Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija
18.02.2019 |

Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.

Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).

Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.

Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).

Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.

Onko muilla näin messed up lapsuus?

Kommentit (481)

Vierailija
101/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Kaikki tuntemani traumatisoituneita", aika kova väite tai poikkeuksellinen tuttavapiiri.

Olen syntynyt 50-luvulla, lapseni 80-luvulla kuulun siis syytettyihin.

Siitä huolimatta mulla oli helvetin hyvä ja onnellinen lapsuus vaikka mummoni hoitikin minua vanhempieni ollessa töissä. Uskon myös, että lapsella oli onnellinen lapsuus vaikka jo mainittu 90-luvun lama viilsi aika läheltä ja "hylkäsin" hänet päiväkotiin vuoden vanhana eikä perheessä oltu koko ajan selvinpäin.

Vierailija
102/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Moni sodasta selvinnyt oli käytännössä narkkari. Pervitiiniä käytettiin yleisesti ja se on amfetamiinia. Rintamalla siihen jäätiin koukkuun ja kotona käytettiin edelleen. Sitä sai apteekista kuka vaan.

Oma pappani pieksi sodan jälkeen perhettään, isäni toisti tätä kuvioa ja hakkasi äitiä ja kyllä olen traumatisoitunut ja se johtuu osittain papan sotakokemuksista. Siellä hänestä tuli väkivaltainen. Omalta osaltani tämä sukupolvien ketju katkeaa. Omat lapseni eivät väkivaltaa kotonaan näe eikä koe.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
103/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Vierailija
104/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.

Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.

On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?

Ihan samanlain traumatisoituneita ihmiset on muuallakin Euroopassa. Balkanin sodan kokeneet ovat vielä ihan sirpaleina. Eivät puhu kokemuksistaan. Tuttavapiiriin kuuluu muutama. Nuo nyt vaan jättää jälkensä, vaikka suomalaiset mielellään ajattelee että mielenterveyskin on vaan sisusta kiinni.

Vierailija
105/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

-veeruska- kirjoitti:

Itse koen kärsiväni vieläkin lapsuudestani. Meillä oli kyllä vaatteet, ruoka ym. asiat kunnossa, mutta vuorovaikutus vanhempiin oli kylmää. En muista olleeni vanhempieni sylissä, saaneeni haleja, suukkoja tai kehuja. Ruumiillista kuritusta harrastettiin ja muistan sen erityisen nöyryyttävänä. Vanhempani kannattavat vauvanhoidossakin metodia, ettei vauvaa sovi sylitellä liikaa ettei se totu siihen, eivätkä ainakaan lasten nähden osoittaneet hellyyttä myöskään toisiaan kohtaan.

Vielä nykyäänkin minun on vaikea halata ja koskettaa ihmisiä. Parisuhteessakin kosketus tuntuu vähän oudolta ja kiusalliselta. Tavallaan tahdon iholle mutta en viihdy siinä, uskoisin tämän olevan peruja lapsuudesta. Asiassa on hiukan auttanut ongelman tiedostaminen ja olen koittanut työstää asiaa. Tuntuu vain, että syvälle juurtuneista tavoista on vaikea oppia pois.

Oma äitini vältteli kosketusta ja itse kammoksun yhä esim. tuttujen naisihmisten halaamista. Isäni oli se joka antoi hellyyttä ja nyt aikuisena nautin oman mieheni läheisyydestä. Äitini on kuitenkin siitä hyvä ihminen että hänen kanssaan on aina voinut puhua asioista ja yhä saa soittaa tai tulla käymään. 

Vierailija
106/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

"Kaikki tuntemani traumatisoituneita", aika kova väite tai poikkeuksellinen tuttavapiiri.

Olen syntynyt 50-luvulla, lapseni 80-luvulla kuulun siis syytettyihin.

Siitä huolimatta mulla oli helvetin hyvä ja onnellinen lapsuus vaikka mummoni hoitikin minua vanhempieni ollessa töissä. Uskon myös, että lapsella oli onnellinen lapsuus vaikka jo mainittu 90-luvun lama viilsi aika läheltä ja "hylkäsin" hänet päiväkotiin vuoden vanhana eikä perheessä oltu koko ajan selvinpäin.

Älä älä nyt yhtään yritä.... kyllä ne sinunkin lasten sotatraumat sieltä saadaan esiin kaivettua kunhan vaan tarpeeksi syvälle kaivetaan!

🙄

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
107/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.

Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.

On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?

Ihan samanlain traumatisoituneita ihmiset on muuallakin Euroopassa. Balkanin sodan kokeneet ovat vielä ihan sirpaleina. Eivät puhu kokemuksistaan. Tuttavapiiriin kuuluu muutama. Nuo nyt vaan jättää jälkensä, vaikka suomalaiset mielellään ajattelee että mielenterveyskin on vaan sisusta kiinni.

Varmasti jättää jälkensä. Mutta viimeisestä Balkanin sodasta (joka muuten ei ole ollut kyseisen alueen ainoa sota) on aika paljon vähemmän aikaa kuin Suomen viimeisestä sodasta. Olisko jo aika mennä eteenpäin?

Vierailija
108/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen syntynyt -93. Meillä oli perhe päällisin puolin kasassa, ei alkoholismia, ei eroa, ei köyhyyttä. Minulla on kuitenkin traumoja veljestäni, joka harrasti henkistä pahoinpitelyä koko nuoruuteni. Hän käski mm. minun tap*aa itseni useasti, koska "ei sinua kukaan rakasta tai kaipaa".

Aikuisiällä olen suorittaja ja perfektionisti, koska äitimme puolestaan oli todella vaativa. Koulumenestystä kytättiin paljon ja arvosana 8 oli aina maailmanloppu. Kiinnostuksenkohteita arvosteltiin ja kaikki omat päätökset kyseenalaistettiin.

Käyn psykologilla, minulla on todella matala itsearvostus ja koen arvoni tulevan suorituksista. Kärsin masennuksesta ja uupumuksesta. Eli ei nyt ihan huonosti mene, mutta paljon on työtä, että saan elämääni tasapainoon.

Samanikäiset kaverini: yhden isä kova alkoholisti oman lapsuutensa pahoinpitelytraumojen takia. Isä ei suostu hakemaan ammattiapua, kun se on ihan hulluille ja hänhän ei ole sellainen. Rattijuopumuksia takana, ei myönnä mitään ongelmaa.

Toisen kaverin epävakaa perhe-elämä vei häneltä lapsuuden, sillä hän vanhimpana lapsena joutui huolehtimaan pikkusisaruksistaan ja toimimaan vanhempiensa parisuhdeneuvojana. Perheen isää oli omassa lapsuudessaan pahoinpidelty ja hän purki sitä omaan perheeseensä. Lapsille huusi aina miten rumia ja tyhmiä he olivat, heitti muutaman kerran tämän vanhimman lapsen ulos talosta tämän ollessa 15-vuotias (Hän vietti meillä yön tai pari, kunnes hänen äitinsä haki hänet kotiin).

Kolmannella rankka äitisuhde. Vanhemmat vaativissa ammateissa ja lapsilta odotettiin samaa. Kaverini lapsista vanhin, joutui uurastamaan paljon koulussa (pelkkiä kymppejä oli oltava) ja ei saanut nähdä samaan tapaan kavereita kuin muut (ettei saa huonoja vaikutteita tai ettei se pilaa koulumenestystä). Nyt aikuisena tehnyt täyskäännöksen urallaan (jätti koulun, matkusti paljon ja halusi joogaohjaajaksi) ja elää vihdoin itseään varten. Vaikuttaa kuitenkin todella onnelliselta ja tasapainoiselta.

Muilla lapsuudessaan perus avioeroja ja uusioperheongelmia. Enpä itseasiassa tiedä ketään samana vuonna syntynyttä, jonka perhe olisi täysin "normaali" ilman mitään ongelmaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
109/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Synnyin kiihkouskovaiseen perheeseen. Lisäksi koin lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä, fyysinen kuritus oli ihan normaalia, olin kiusattu enemmän tai vähemmän koko peruskouluaikani.

Vierailija
110/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.

Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.

On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?

Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
111/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.

Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.

On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?

Ihan samanlain traumatisoituneita ihmiset on muuallakin Euroopassa. Balkanin sodan kokeneet ovat vielä ihan sirpaleina. Eivät puhu kokemuksistaan. Tuttavapiiriin kuuluu muutama. Nuo nyt vaan jättää jälkensä, vaikka suomalaiset mielellään ajattelee että mielenterveyskin on vaan sisusta kiinni.

Varmasti jättää jälkensä. Mutta viimeisestä Balkanin sodasta (joka muuten ei ole ollut kyseisen alueen ainoa sota) on aika paljon vähemmän aikaa kuin Suomen viimeisestä sodasta. Olisko jo aika mennä eteenpäin?

Asioista puhuminen on juuri sitä eteenpäin menoa.

Vierailija
112/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt -93. Meillä oli perhe päällisin puolin kasassa, ei alkoholismia, ei eroa, ei köyhyyttä. Minulla on kuitenkin traumoja veljestäni, joka harrasti henkistä pahoinpitelyä koko nuoruuteni. Hän käski mm. minun tap*aa itseni useasti, koska "ei sinua kukaan rakasta tai kaipaa".

Aikuisiällä olen suorittaja ja perfektionisti, koska äitimme puolestaan oli todella vaativa. Koulumenestystä kytättiin paljon ja arvosana 8 oli aina maailmanloppu. Kiinnostuksenkohteita arvosteltiin ja kaikki omat päätökset kyseenalaistettiin.

Käyn psykologilla, minulla on todella matala itsearvostus ja koen arvoni tulevan suorituksista. Kärsin masennuksesta ja uupumuksesta. Eli ei nyt ihan huonosti mene, mutta paljon on työtä, että saan elämääni tasapainoon.

Samanikäiset kaverini: yhden isä kova alkoholisti oman lapsuutensa pahoinpitelytraumojen takia. Isä ei suostu hakemaan ammattiapua, kun se on ihan hulluille ja hänhän ei ole sellainen. Rattijuopumuksia takana, ei myönnä mitään ongelmaa.

Toisen kaverin epävakaa perhe-elämä vei häneltä lapsuuden, sillä hän vanhimpana lapsena joutui huolehtimaan pikkusisaruksistaan ja toimimaan vanhempiensa parisuhdeneuvojana. Perheen isää oli omassa lapsuudessaan pahoinpidelty ja hän purki sitä omaan perheeseensä. Lapsille huusi aina miten rumia ja tyhmiä he olivat, heitti muutaman kerran tämän vanhimman lapsen ulos talosta tämän ollessa 15-vuotias (Hän vietti meillä yön tai pari, kunnes hänen äitinsä haki hänet kotiin).

Kolmannella rankka äitisuhde. Vanhemmat vaativissa ammateissa ja lapsilta odotettiin samaa. Kaverini lapsista vanhin, joutui uurastamaan paljon koulussa (pelkkiä kymppejä oli oltava) ja ei saanut nähdä samaan tapaan kavereita kuin muut (ettei saa huonoja vaikutteita tai ettei se pilaa koulumenestystä). Nyt aikuisena tehnyt täyskäännöksen urallaan (jätti koulun, matkusti paljon ja halusi joogaohjaajaksi) ja elää vihdoin itseään varten. Vaikuttaa kuitenkin todella onnelliselta ja tasapainoiselta.

Muilla lapsuudessaan perus avioeroja ja uusioperheongelmia. Enpä itseasiassa tiedä ketään samana vuonna syntynyttä, jonka perhe olisi täysin "normaali" ilman mitään ongelmaa.

Erittäin hyvä juttu, että näistä asioista puhutaan ääneen. Se helpottaa monen oloa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
113/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä täydellisiä perheitä ei kauhean paljoa ole olemassa. 

Entä sitten? Ei se tarkoita, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. Tärkeintä olisi kuitenkin olla riittävän hyvä, mutta ilmeisesti kaikki eivät siihenkään kykene.

Äitini käytti tuota samaa puolustusta. Kuulemma kaikissa perheissä on pahoja ongelmia, mutta jotkut vain salaavat ne paremmin...

Saman olen huomannut ap! Paljon asiasta jutellut tuttujen kanssa. 50-60-luvulla syntyneillä ihmisillä tuntuu olevan paljon vakavia mt-ongelmia, jotka ovat heijastuneet lapsiinsa ikävillä tavoilla.

ja kun yrittää puhua vanhempien kanssa näistä asioista, niin vaikenevat vain tai vaihtavat puheenaihetta. Yritäpä nyt siinä sitten kasvaa ihmisenä mihinkään suuntaan, kun ei ole mitään hajua, miten normaali ihminen oppii ja kasvaa.

Voi hyvä ihminen. Unohda itsesi piinaaminen keksityillä traumoilla. Elämässä on välillä vaikeaa, joskus ahdistaa ja on levoton olo. Silloin on psykiatrilla hyvä sauma tienata ja ruveta kaivelemaan menneisyyttä, pahimmoillaan saada koko perhepiiri voimaan huonosti. Ihmismieli on sellainen, että vaikka mistä saadaan tehtyä ahdistavaa ja syy sekä selitys huonoon oloon, kun ihmisparka avaa mielensä ja antaa toisen keksiä selitykset, vatvoa ja pöyhiä. 

Keskittykää hyvään tässä hetkessä ja tulevaisuuteen. Jättäkää menneiden vatvominen ja niillä vanhempien kiusaaminen. Vain harvaa on hakattu tosissaan, käytetty hyväksi tai pidetty vankina kellarissa viikkotolkulla. 

Vierailija
114/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllähän isovanhempien kokemukset ovat vaikuttaneet heihin vanhempina. Minun suvussani esimerkiksi on yksi isovanhemmista on jäänyt lapsuudessa puoliorvoksi keuhkotaudin takia, kaksi syntynyt ei-toivottuna lapsena avioliiton ulkopuolelle ja neljäs muuten vain hyvin köyhiin olosuhteisiin ison sisarusparven keskelle. Nuoruutta sitten on leimannut sota. Varmasti kaikki tuo jättää jälkensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
115/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä nyt tarvittaisiin kolmas maailmansota, nälänhätä ja vedenpaisumus. Sen jälkeen ihmisillä olisi taas mittasuhteet kohdallaan ja he osaisivat olla onnellisia tavallisesta elämästä, keksimättä sen pikku nuhruisuudesta ja vajavaisuudesta traumatisoivia ongelmia.

Vierailija
116/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä täydellisiä perheitä ei kauhean paljoa ole olemassa. 

Entä sitten? Ei se tarkoita, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. Tärkeintä olisi kuitenkin olla riittävän hyvä, mutta ilmeisesti kaikki eivät siihenkään kykene.

Äitini käytti tuota samaa puolustusta. Kuulemma kaikissa perheissä on pahoja ongelmia, mutta jotkut vain salaavat ne paremmin...

Saman olen huomannut ap! Paljon asiasta jutellut tuttujen kanssa. 50-60-luvulla syntyneillä ihmisillä tuntuu olevan paljon vakavia mt-ongelmia, jotka ovat heijastuneet lapsiinsa ikävillä tavoilla.

ja kun yrittää puhua vanhempien kanssa näistä asioista, niin vaikenevat vain tai vaihtavat puheenaihetta. Yritäpä nyt siinä sitten kasvaa ihmisenä mihinkään suuntaan, kun ei ole mitään hajua, miten normaali ihminen oppii ja kasvaa.

Voi hyvä ihminen. Unohda itsesi piinaaminen keksityillä traumoilla. Elämässä on välillä vaikeaa, joskus ahdistaa ja on levoton olo. Silloin on psykiatrilla hyvä sauma tienata ja ruveta kaivelemaan menneisyyttä, pahimmoillaan saada koko perhepiiri voimaan huonosti. Ihmismieli on sellainen, että vaikka mistä saadaan tehtyä ahdistavaa ja syy sekä selitys huonoon oloon, kun ihmisparka avaa mielensä ja antaa toisen keksiä selitykset, vatvoa ja pöyhiä. 

Keskittykää hyvään tässä hetkessä ja tulevaisuuteen. Jättäkää menneiden vatvominen ja niillä vanhempien kiusaaminen. Vain harvaa on hakattu tosissaan, käytetty hyväksi tai pidetty vankina kellarissa viikkotolkulla. 

Kasva henkisesti aikuiseksi ja lopeta toisten kokemusten vähättely.

Vierailija
117/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.

Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!

Täydellinen kuvaus tästä ikäpolvesta. Kokemusta on työelämästä - ensin voi tulla jokin huippusuoritus, seuraava jo takkuaa, varsinkin palautetta ja kehittämisehdotuksia on vaikea ottaa vastaan, ja sitten onkin jo burn-out.

Ja kaikki on suhteellista: oma äitini syntyi rikkaaseen maalaisperheeseen 20-luvulla, lapsuus osui pahimpaan pula-aikaan, ja se kosketti myös varakkaampia, sitten tuli sota ja kaksi evakkoreissua eli siis p ako laisuutta (ryssittelyä ja silmille sylkemistä mm.), isä kuoli kirjaimellisesti syliin kalareissulla, sitten sulhanen ja elämän suuri rakkaus kuoli jatkosodassa, sai ns. yksinäisen lapsen, mikä oli maalaisympäristössä ja äidin yhteiskuntaluokassa hirveä häpeä, meni naimisiin työväenluokkaisen miehen kanssa, raatamista pientilalla yötä päivää, melkein kuoli yhteen synnytykseen, mies alkoholisoitui ja alkoi väkivaltaiseksi, viidestä lapsesta kaksi kuoli väkivaltaisen kuoleman, kolmesta muusta tuli korkeakoulutettuja ja hyvin menestyneitä jne jne. 

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että räkäteininä pidin äitiäni vähän nössönä (varsinkin kun oli sietänyt omassa kodissaan turpaanvetoa) ja tietyllä tapaa hän olikin oman aikansa lapsi (se mihin naiset opetettiin alistumaan), mutta sitten kun ajattelee miten paljon, valtavan enemmän hän on joutunut kokemaan traumaattisia tapahtumia, niin mulla on turpa tukkeutunut. En tiedä miten olisin itse kestänyt. Äidillä kesti pää ja mielenterveys virkeinä ja elämäniloisina ihan loppuun asti, kuoli 89-vuotiaana.

Vierailija
118/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nyt tarvittaisiin kolmas maailmansota, nälänhätä ja vedenpaisumus. Sen jälkeen ihmisillä olisi taas mittasuhteet kohdallaan ja he osaisivat olla onnellisia tavallisesta elämästä, keksimättä sen pikku nuhruisuudesta ja vajavaisuudesta traumatisoivia ongelmia.

Tällaiset jutut ovat selvä osoitus kirjoittajan henkisistä isoista ongelmista, joita ei osata kunnolla käsitellä.

Vierailija
119/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.

Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!

Tuohon muuhun en jaksa edes kommentoida - mutta kuulepas, me kaikki tarvitsemme terapiaa enemmän tai vähemmän. Se on ihan totuus. Ja se, että sinne menee, ei ole heikkoutta vaan päin vastoin.

Vierailija
120/481 |
19.02.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itswlläni lapsuus olisi ollut onnellinen, jos vanhempiin katsoo. Täydellinen maalaisperhe oltiin. Vanhemmat eivät juoneet. Sain nauttia pientilan töistä ja eläimistä. Ongelmat alkoivat koulussa, ilmeisesti näiden rikkinäisen perheitten lapset hakkasivat, syrjivät ja pilkkasivat minua. Ensin kuulemma siksi että olin liian iloinen nauroin liikaa ja olin kuulemma liian laiha. Sitten muutoinkin hiljaiseksi ja araksi. Ei auttanut takaisin kauaan antaminen. Löysin vaatteitani mm silputtuna. Kiusaajat eivät koskaan ole pyytäneet anteeksi,itse olen kyllä jo päässyt kaikesta yli. Esikoulusta lukion loppuun asti kesti kiusaaminen. Ei opettajat välittäneet. Päättäijäisissäkin kehuivat kuinka meidän koulussa ei kiusata.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän viisi kaksi