Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.

Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!

Tuohon muuhun en jaksa edes kommentoida - mutta kuulepas, me kaikki tarvitsemme terapiaa enemmän tai vähemmän. Se on ihan totuus. Ja se, että sinne menee, ei ole heikkoutta vaan päin vastoin.

En koe olevani terapian tarpeessa, ja osaan käsitellä itse traumani niinkuin suurin osa ennen 80-lukua syntyneistä käsitykseni mukaan tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Olen syntynyt 1991 enkä ole traumatisoitunut. Minulla oli hyvä lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.

Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!

Tuohon muuhun en jaksa edes kommentoida - mutta kuulepas, me kaikki tarvitsemme terapiaa enemmän tai vähemmän. Se on ihan totuus. Ja se, että sinne menee, ei ole heikkoutta vaan päin vastoin.

En koe olevani terapian tarpeessa, ja osaan käsitellä itse traumani niinkuin suurin osa ennen 80-lukua syntyneistä käsitykseni mukaan tekee.

Kuvittelet osaavasi käsitellä ja kylvät pahoinvointia ympäriinsä. Niinhän sinä kommentoidessakin toimit, kun yrität vähätellä muiden kokemuksia. Se on selvä merkki siitä, että et ole itsesi kanssa tasapainossa. Hyötyisit varmasti ammattiavusta (myös läheisesi hyötyisivät siitä, että voisit paremmin).

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kotona ns. hyvin perinteinen kasvatus. Sai tukkapöllyä, luunappeja otsaan ja seisotettiin nurkassa. Tämä olisi ollut vielä ok, mutta kun huutia tuli täysin olemattomista asioista ja usein asioista, mitä ei edes ollut tehnyt. Se epäoikeudenmukaisuus jäi eniten vaivaamaan. Lisäksi henkinen väkivalta oli päivittäistä ja kerran oma isä kävi kurkkuun kiinni ja yritti kuristaa. Sitten kun vielä kodin ulkopuolella tuli koulukiusatuksi ja seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, niin kyllä soppa on valmis.

- 90-luvun lapsia

Sekin vielä sanottakoot, että itsellä on kyllä kulissit kunnossa ja moni onkin kateellinen ja yrittää painaa alas. Mutta mitä antaisinkaan turvallisesta lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta.. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan lapset valittaa aikuisina siitä, kun vanhemmat oli koko lapsuuden naama kiinni älypuhelimissa. Läsnäoloa ei ollut yhtään jne. Tätä henkistä tyhjiötä he sitten paikkaavat omalla tavallaan. Ennen älypuhelimia kaikki oli paremmin.

Juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Tuo on aivan keksitty juttu, että kehitysmaissa ihmisillä ei olisi mielenterveysongelmia. Niitä ei vain hoideta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Tämä on niin totta. Intialaisessa slummissa kasvaneet ihmiset ovat onnellisempia kuin tämän päivän suomalaiset 80-90 -luvun lapset. Jotain rajaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan lapset valittaa aikuisina siitä, kun vanhemmat oli koko lapsuuden naama kiinni älypuhelimissa. Läsnäoloa ei ollut yhtään jne. Tätä henkistä tyhjiötä he sitten paikkaavat omalla tavallaan. Ennen älypuhelimia kaikki oli paremmin.

Juuri näin.

Kaikki tekee virheitä, mutta sentään nämä virheet pienenee. Jos isäni lapsuuden perheessä oli huumeet ja väkivalta, minun lapsuuden perheessä alkoholi ja väkivalta, niin niihin rinnastettuna ehkä nämä omat virheet notkuminen satunnaisesti vauvapalstalla tai karkkipelin pelaaminen, tuntuu kuitenkin jo pieneltä parannukselta. Hyvät mahdollisuudet että lapsi selviää kuitenkin tästä jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Minäkin olisin halunnut muuttaa pois kotoa jo ennen lukion päättymistä, mutta eipä se onnistunut, kun ei töitä koulun oheen löytynyt. Ahdistavaahan siellä oli olla.

Meillä on ollut pitkään jo järjestelmä, jossa 18 vuotias voi hankkia asunnon ja saada yhteiskunnan tukea siihen sekä elämiseen. Se on valtava parannus entisiin aikoihin, koska ihmisillä on mahdollisuus itsenäistyä eikä jäädä Italin tyyliin vanhempien kanssa kärvistelemään. Onhan se luonnotonta, koska 18 vuotias on jo aikuinen ja haluaa elää omalla tavallaan ja saada myös yksityisyyttä enemmän. Monesti nuorempikin. Niinpä järjestlemän käyttö siihen ei ole häpeä ja sitä varten maksamme veroja. 

Olen perehtynyt näihin traumoihin liittyviin tutkimuksiin. Yhdysvalloissa on havaittu, että olojen kohentuessa traumat lisääntyvät ja yhä pienemmät asiat aiheuttavat psyykkisiä ongelmia. Kyse on vähän kuin allergioissa, kun luontaiset puolustusjärjestelmän rasitteet on siivottu pois, elimistö alkaa keksiä "vihollisia" normaalista ympäristöstä. Henkisellä puolella tämä toimii niin, että kun todellisia vaikeuksia ei ole voitettavaksi kuten entisessä, köyhemmässä ja vähemmän järjestäytyneessä ja turvattomammassa maailmassa, ihmismieli tulee "allergiseksi" ja alkaa keksimään ongelmia ja traumoja yhä pienemmistä asioista kaivatessaan oikeita ongelmia, vaikeuksia ja haasteita voitettavaksi. Tiedän, että tämä tyrmätään, vaikka on tutkittu asia, koska on helpompi pyöriä liemessään syyttäen muita ja keksien turhautumiselleen "syitä". Mutta jos joku ottaa onkeensa, niin toimittakaapa itsenne todellisten vaikeuksien ja haasteiden keskelle, menkää vaikka rahanpuutteesta kärsivään intialaiseen lastenkotiin ilmaiseksi töihin tai selviytymään Kalkutan slummissa, samalla auttaen siellä olevia kaikella osaamisellanne, jonka olette saaneet hyvästä koulujärjestelmästänne. Tulette ihmettelemään, miksei noilla ihmisillä ole traumoja kuin murto-osa teistä, miksi he ovat onnellisempia ja ennen kaikkea pääsette eroon omista murheistanne, jonain päivänä palaatte onnellisena takaisin ja halaatte epätäydellisiä vanhempianne ja rakastatte heitä ehdoitta. 

Tuo on aivan keksitty juttu, että kehitysmaissa ihmisillä ei olisi mielenterveysongelmia. Niitä ei vain hoideta.

Yhdysvallatko kehitysmaa? Viestissä viitattiin tutkimuksiin siellä. Ei ihme, että Pisa tuloksemme ovat laskeneet. 

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Vähän vaikeaa toteuttaa, kun sieltä sisältä löytyy syyt siihen, miksi nyt tunnen olevani paska enkä pysty "elämään". Ei sitä mikään psykiatria ole minusta kaivanut.

Olen syntynyt-89

-vanhempani erosivat riitaisasti

-toisella oli työttömyyttä

-toisella mielenterveys ongelmia

-isovanhemmat uskovaisia

- ja kaikki oli muutenkin ailahtelevaa

-15-vuotiaana olin asunnut 9 eri paikassa

En ole traumatisoitunut, enkä usko että on oikeasti kovin moni (osa aidosti on) muukaan. Kysyksessä on monella surkea itseluottamus ja asioita voivotellaan, eikä käsitellä ja sitten mennään eteenpäin. 

Joku eli elämänsä alkoholisiti perheessä ja ei varmaan ollut kivaa, mutta vanhemmat olivat sairaita eikä sen parempaan pystynyeet. Se onmennyttä ja sitä ei voi muuttaa. Tee elämälläsi jatkossa mitä haluat.

Jos itkit kun et saanut jotain nukkea,niin mene ja osta se nukke. Nauti siitä vaikka tuntuisikin tyhmältä.

Jos pistettäisiin kaikki oikeasti raatamaan aamusta iltaan pellolle,jotta saa yhden lantun syödäkseen,niin ymmärtäis varmaan aikamoni,että sitäolis onnellinen hyvinkin pienestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Vähän vaikeaa toteuttaa, kun sieltä sisältä löytyy syyt siihen, miksi nyt tunnen olevani paska enkä pysty "elämään". Ei sitä mikään psykiatria ole minusta kaivanut.

Näin se on. Vähättelevät hölöttäjät kannattaa jättää omaan arvoonsa. Ihmistä ei voi auttaa ennen kuin hän kykenee myöntämään omat ongelmansa. Vanhemmat ihmiset ovat painaneet ongelmansa sivuun niin pitkään, ettei heillä enää ole rohkeutta alkaa käsitellä niitä. Ei uskalleta alkaa työstää ongelmia, koska pelottaa ajatus siitä, että elämästä on haaskattu aivan liikaa aikaa pelkkään ongelmien peittelyyn. Kun elämä on ollut sitä samaa vuosikymmenet, niin ei haluta nähdä sitä, että ongelmat voisi käsitellä ja helpottaa omaa oloaan. Silloin joutuisi käsittelemään sen tuskan, että on vuosikymmenien ajan toiminut todella tyhmällä tavalla ja haaskannut elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut saman. 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntyi uskomattoman heikko sukupolvi, joka on saanut ihan kaiken, mutta joka ei kestä mitään. Käyvät terapiassa, ovat vegaaniuskovaisia ja syyttävät edellisiä sukupolvia ilmastonmuutoksesta, mutta samaan hengenvetoon itkevät sitä, kun isä ei enää maksa viikonloppureissuja Eurooppaan,lentäen tietty.

Lapsia ei haluta hankkia, mutta kerrostalossa on vankina 2-3 koiraa pienessä kaksiossa. Kun ne on ihania!

Tuohon muuhun en jaksa edes kommentoida - mutta kuulepas, me kaikki tarvitsemme terapiaa enemmän tai vähemmän. Se on ihan totuus. Ja se, että sinne menee, ei ole heikkoutta vaan päin vastoin.

En koe olevani terapian tarpeessa, ja osaan käsitellä itse traumani niinkuin suurin osa ennen 80-lukua syntyneistä käsitykseni mukaan tekee.

Kuvittelet osaavasi käsitellä ja kylvät pahoinvointia ympäriinsä. Niinhän sinä kommentoidessakin toimit, kun yrität vähätellä muiden kokemuksia. Se on selvä merkki siitä, että et ole itsesi kanssa tasapainossa. Hyötyisit varmasti ammattiavusta (myös läheisesi hyötyisivät siitä, että voisit paremmin).

Millä tavoin näet vähättelynä, sillä ei se ole keneltäkään pois jos osaan käsitellä omia traumojani, enkä tosiaankaan koe tarvetta heittäytyä kenenkään kannateltavaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Vähän vaikeaa toteuttaa, kun sieltä sisältä löytyy syyt siihen, miksi nyt tunnen olevani paska enkä pysty "elämään". Ei sitä mikään psykiatria ole minusta kaivanut.

Ihmismieli on siitä ovela, että se keksii helposti myös syitä, jotka eivät ole ne oikeat. Mielellään se myös syyllistää jonkun toisen ihmisen omasta huonovointisuudestaan, koska ei keksi muuta. Ihmisen ahdistukselle ja psyykkiselle huonovointisuudelle ei aina ole mitään syytä. Ja menneiden kaiveleminen helposti jättää sinut sinne kuoppaan, syyttelemään muita ja säälimään itseäsi.

Tunnen myötätuntoa siitä, että tunnet olevasi "paska". En tiedä tilannettasi, joten voihan olla että sinua on kohdeltu huonosti. Melkein kaikilla on traumoja lapsuudesta, vanhempamme ovat tehneet virheitä, olleet epätäydellisiä ja monesti myös kärsineet itse siitä. Elämän aikana kohtaamme tilanteita ja ihmisiä, jotka kolhivat meitä. Meissä on kuitenkin voimaa nousta ja mennä eteenpäin. Joskus sen tien löytäminen on vaikeaa. En kuitenkaan suosittele vanhojen pöyhimistä, laulussakin sanotaan "anna arpisten haavojen olla, et niitä rikki repimällä ehjäksi saa". Omakin isäni satutti minua pahoin lapsena ja menetin luottamukseni. En koskaan kaivanut sitä esille, vaan opin antamaan anteeksi ja näkemään kaiken hyvän, näin myös kuinka hän kärsi virheestään ja pyysi anteeksi monin tavoin käytöksensä kautta. Sinun pitää löytää itseluottamuksesi repimättä auki vanhoja. Sinun pitää muulla tavalla oppia ymmärtämään että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja näkemään se kaikki hyvä elämässä ja mahdollisuudet. Jos se on vaikeaa, tee irtiotto henkisestä oravanpyörästä vaikka kävelemällä Suomesta Santiago De Compostelaan pyhiinvaellusreittiä, valtava fyysinen rasitus joka kestää kuukausia, irrottaa kenen tahansa ajatukset noidankehästä ja avaa polun positiiviselle itsensä arvostamiselle ja uusille suunnitelmille. Pahinta on olla ajatustensa noidankehästä. En suosittele siihen rikki repivää terapiaa, joka tekee sinusta vain ikuisen psykiatrisen kuntoutujan, valitse ratkaisukeskeisyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Vähän vaikeaa toteuttaa, kun sieltä sisältä löytyy syyt siihen, miksi nyt tunnen olevani paska enkä pysty "elämään". Ei sitä mikään psykiatria ole minusta kaivanut.

Ihmismieli on siitä ovela, että se keksii helposti myös syitä, jotka eivät ole ne oikeat. Mielellään se myös syyllistää jonkun toisen ihmisen omasta huonovointisuudestaan, koska ei keksi muuta. Ihmisen ahdistukselle ja psyykkiselle huonovointisuudelle ei aina ole mitään syytä. Ja menneiden kaiveleminen helposti jättää sinut sinne kuoppaan, syyttelemään muita ja säälimään itseäsi.

Tunnen myötätuntoa siitä, että tunnet olevasi "paska". En tiedä tilannettasi, joten voihan olla että sinua on kohdeltu huonosti. Melkein kaikilla on traumoja lapsuudesta, vanhempamme ovat tehneet virheitä, olleet epätäydellisiä ja monesti myös kärsineet itse siitä. Elämän aikana kohtaamme tilanteita ja ihmisiä, jotka kolhivat meitä. Meissä on kuitenkin voimaa nousta ja mennä eteenpäin. Joskus sen tien löytäminen on vaikeaa. En kuitenkaan suosittele vanhojen pöyhimistä, laulussakin sanotaan "anna arpisten haavojen olla, et niitä rikki repimällä ehjäksi saa". Omakin isäni satutti minua pahoin lapsena ja menetin luottamukseni. En koskaan kaivanut sitä esille, vaan opin antamaan anteeksi ja näkemään kaiken hyvän, näin myös kuinka hän kärsi virheestään ja pyysi anteeksi monin tavoin käytöksensä kautta. Sinun pitää löytää itseluottamuksesi repimättä auki vanhoja. Sinun pitää muulla tavalla oppia ymmärtämään että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja näkemään se kaikki hyvä elämässä ja mahdollisuudet. Jos se on vaikeaa, tee irtiotto henkisestä oravanpyörästä vaikka kävelemällä Suomesta Santiago De Compostelaan pyhiinvaellusreittiä, valtava fyysinen rasitus joka kestää kuukausia, irrottaa kenen tahansa ajatukset noidankehästä ja avaa polun positiiviselle itsensä arvostamiselle ja uusille suunnitelmille. Pahinta on olla ajatustensa noidankehästä. En suosittele siihen rikki repivää terapiaa, joka tekee sinusta vain ikuisen psykiatrisen kuntoutujan, valitse ratkaisukeskeisyys. 

Olet ymmärtänyt täysin väärin mitä ratkaisukeskeisyys on. Se ei tarkoita sitä, että ongelmat jätettäisiin käsittelemättä.

- ratkaisukeskeisessä terapiassa kävijä

Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.

Niin. Toisia isi ei ole halannut "tarpeeksi" lapsena ja on joutunut olemaan kotona 16 vuotiaana yksin kaksi päivää. Toiset ovat varttuneet keskitysleirillä. Jälkimmäiset ovat menneet paremmin elämässään eteenpäin. 

80-90 -luku on ollut lapsille huippuaikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Niin. Toisia isi ei ole halannut "tarpeeksi" lapsena ja on joutunut olemaan kotona 16 vuotiaana yksin kaksi päivää. Toiset ovat varttuneet keskitysleirillä. Jälkimmäiset ovat menneet paremmin elämässään eteenpäin. 

80-90 -luku on ollut lapsille huippuaikaa. 

Jos et ole sattunut huomaamaan ne keskitysleirillä olleet aloittivat sodan, joka jatkuu edelleen. Siellä uudessa vanhassa maassa heidän lapsenlapsenlapsensa nyt ampuu tykillä kivien heittelijöitä, eikä osaa lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.

Aivan totta. Esimerkiksi tuo pyhiinvaelluksiin hurahtanut ei vaikuta olevan täysillä liikenteessä. On aiemminkin selittänyt ideologiaansa täällä.