Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sellaistaelämäon kirjoitti:

Miten olisi LAMA!

Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.

Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.

Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.

Mistä sodasta te täällä puhutte?

Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)

Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.

Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?

Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.

Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.

Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.

Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...

Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!

Hohhoijaa. Ei sen papan tarvitse lapsenlapsiaan edes tavata, jotta trauma siirtyy. Hänen lapsensa on jo saanut epäterveen isäsuhdekokemuksen ja todennäköisesti samalla myös kummallisen käsityksen äidin ja isän suhteesta. On vaikeaa olla hyvä vanhempi omalle lapselleen, jos on saanut aivan tärähtäneen kokemuksen vanhemmuudesta ollessaan itse lapsi.

Kuinka-monen-sukupolven-ajan??

Se että aina selitetään kaikki kelvoton vanhemmuus jollain muinaisilla suvussa olleilla sotatraumoilla rupeaa olemaan jo hieman kulunutta.

Kannattaisiko kuitenkin etsiä niitä syitä myös lähempää historiasta, kuten LAMAt, Epäonnistumiset koulujärjestelmässä, 50/60-lukujen naisten emansipaatio (erityisesti se, että tuolloin moni vielä ’joutui’ Vanhemmaksi kun ehkäisy oli varmojen päivien laskemista ja abortti onnistui lähinnä henkarilla) , tuolloin ei vielä ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää erota oli toinen millainen juoppo hakaaja tahansa, eikä edes kovin mahdollista, koska tuet olivat olemattomat.. jne.

Ja sitten taas laskea omat kiitollisuuden aiheensa. Kyllä meillä täällä Suomessa nyt oikeasti on varsin paljon asioita, mitkä ovat ihan superhyvim ja ainakin periaattessa mahdollistavat hyvän vanhemmuuden!

Kolme sukupolvea menee sodasta toipumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Ei sodassa olleilla sukupolvilla voi olla -80 luvulla syntyneitä lapsia!

Oliko niin että jälleenrakentamisen aikana kaikki tarvittiin töihin ja perheen lapset jäi keskenään kotiin? Perheissä oli usein 5 lasta.

Sitten nämä tekivät 80-90-luvulla itse lapsia, n. 2 kpl. Ja jättivät ne samallailla yksin kotiin. Itse muistan vanhimpana kuinka minut on jätetty aivan yksin. Eivät tajunneet sen olevan eri asia ilman sisarusten turvaa. 2-vuotias yksinään kotona.

Lapsuus=trauma. Näin yksinkertaista se on. Jokainen tänne syntynyt traumatisoituu jossain vaiheessa lapsuuttaan, kuka mitenkin. Tämä on ihan normaali asia ihmisen elämässä, eikä sitä pääse karkuun mitenkään. Oma henkilökohtainen trauma antaa perspekstiiviä, ja opettaa ihmislasta. Lapsi jolle ei koskaan aiheudu minkäänlaista traumaa, ei joko itse selviä aikuuisuudesta, tai sitten hänen ympärillä olevat eivät selviä.

Ei minulla vaan. Ihan kiva lapsuus oli vaikka pyörä ja sukset ostettiin kierrätyskeskuksesta. Toki rikkaat penskat nauroivat mutta pääsin nopeasti yli tästä koettelemuksesta.

Olihan se perkeleen hyvä pyörä!

Käytin siskon vanhoja vaatteita koska olivat hienoja ja kestäviä. Saan vieläkin häneltä hienoja vaatteita. Äiti oli keittäjä ja iskä ajoi taksia. Ei siis uitu rahassa. Kaljaakin porukat joi välillä ja iskä poltti piippua. Tehtiin reissuja, ajettiin omalla autolla ympäri Pohjoismaita ja Saksaa. Oli katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Saatiin harrastaakin mutta kaikki neljä kakaraa halusi vain piirtää 😂 Veljeni harrasti kyllä jalkapalloa. Sai varusteet naapurilta. Ei jäänyt hänellekään traumoja vaikka varusteet eivät olleet tuliterät (äiti on monta kertaa tätä kysynyt).

En saanut ponia autotalliin. Tästä olin vihainen ja katkera porukoille pitkään. Koira oli kuulemma tarpeeksi. En myöskään saanut kesälammasta vaikka naapurillakin oli! Kyllä näistä asioista varmaan trauman voisin paisutella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aina luullut olevani ainoa mutta en olekaan. Tunnekylmät vanhemmat. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Sota aiheuttanut varmasti tämän sukupolvien pilalle menemisen. Mutta silti en ymmärrä, mikseivät omat vanhempani osanneet toimia toisin, koska itsekin osaan. En k o s k a a n voisi pahoinpidellä lapsiani fyysisesti enkä henkisesti.

N82

Ei sodassa olleilla sukupolvilla voi olla -80 luvulla syntyneitä lapsia!

Sodan aikana syntyneillä voi, ja he ovat kyllä nähneet sodan kauhut kotiin palaajissa vielä pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus=trauma. Näin yksinkertaista se on. Jokainen tänne syntynyt traumatisoituu jossain vaiheessa lapsuuttaan, kuka mitenkin. Tämä on ihan normaali asia ihmisen elämässä, eikä sitä pääse karkuun mitenkään. Oma henkilökohtainen trauma antaa perspekstiiviä, ja opettaa ihmislasta. Lapsi jolle ei koskaan aiheudu minkäänlaista traumaa, ei joko itse selviä aikuuisuudesta, tai sitten hänen ympärillä olevat eivät selviä.

Traumoja on eriasteisia. Jos traumatisoitumisen takia on persoona monessa osassa, niin se on ihan eri asia kuin muistella sitä, että joskus kotona syytettiin aiheetta jostakin asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Oliko niin että jälleenrakentamisen aikana kaikki tarvittiin töihin ja perheen lapset jäi keskenään kotiin? Perheissä oli usein 5 lasta.

Sitten nämä tekivät 80-90-luvulla itse lapsia, n. 2 kpl. Ja jättivät ne samallailla yksin kotiin. Itse muistan vanhimpana kuinka minut on jätetty aivan yksin. Eivät tajunneet sen olevan eri asia ilman sisarusten turvaa. 2-vuotias yksinään kotona.

Kyllä ne tajus.

Ei vain juuri ollut vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko niin että jälleenrakentamisen aikana kaikki tarvittiin töihin ja perheen lapset jäi keskenään kotiin? Perheissä oli usein 5 lasta.

Sitten nämä tekivät 80-90-luvulla itse lapsia, n. 2 kpl. Ja jättivät ne samallailla yksin kotiin. Itse muistan vanhimpana kuinka minut on jätetty aivan yksin. Eivät tajunneet sen olevan eri asia ilman sisarusten turvaa. 2-vuotias yksinään kotona.

Kyllä ne tajus.

Ei vain juuri ollut vaihtoehtoja.

Paskapuhetta. Eivät normaalit ihmiset tuona aikana toimineet noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä täydellisiä perheitä ei kauhean paljoa ole olemassa. 

Entä sitten? Ei se tarkoita, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. Tärkeintä olisi kuitenkin olla riittävän hyvä, mutta ilmeisesti kaikki eivät siihenkään kykene.

Äitini käytti tuota samaa puolustusta. Kuulemma kaikissa perheissä on pahoja ongelmia, mutta jotkut vain salaavat ne paremmin...

Saman olen huomannut ap! Paljon asiasta jutellut tuttujen kanssa. 50-60-luvulla syntyneillä ihmisillä tuntuu olevan paljon vakavia mt-ongelmia, jotka ovat heijastuneet lapsiinsa ikävillä tavoilla.

ja kun yrittää puhua vanhempien kanssa näistä asioista, niin vaikenevat vain tai vaihtavat puheenaihetta. Yritäpä nyt siinä sitten kasvaa ihmisenä mihinkään suuntaan, kun ei ole mitään hajua, miten normaali ihminen oppii ja kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika ongelmaisiahan tänä aikana syntyneiden vanhemmat ovat. Mielenterveysongelmat esimerkiksi ovat niin kovan luokan tabu, että minua ovat vanhemmat yrittäneet estää hakeutumasta masennuksen takia hoitoon aivan ihmeellisillä väitteillä. Ilmeisesti lapsen käynnit terapiassa koettiin jotenkin hävettävinä.

- kasarityttö

Varmaan niinkin.

Ja sitten on vielä sellainen juttu, että sun vanhemmat on vielä kasvaneet aikana, jolloin kaikki apu oli varattu vain ihan suurimmassa tarpeessa oleville, ihan päivähoitopaikoista ja sosiaalietuuksista alkaen. Ja se, jos joutui jotain yhteiskunnan tukea käyttämään ei ollut ’oikeus’ vaan suuri ’nolous’. Tämäkin voi vaikuttaa - he ajattelivat, että on paljon ihmisiä jolle se terapian tarve on paljon suurempi, ne resurssit pitää säästää niille.

T. Eräs, jonka äiti ei voinut mennä näyttämään murtunutta kättään lauantaina päivystykseen, koska se on varattu HÄTÄtapauksille, vaan vasta maanantaina terveyskeskukseen, ja kun hänen piti mennä yöllä sairaalaan, soitti hän tietenkin minut kuskiksi, koska ambulanssit on vain akuutteja hätätapauksia varten.

Vanhempani ovat pistäneet lapsensa pellolle heti yo-kirjoitusten jälkeen, koska mieltävät että yhteiskunnan on täysi-ikäisestä lapsesta huolehdittava eikä heidän (maksavathan he sentään veroja). Kotiin ei missään tapauksessa olisi saanut jäädä vanhempien riesaksi eikä mitään rahallista apua opiskeluaikana vanhemmilta saanut. Ellei opiskelupaikkaa olisi löytynyt nopeasti, niin sanottiin suoraan että pitää lähteä vaikka ulkomaille hoitamaan lapsia.

- kasarityttö

Itse olen täyttänyt 18 vuotta 70 -luvulla. Minulla oli rakastavat vanhemmat, mutta tottakai köyhyttä oli aivan eri tavalla kuin sinun lapsuudessasi. Asuttiin paljon ahtaammin, vanhemmat eivät holhonneet ja opastaneet, vaan lapset oppivat selviämään itse, joka asiasta ei tehty niin ihmeellistä ja vaarallista. Kesätöissä oltiin jo 13-14 vuotiaana mansikka- ja kaalipellolla ihan omasta halusta, oli kivaa kun sai rahaa jonka oli itse ansainnut. Vanhemmat rakastivat kyllä, mutta se ei ollut mitään ylipursuavaa "amerikkalaista" pusi pusia ja holhoamista, vaan rohkaisevaa ja kannustavaa. Aikuiset eivät koko ajan suunnitelleet lasten tekemisiä ja olleet joka asiassa mukana, sai mennä harrastuksiin omatoimisesti ja valita ne itse, tosin rahaahan niihin ei ollut pahemmin, mutta ei ne mitään maksaneetkaan. Enimmäkseen kuitenkin oltiin vapaa-ajalla kavereiden kanssa ja keksittiin tekemistä. 

Niinpä olimme itsenäisiä jo nuorena, tuli tehtyä ensimmäiset Suomen kiertomatkatkin 15 -vuotiaana kavereiden kanssa ja 16 vuotiaana oltiin festareilla, retkeiltiin vaelluksilla erämaissa ja tehtiin kaikkea kivaa. Opiskelusuunnitelmat laadittiin itse ja ilmoitettiin sitten vanhemmille, mitä ollaan päätetty. 

Ja ilmanmuuta jokainen halusi itsenäistyä ja muuttaa omaan kotiin heti kun kynnelle kykeni. Nykyään tämä lienee ongelma sen vuoksi, että holhoamisen ja paapomisen seurauksena 18 -vuotiaat ovat isoja "lapsia", avuttomia. Oma sukupolveni halusi monesti itsenäistyä jo alle 18 vuotiaana, mennä töihin tai opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saada oman kämpän. On jotenkin epätervettä, jos 18 vuotias, joka on jo monta vuotta sitten ollut itsenäistymiseen tarkoitetussa murrosiässä, ei ole saanut irtiottoa vanhemmistaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ei ihme, että niitä traumoja sitten tulee. Omien vanhempieni sukupolvi itsenäistyi usein jo alle 15 vuotiaana, lähtien metsäsavotalle tai lastenvahdiksi jonnekin. 

Oma äitini yritti omien sanojensa mukaan tehdä 70 -luvulla kaiken toisin. Tulokset eivät aina olleet kovin kehuttavia. Enemmänkin kyydistä jäi ihan hyviä ja mukavia asioita, joita hän ei osannut tai voinut järjestää, myös koska ne kuuluivat "vanhaan aikaan." Hän myös vaihtoi huonoja asioita toisiin huonoihin, muka reilumpiin.

Surkeita menetelmiä oli helppo jatkaa, kun asuinympäristö ei muuttunut vaan oli jopa vaatimattomampi. Pahaa on helpompi tehdä kuin hyvää.

Äitinsä tavoin hän ajatteli joskus järkevästi, mutta toimi irrationaalisesti, koska oli epävarma. Tuon ikäisillä on se ikuinen, näkymätön "ihmiset," joka ennen vanhaan kyttäsi aivan oikeasti, mutta on tosielämässä jo haihtunut tiehensä.

Koska oma asuinympäristöni vaihtui, minun oli helpompi lopettaa lapsuuden säilöminen ja kierrättäminen. Yritin myös välttää täydellistä kasvattamatta jättämistä, mitä helposti tapahtuu kun muutetaan ns. maalta kaupunkiin.

Kyllä se jo musa oli niin paskaa silloin, että ikuiset traumat siitä jäi. Niin vieläkin korpea tuo kasariysäri.

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko niin että jälleenrakentamisen aikana kaikki tarvittiin töihin ja perheen lapset jäi keskenään kotiin? Perheissä oli usein 5 lasta.

Sitten nämä tekivät 80-90-luvulla itse lapsia, n. 2 kpl. Ja jättivät ne samallailla yksin kotiin. Itse muistan vanhimpana kuinka minut on jätetty aivan yksin. Eivät tajunneet sen olevan eri asia ilman sisarusten turvaa. 2-vuotias yksinään kotona.

Kyllä ne tajus.

Ei vain juuri ollut vaihtoehtoja.

Ei ollut vaihtoehtoja?? Olisivat palkanneet lastenhoitajan kun rahaa oli. Tai edes vienneet minut naapuriin.

-ed

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä täydellisiä perheitä ei kauhean paljoa ole olemassa. 

Entä sitten? Ei se tarkoita, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. Tärkeintä olisi kuitenkin olla riittävän hyvä, mutta ilmeisesti kaikki eivät siihenkään kykene.

Äitini käytti tuota samaa puolustusta. Kuulemma kaikissa perheissä on pahoja ongelmia, mutta jotkut vain salaavat ne paremmin...

Saman olen huomannut ap! Paljon asiasta jutellut tuttujen kanssa. 50-60-luvulla syntyneillä ihmisillä tuntuu olevan paljon vakavia mt-ongelmia, jotka ovat heijastuneet lapsiinsa ikävillä tavoilla.

ja kun yrittää puhua vanhempien kanssa näistä asioista, niin vaikenevat vain tai vaihtavat puheenaihetta. Yritäpä nyt siinä sitten kasvaa ihmisenä mihinkään suuntaan, kun ei ole mitään hajua, miten normaali ihminen oppii ja kasvaa.

Sama juttu meillä. Ilmeisesti tuolla tyylillä mennään hautaan asti. Ikäväähän tuo on.

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.

Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.

Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.

Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.

On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?

Minulla oli onnellinen lapsuus 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Niin myös suurimmalla osalla ystävistäni, vain muutamalla ollut kurjuutta. Osalla toki rahat olleet laman takia tiukilla mutta se ei ole johtanut traumoihin.

Henkilöt jotka pakenevat sortoa, kidutusta, rasismia, sotaa, vainoa ja sataa muuta vitsausta vasta ovatkin traumatisoituneita.

Olen syntynyt vuonna 1990. Ja kyllä, hitonmoiset traumat jäänyt. Tässä on myös jännää se, että vasta muutama vuosi sitten tajusin ajatella mitä minulle ja vuotta nuoremma pikkuveljelle oikeastaan tehtiin. Ja aloin edes jotenkin käsitellä asiaa pääni sisällä.

Vanhemmat milloin joivat ja se riitely. Oli asioita joita meidän lasten ei olisi pitänyt kuulla. Ei siis kyse enää normi riidoista, sen voin vakuuttaa.

Milloin hurahtivat uskoon. Ja taas pois siitä ja vanha tyyli jatkui. Ja se asenne seksuaalisuuteen/omaan kehoon.

Äitini siirsi estonsa meille lapsille ja helvetin hyvin onnistui. Minulla suhde omaan naiseuteen pitkälti tämän takia kai niin rikki. Mutta jos äidiltä kysyy niin mitään tälläistä ei koskaan tapahtunut ja minä olen hullu.

Kummassakin vanhemmassa siis narsistin/muun luonnehäiriön vikaa. Ulospäin malliperhe, mutta lapsuus yhtä helvettiä jota sukulaiset/tutut ei varmaan ikinä uskoisi:(