Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan lapset valittaa aikuisina siitä, kun vanhemmat oli koko lapsuuden naama kiinni älypuhelimissa. Läsnäoloa ei ollut yhtään jne. Tätä henkistä tyhjiötä he sitten paikkaavat omalla tavallaan. Ennen älypuhelimia kaikki oli paremmin.
TÄMÄ! Tulevaisuuden aikuiset todellakin valittavat tunnekylmistä vanhemmista, vuorovaikutus minimissä, kun lapselle on aina tyrkätty padi eteen.
Ehkä he myös syyttävät vanhempiaan huonosta keskittymiskyvystä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Halutaan ottaa kantaa, kun joku avaa keskustelun. Halutaan auttaa eteenpäin etenkin niitä, jotka ovat tehneet itselleen ongelman tavallisesta elämän vajavaisuudesta, kun eivät ole keksineet ahdistuksen todellista syytä, elämän liiallista helppoutta niin lapsena kuin aikuisenakin, todellisten ongelmien ja haasteiden puuttumista. Kysykääpä joltain vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinneeltä, miksei hän ole enää ahdistunut lapsuudessa kokemistaan pikku traumoista. Älkää menkö psykiatrian halpaan, kyllä lääketeollisuus ja medikalisointi teille keksii olgelmia koko elämäksi, jos ette nouse suosta ja lopeta menneiden rääpimistä ja yhdessä sen voivottelua sen sijaan, että nostaisitte päänne kohti todellisia haasteita ja menisitte eteenpäin, näkisitte kaiken hyvän niin menneessä kuin tulevassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Halutaan ottaa kantaa, kun joku avaa keskustelun. Halutaan auttaa eteenpäin etenkin niitä, jotka ovat tehneet itselleen ongelman tavallisesta elämän vajavaisuudesta, kun eivät ole keksineet ahdistuksen todellista syytä, elämän liiallista helppoutta niin lapsena kuin aikuisenakin, todellisten ongelmien ja haasteiden puuttumista. Kysykääpä joltain vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinneeltä, miksei hän ole enää ahdistunut lapsuudessa kokemistaan pikku traumoista. Älkää menkö psykiatrian halpaan, kyllä lääketeollisuus ja medikalisointi teille keksii olgelmia koko elämäksi, jos ette nouse suosta ja lopeta menneiden rääpimistä ja yhdessä sen voivottelua sen sijaan, että nostaisitte päänne kohti todellisia haasteita ja menisitte eteenpäin, näkisitte kaiken hyvän niin menneessä kuin tulevassa.
Olisin varmaan selvinnyt isosta onnettomuudesta helpommin, jos taustalla ei olisi lapsuusajan traumoja. Nyt en. Minulla on PTSD.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Halutaan ottaa kantaa, kun joku avaa keskustelun. Halutaan auttaa eteenpäin etenkin niitä, jotka ovat tehneet itselleen ongelman tavallisesta elämän vajavaisuudesta, kun eivät ole keksineet ahdistuksen todellista syytä, elämän liiallista helppoutta niin lapsena kuin aikuisenakin, todellisten ongelmien ja haasteiden puuttumista. Kysykääpä joltain vakavasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinneeltä, miksei hän ole enää ahdistunut lapsuudessa kokemistaan pikku traumoista. Älkää menkö psykiatrian halpaan, kyllä lääketeollisuus ja medikalisointi teille keksii olgelmia koko elämäksi, jos ette nouse suosta ja lopeta menneiden rääpimistä ja yhdessä sen voivottelua sen sijaan, että nostaisitte päänne kohti todellisia haasteita ja menisitte eteenpäin, näkisitte kaiken hyvän niin menneessä kuin tulevassa.
Itse olen kokenut tämän menneisyyden rääpimisen tienä antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Olen ymmärtänyt miksi vanhempani ovat sellaisia kuin ovat, eivät ilkeyttään, vaan johtuen omista lapsuuden kokemuksistaan. On ollut huomattavasti helpompi antaa anteeksi sen jälkeen kun olen pöyhinyt näitä ylisukupolven ulottuvia traumoja. En usko että voisin näin hyvin jos olisin vain aina hokenut mielessäni että ”en ajattele, en ajattele”. Isäni kuoli viime vuonna. Istuin hänen sänkynsä vierellä viimeisen viikon. Kaikki oli anteeksi annettu. Veljeni ei ymmärrä miksi olin surullinen, isähän oli väkivaltainen juoppo. Minulle hänessä oli useampia puolia. Pystyin kohtaamaan hänet muuna kuin hirviönä, tulimme läheiseksi viimeisten vuosien aikana.
Olen syntynyt 80-luvun lopulla ja meillä oli ihan normaali perhe, mistään ei ollut puutetta vaikka rahaa oli ihan tavallisen keskiluokkaisperheen verran ja kolme lasta. Mutta lähipiirissä on paljon niitä, joilla lama hajotti perheen tyystin. Tavaraa vietiin kaniin laskujen maksamiseksi, vanhemmat ratkesivat ryyppäämään ja joillakin yrittäjillä velkoja maksetaan edelleen tänäkin päivänä. Itse muistan lähinnä sen, miten koulussa alettiin säästämään kaikesta ja esimerkiksi tukiopetus ja valinnaisaineet lopetettiin rahanpuutteen vuoksi.
Omat traumani tulivat lähinnä rankasta koulukiusaamisesta koska ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa ei ollut mitään KiVa-koulu-juttuja ja kiusaamiseen suhtauduttiin ainakin omalla paikkakunnalla lähinnä syyttämällä kiusattua. Jos siitä puhuttiin alkujaankaan. Opettajat saattoivat olla myös niitä todella vanhanaikaisia, 30-40-luvulla syntyneitä harppuja jotka suorastaan elivät oppilaiden nöyryytyksestä. Toivottavasti nykykouluissa on asiat paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Yleensä 50-60-luvulla syntyneet ovat järkyttävän katkeria "nykynuoria" kohtaan ja kokevat nämä vellihousuina, koska omassa lapsuudessaan lapsia kasvatettiin nyrkillä ja huutamalla sekä mieluiten humalassa, eikä kotitalossa ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Heillä siis oli kaikki huonommin, 80-luvun lapsilla sentään oli väritelkkari ja hampurilaisia, viis alkoholistivanhemmista ja laman runtelemista perheistä!!!11
Luin artikkelin, jossa kerrottiin että usein ihmisille jotka kärsivät PTSD:stä tai traumoista niiden kaivelu aiheuttaa vain lisää ahdistusta. Googlaamalla englanniksi löytyy varmasti lisää.
Itse olen sitä mieltä ettei noita kannata tonkia. Kun en mieti lapsuuttani, pystyn olemaan normaaleissa väleissä äitini kanssa. Välillä kerron noita asioita humalassa miehelleni, ja mies katsoo epäuskoisesti. En usko, että ovat tehneet mitään tahallaan, vaan juurikin jotenkin ymmärtämättömyyttään. Mun vanhemmat 80/90-l. vaihteessa olivat vieläpä todella vanhoja vanhemmiksi, joten toistivat jotain samanlaista paskaa mitä monilla 70l. lapsilla on ollut.
En usko, että normaalina pidetyssä perheessä 2010-luvulla lapselle esimerkiksi ei tehtäisi ruokaa tai ostettaisi ruokaa, ja haukuttaisiin sitten läskiksi kun syö jotain taskurahoilla ostettua vanukasta kun vanhemmat eivät ole ostaneet ruokaa. Tai että lapsi joutuisi säästämään rahaa omiin huonekaluihinsa: nukuin sohvalla 10-vuotiaaksi asti, kun olin säästänyt kolme vuotta pullorahoja ja muuta Sotkasta ostettuun nykyvaluutassa 100 euron joustinpatjasänkyyn. Tai että vanhemmat hoitaisivat avioeron niin, että toinen vanhemmista häippää asunnosta ja ei ota yhteyttä kuukausiin, jättää toisen masentuneen vanhemman ja kasvavien roskakasojen ja jätteen hajun keskelle, kunnes yksi päivä soittaa olevansa pihalla ja nyt olisi lähtö uuteen kämppään, jonka jälkeen puolestaan ei näe neljään vuoteen toista vanhempaa. Tai että vanhempi valehtelisi että lähdetään sukuloimaan, jonka jälkeen ajetaankin uuden heilan mökille, jossa yöllä sitten sekstaillaan samassa tupasängyssä samalla kun itse nukut vieressä - kotimatkalla pitää tietysti myös valehdella toiselle vanhemmalle, että sukuloimassa ollaan oltu. Oireilin muun muassa näistä ja muista asioista teini-ikäisenä, jonka jälkeen se olemassa oleva vanhempi uhkailti dumppaavansa lastenkotiin.
Nyt aikuisena pystyn ymmärtämään, että näiden kokemusten takia olen ollut teini-ikäisenä masentunut, sairastunut syömishäiriöön, hakenut läheisyyttä ja pelkänyt hylkäämistä, ja ollut yliseksuaalinen nuoresta asti. Mutta näissä ajatuksissa viipyily ei myöskään auta mua. Ainoastaan sillä, että en ajattele näitä melkein ikinä, pystyn elämään jotenkin normaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Tuo ketju on silmiä avaava.
KIITOS ❤️ kun kaivoit tän ketjun esille!! Oon ettinyt tätä mut en muistanu yhtään minkä niminen oli ja toi hakutoiminto on tunnetusti ihan susi.
Vierailija kirjoitti:
Luin artikkelin, jossa kerrottiin että usein ihmisille jotka kärsivät PTSD:stä tai traumoista niiden kaivelu aiheuttaa vain lisää ahdistusta. Googlaamalla englanniksi löytyy varmasti lisää.
Itse olen sitä mieltä ettei noita kannata tonkia. Kun en mieti lapsuuttani, pystyn olemaan normaaleissa väleissä äitini kanssa. Välillä kerron noita asioita humalassa miehelleni, ja mies katsoo epäuskoisesti. En usko, että ovat tehneet mitään tahallaan, vaan juurikin jotenkin ymmärtämättömyyttään. Mun vanhemmat 80/90-l. vaihteessa olivat vieläpä todella vanhoja vanhemmiksi, joten toistivat jotain samanlaista paskaa mitä monilla 70l. lapsilla on ollut.
En usko, että normaalina pidetyssä perheessä 2010-luvulla lapselle esimerkiksi ei tehtäisi ruokaa tai ostettaisi ruokaa, ja haukuttaisiin sitten läskiksi kun syö jotain taskurahoilla ostettua vanukasta kun vanhemmat eivät ole ostaneet ruokaa. Tai että lapsi joutuisi säästämään rahaa omiin huonekaluihinsa: nukuin sohvalla 10-vuotiaaksi asti, kun olin säästänyt kolme vuotta pullorahoja ja muuta Sotkasta ostettuun nykyvaluutassa 100 euron joustinpatjasänkyyn. Tai että vanhemmat hoitaisivat avioeron niin, että toinen vanhemmista häippää asunnosta ja ei ota yhteyttä kuukausiin, jättää toisen masentuneen vanhemman ja kasvavien roskakasojen ja jätteen hajun keskelle, kunnes yksi päivä soittaa olevansa pihalla ja nyt olisi lähtö uuteen kämppään, jonka jälkeen puolestaan ei näe neljään vuoteen toista vanhempaa. Tai että vanhempi valehtelisi että lähdetään sukuloimaan, jonka jälkeen ajetaankin uuden heilan mökille, jossa yöllä sitten sekstaillaan samassa tupasängyssä samalla kun itse nukut vieressä - kotimatkalla pitää tietysti myös valehdella toiselle vanhemmalle, että sukuloimassa ollaan oltu. Oireilin muun muassa näistä ja muista asioista teini-ikäisenä, jonka jälkeen se olemassa oleva vanhempi uhkailti dumppaavansa lastenkotiin.
Nyt aikuisena pystyn ymmärtämään, että näiden kokemusten takia olen ollut teini-ikäisenä masentunut, sairastunut syömishäiriöön, hakenut läheisyyttä ja pelkänyt hylkäämistä, ja ollut yliseksuaalinen nuoresta asti. Mutta näissä ajatuksissa viipyily ei myöskään auta mua. Ainoastaan sillä, että en ajattele näitä melkein ikinä, pystyn elämään jotenkin normaalisti.
Mitä hyötyä sinulle on siitä, että olet äitisi kanssa tekemisissä? Miksi haluat olla tekemisissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä asioista puhuminen on monelle tuollainen triggeri? Kyllä valitettavasti vaan vaikuttaa että sitä pöyhittävää olisi itselläkin, jos tuntee uhaksi sen että toiset kelaa lapsuuden kokemuksiaan.
Yleensä 50-60-luvulla syntyneet ovat järkyttävän katkeria "nykynuoria" kohtaan ja kokevat nämä vellihousuina, koska omassa lapsuudessaan lapsia kasvatettiin nyrkillä ja huutamalla sekä mieluiten humalassa, eikä kotitalossa ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä. Heillä siis oli kaikki huonommin, 80-luvun lapsilla sentään oli väritelkkari ja hampurilaisia, viis alkoholistivanhemmista ja laman runtelemista perheistä!!!11
Jeps, kun vaikeita asioita menneisyydestä ei ole kunnolla käsitelty, niin kykyä hyvään vanhemmuuteen ei ole. Sitten kadehditaan omaa lasta ja kohdellaan häntäkin kurjasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin artikkelin, jossa kerrottiin että usein ihmisille jotka kärsivät PTSD:stä tai traumoista niiden kaivelu aiheuttaa vain lisää ahdistusta. Googlaamalla englanniksi löytyy varmasti lisää.
Itse olen sitä mieltä ettei noita kannata tonkia. Kun en mieti lapsuuttani, pystyn olemaan normaaleissa väleissä äitini kanssa. Välillä kerron noita asioita humalassa miehelleni, ja mies katsoo epäuskoisesti. En usko, että ovat tehneet mitään tahallaan, vaan juurikin jotenkin ymmärtämättömyyttään. Mun vanhemmat 80/90-l. vaihteessa olivat vieläpä todella vanhoja vanhemmiksi, joten toistivat jotain samanlaista paskaa mitä monilla 70l. lapsilla on ollut.
En usko, että normaalina pidetyssä perheessä 2010-luvulla lapselle esimerkiksi ei tehtäisi ruokaa tai ostettaisi ruokaa, ja haukuttaisiin sitten läskiksi kun syö jotain taskurahoilla ostettua vanukasta kun vanhemmat eivät ole ostaneet ruokaa. Tai että lapsi joutuisi säästämään rahaa omiin huonekaluihinsa: nukuin sohvalla 10-vuotiaaksi asti, kun olin säästänyt kolme vuotta pullorahoja ja muuta Sotkasta ostettuun nykyvaluutassa 100 euron joustinpatjasänkyyn. Tai että vanhemmat hoitaisivat avioeron niin, että toinen vanhemmista häippää asunnosta ja ei ota yhteyttä kuukausiin, jättää toisen masentuneen vanhemman ja kasvavien roskakasojen ja jätteen hajun keskelle, kunnes yksi päivä soittaa olevansa pihalla ja nyt olisi lähtö uuteen kämppään, jonka jälkeen puolestaan ei näe neljään vuoteen toista vanhempaa. Tai että vanhempi valehtelisi että lähdetään sukuloimaan, jonka jälkeen ajetaankin uuden heilan mökille, jossa yöllä sitten sekstaillaan samassa tupasängyssä samalla kun itse nukut vieressä - kotimatkalla pitää tietysti myös valehdella toiselle vanhemmalle, että sukuloimassa ollaan oltu. Oireilin muun muassa näistä ja muista asioista teini-ikäisenä, jonka jälkeen se olemassa oleva vanhempi uhkailti dumppaavansa lastenkotiin.
Nyt aikuisena pystyn ymmärtämään, että näiden kokemusten takia olen ollut teini-ikäisenä masentunut, sairastunut syömishäiriöön, hakenut läheisyyttä ja pelkänyt hylkäämistä, ja ollut yliseksuaalinen nuoresta asti. Mutta näissä ajatuksissa viipyily ei myöskään auta mua. Ainoastaan sillä, että en ajattele näitä melkein ikinä, pystyn elämään jotenkin normaalisti.
Mitä hyötyä sinulle on siitä, että olet äitisi kanssa tekemisissä? Miksi haluat olla tekemisissä?
Nyt kun olen aikuinen äiti on minulle todella mukava. Luulen, että tuon mun psyykkisesti huonon kohtelun taustalla on ollut se uusi suhde. Materiaalisesti huonot olot olivat ainakin osittain osaamattomuutta ja ajattelemattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
En. Isä ei juonut olleenkaan , äiti satunnaisesti jonkun siivouskaljan. Selkään en saanut, tukkapöllyä joskus hyvästä aiheesta. Koulukiusaaminen teki lapsuudestani helvettiä, mutta kotioloissa ei ollut mitään vikaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Mitä? Itse olen -68 syntynyt ja vanhempani ovat sodassaolleiden ja siitä vaurioituneiden ihmisten kasvattamia. Ja USEAMMAN sodan. Isoäitini menetti taaperona oman isänsä valkoisten vankileirillä. Nämä traumatisoituneet ja tunnekylmät ihmiset kasvattivat minut. Omat lapseni syntyivät vasta 2000-luvulla, ehkä osin siksi, että oma lapsuus piti käsitellä ensin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään.
Vähän vaikeaa toteuttaa, kun sieltä sisältä löytyy syyt siihen, miksi nyt tunnen olevani paska enkä pysty "elämään". Ei sitä mikään psykiatria ole minusta kaivanut.
Ihmismieli on siitä ovela, että se keksii helposti myös syitä, jotka eivät ole ne oikeat. Mielellään se myös syyllistää jonkun toisen ihmisen omasta huonovointisuudestaan, koska ei keksi muuta. Ihmisen ahdistukselle ja psyykkiselle huonovointisuudelle ei aina ole mitään syytä. Ja menneiden kaiveleminen helposti jättää sinut sinne kuoppaan, syyttelemään muita ja säälimään itseäsi.
Tunnen myötätuntoa siitä, että tunnet olevasi "paska". En tiedä tilannettasi, joten voihan olla että sinua on kohdeltu huonosti. Melkein kaikilla on traumoja lapsuudesta, vanhempamme ovat tehneet virheitä, olleet epätäydellisiä ja monesti myös kärsineet itse siitä. Elämän aikana kohtaamme tilanteita ja ihmisiä, jotka kolhivat meitä. Meissä on kuitenkin voimaa nousta ja mennä eteenpäin. Joskus sen tien löytäminen on vaikeaa. En kuitenkaan suosittele vanhojen pöyhimistä, laulussakin sanotaan "anna arpisten haavojen olla, et niitä rikki repimällä ehjäksi saa". Omakin isäni satutti minua pahoin lapsena ja menetin luottamukseni. En koskaan kaivanut sitä esille, vaan opin antamaan anteeksi ja näkemään kaiken hyvän, näin myös kuinka hän kärsi virheestään ja pyysi anteeksi monin tavoin käytöksensä kautta. Sinun pitää löytää itseluottamuksesi repimättä auki vanhoja. Sinun pitää muulla tavalla oppia ymmärtämään että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja näkemään se kaikki hyvä elämässä ja mahdollisuudet. Jos se on vaikeaa, tee irtiotto henkisestä oravanpyörästä vaikka kävelemällä Suomesta Santiago De Compostelaan pyhiinvaellusreittiä, valtava fyysinen rasitus joka kestää kuukausia, irrottaa kenen tahansa ajatukset noidankehästä ja avaa polun positiiviselle itsensä arvostamiselle ja uusille suunnitelmille. Pahinta on olla ajatustensa noidankehästä. En suosittele siihen rikki repivää terapiaa, joka tekee sinusta vain ikuisen psykiatrisen kuntoutujan, valitse ratkaisukeskeisyys.
Olet ymmärtänyt täysin väärin mitä ratkaisukeskeisyys on. Se ei tarkoita sitä, että ongelmat jätettäisiin käsittelemättä.
- ratkaisukeskeisessä terapiassa kävijä
Ratkaisukeskeisyys ei ole yksin terapiamuoto, vaan paljon laajempi asia elämässä. Tätä kannattaa kaikkien miettiä huolella. Myös terapiassa ratkaisukeskeisyyttä käytetään monin eri tavoin ja jotkut terapeutit sotkevat taitamattomasti syy-seuraussuhteisen lähestymistavan ja ratkaisukeskeisyyden. Olkaa varovaisia, miten vapaasti annatte jonkun toisen säätää ajatteluanne ja päänne sisäisiä asioita, kukaan ei ole erehtymätön ja terapeutti voi myös tehdä suurta vahinkoa.
Ratkaisukeskeisen ajattelun omaksumalla voivat toiset päästä ahdistuksista eroon myös ilman terapiaa.
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn0…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko niin että jälleenrakentamisen aikana kaikki tarvittiin töihin ja perheen lapset jäi keskenään kotiin? Perheissä oli usein 5 lasta.
Sitten nämä tekivät 80-90-luvulla itse lapsia, n. 2 kpl. Ja jättivät ne samallailla yksin kotiin. Itse muistan vanhimpana kuinka minut on jätetty aivan yksin. Eivät tajunneet sen olevan eri asia ilman sisarusten turvaa. 2-vuotias yksinään kotona.
Kyllä ne tajus.
Ei vain juuri ollut vaihtoehtoja.
Höpöhöpö! Minut jätettiin 90-luvulla nukkumaan 1-vuotiaan sisaren kanssa hotellihuoneeseen yksin kun piti päästä aulabaariin -ihan olisi ollut vaihtoehto jättää menemättä. Tai jätettiin yksin kotiin kun käytiin kaupassa -minä otan kyllä omani kauppaan mukaan enkä itke, että ei ole vaihtoehtoja. Läpeensä itsekkäitä olivat tuon ajan vanhemmista monet.
Vierailija kirjoitti:
Luin artikkelin, jossa kerrottiin että usein ihmisille jotka kärsivät PTSD:stä tai traumoista niiden kaivelu aiheuttaa vain lisää ahdistusta. Googlaamalla englanniksi löytyy varmasti lisää.
Itse olen sitä mieltä ettei noita kannata tonkia. Kun en mieti lapsuuttani, pystyn olemaan normaaleissa väleissä äitini kanssa. Välillä kerron noita asioita humalassa miehelleni, ja mies katsoo epäuskoisesti. En usko, että ovat tehneet mitään tahallaan, vaan juurikin jotenkin ymmärtämättömyyttään. Mun vanhemmat 80/90-l. vaihteessa olivat vieläpä todella vanhoja vanhemmiksi, joten toistivat jotain samanlaista paskaa mitä monilla 70l. lapsilla on ollut.
En usko, että normaalina pidetyssä perheessä 2010-luvulla lapselle esimerkiksi ei tehtäisi ruokaa tai ostettaisi ruokaa, ja haukuttaisiin sitten läskiksi kun syö jotain taskurahoilla ostettua vanukasta kun vanhemmat eivät ole ostaneet ruokaa. Tai että lapsi joutuisi säästämään rahaa omiin huonekaluihinsa: nukuin sohvalla 10-vuotiaaksi asti, kun olin säästänyt kolme vuotta pullorahoja ja muuta Sotkasta ostettuun nykyvaluutassa 100 euron joustinpatjasänkyyn. Tai että vanhemmat hoitaisivat avioeron niin, että toinen vanhemmista häippää asunnosta ja ei ota yhteyttä kuukausiin, jättää toisen masentuneen vanhemman ja kasvavien roskakasojen ja jätteen hajun keskelle, kunnes yksi päivä soittaa olevansa pihalla ja nyt olisi lähtö uuteen kämppään, jonka jälkeen puolestaan ei näe neljään vuoteen toista vanhempaa. Tai että vanhempi valehtelisi että lähdetään sukuloimaan, jonka jälkeen ajetaankin uuden heilan mökille, jossa yöllä sitten sekstaillaan samassa tupasängyssä samalla kun itse nukut vieressä - kotimatkalla pitää tietysti myös valehdella toiselle vanhemmalle, että sukuloimassa ollaan oltu. Oireilin muun muassa näistä ja muista asioista teini-ikäisenä, jonka jälkeen se olemassa oleva vanhempi uhkailti dumppaavansa lastenkotiin.
Nyt aikuisena pystyn ymmärtämään, että näiden kokemusten takia olen ollut teini-ikäisenä masentunut, sairastunut syömishäiriöön, hakenut läheisyyttä ja pelkänyt hylkäämistä, ja ollut yliseksuaalinen nuoresta asti. Mutta näissä ajatuksissa viipyily ei myöskään auta mua. Ainoastaan sillä, että en ajattele näitä melkein ikinä, pystyn elämään jotenkin normaalisti.
Ihan totta, traumojen käsittely tekee väliaikaisesti pahan olon. Sen prosessin aikana voi olla paljon pahempi olo kuin sitä ennen, koska kaikki ne patoutuneet negatiiviset tunteet vihdoinkin koetaan läpi ja käsitellään. Sitten voi päästä eteenpäin, ja tavallaan pitääkin päästä. Jos prosessi jää kesken, ollaan ongelmissa, kun ihminen jää jumiin niiden tunteiden keskelle.
On myös tärkeä muistaa, että terapiassa voidaan keskittyä vain nykyhetken vaikuttamiseen eli siihen, että ihminen osaa keskittyä nykyhetkeen ja ymmärtää, että traumaattiset tapahtumat ovat menneisyyttä eivätkä enää jatku (olettaen tietysti, että henkilön nykyhetki oikeasti on turvallinen eikä enää elä esim. väkivaltaisessa tilanteessa). Tällöin siis tehdään valinta, että tästä ei jatketa eteenpäin traumojen käsittelyyn. Syynä voi olla esim. se, että tuon käsittelyprosessin aiheuttaman tunne- ja takaumamyrskyn pelätään menevän henkilön voimavarojen yli (traumojen vaikea-asteisuuden ja/tai voimavarojen vähäisyyden takia - nämähän kulkevat usein käsi kädessä). Tässä sitten jää kuitenkin riski, että traumat jäävät silti vaivaamaan.
Mitään oikeaa tietä ei ole. Kukin tekee omat valintansa. Ei voi myöskään ulkopuolelta sanoa, kumpi vaihtoehto on kullekin se helpompi.
Näin täällä vaan taaperretaan eteenpäin traumojen kanssa tai niistä huolimatta. Tsemppiä kaikille!
Terveisin yksi ptsd-diagnoosin saanut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Miksi luulet, etteivät ihmiset tietoisesti työstäisi niitä traumojaan ja etsisi toimivampia tapoja vanhemman roolissa toimimiseen, jos oma lapsuus on ollut kamala?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sellaistaelämäon kirjoitti:
Miten olisi LAMA!
Se iski korkealta ja kovaa. Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia. Meni kodit, meni vanhempien mielenterveys, eroja ja työttömyyttä, velkaa velkaa ja lisää velkaa.Eikä ne 80 ja 90 luvun lapsien vanhemmatkaan ihan helpolla ole omassa lapsuudessaan päässeet sodan runtelemien vanhempien kasvattamina kun kaikesta oli puutetta.
Silti jos historiaa katsotaan niin se taitaa olla kyllä sääntö eikä poikkeus että on kurja lapsuus. Ennen ollut perhe, suku ja pienet vaatimuksen yhteiskunnalla. Aina ollut kaikille töitä siellä omalla peltotilkulla tai isomman talon pellolla tehdä taksvärkkiä. Nykyään oon vaan teknologiaa lohtuna ja toimettomuutta.
Mistä sodasta te täällä puhutte?
Mulla on kaksi 90-luvulla syntynyttä lasta. Kyllä mä toivon, ettei ne nyt ainakaan omaa lapsuuttaan traumaattiseksi analysoi sen takia, että heidän isovanhemmat on aikanaan kasvaneet sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ? (Itse olen syntynyt -67, enkä kyllä ainakaan heti muista mitään sotaa mihin voisitte viitata? Israelin kolmen päivän sota?)
Sodan kieppeillä tai vuosia jälkeenkin syntyneillä on monella ollut kotona sodassa päästään seonnut isä. Etäinen tai arvaamaton vanhempi vaikuttaa tietenkin siihen, millaisen kuvan lapsi saa maailmasta ja omasta itsestään. Eiväthän ne pommitukset ja vihollisen tuijottava silmä sinällään periydy kenellekään, mutta lapseen vaikuttaa koko elämänsä se, jos vanhempi käyttäytyy epäjohdonmukaisesti.
Joo joo. Mutta miten ihmeen monta sukupolvea se traumatisoitunut pappa siellä asuu?
Omat isovanhempani ovat eläneet sota-ajan ja traumatisoituneen siitä, epäilemättä syystä.
Oma äitini syntyi 1939 , isäni 1940 - he ovat näitä ’sodasta palanneiden traumatisoimia’.
Me lapset olemme syntyneet 60-luvulla - loki muu asia saattoi traumatisoida, mutta sodassa traumatisoituneita isovanhempia ei juurikaan enää sinne lasten perheisiin otettu asumaan jne.
Omat lapset syntyivät 90-luvulla. Heistä vanhin oli 1v kun viimeinen minun isovanhemmistani kuoli. Miehen isovanhemmat olivat jo kaikki kuolleet sitä ennen. En kyllä oikein keksi mistä traumoista minun lasteni kohdalla enää kannattaa tai voi SOTAA syyttää. Eiköhän me tuon ajan vanhemmat ja yhteiskunta löytäneet ihan omat keinomme traumatisoida lapsemme...Ja oikeasti, jos joku nyt vaikkapa väittää, että se että minä juon ja hakkaan lapsiani johtuu Meidän Suvun talvisodan traumoista niin keksikää uusi tekosyy käytöksellenne!
Tässä ketjussa monet antavat ymmärtää että omat traumat johtuvat kotioloista: juopottelusta, väkivallasta, uskonnollisuudesta, köyhyydestä, tunnekylmyydestä. Sittenhän voisi mennä sukupolvi toisensa jälkeen taaksepäin etsimään traumojen ketjua. Ottakaa vastuu omasta elämästänne, muutoin teidän lapsenne tulevat syyttämään, miten katkerina ja masentuneina pilasitte heidän elämänsä!
Miksi luulet, etteivät ihmiset tietoisesti työstäisi niitä traumojaan ja etsisi toimivampia tapoja vanhemman roolissa toimimiseen, jos oma lapsuus on ollut kamala?
Siksikö, koska tällainen toiminta on sinulle ajatuksena täysin vieras? Häpeät liikaa traumojasi, jotta pystyisit työstämään niitä jonkun kanssa?
Täällähän yritetään yleistää että kaikki ihmiset olisivat traumatisoituneita vaikka näin ei ole. Se varmaan ihmisiä ärsyttää eikä se että jonkun elämä ole ollut ruusuilla tanssimista.
Pakko muuten sanoa tähän terapia-keskusteluun että siskollani terapia on vaikuttanut ainoastaan negatiivisesti. Terapiassa siskolle on muodostunut valemuistoja ja terapeutin/psykologin/psykiatrin käsittelyssä kaikki siskoni ongelmat on saatu vanhempiemme viaksi. Tosiasiassa siskollani on ollut lapsuudesta asti mielenterveyden kanssa ongelmaa eikä niistä voi äitiä ja isää syyttää. Meitä on kuitenkin 4 lasta eikä kukaan muu sisarus tunnista näitä asioita mistä yksi puhuu. Siskoa on kyllä aina autettu kaikkein eniten. Omista ongelmistaan kannattaa puhua, mutta aina traumoja ”pöyhimällä” ja suurennuslasilla katselemalla ei pääse totuudenmukaiseen lopputulokseen.
T. Traumatisoitumaton vm87