Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Juuri niin! Monet eläkeikäiset ovat niin pahasti jumissa itsensä kanssa, että he kadehtivat nuorempia ihmisiä, jotka rohkeasti työstävät traumojaan. Kateuttaan he eivät kuitenkaan pysty kohtaamaan avoimesti, vaan siksi tuntevat suurta tarvetta mitätöidä toisten kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
80-90 lukujen itse syntyneenä muistan oman lapsuuteni kyllä ihan onnellisena aikana. Rikkaita ei oltu, mutta elämiseen riitti rahaa hyvin kun vanhemmat harkiten osasivat käyttää rahansa. Muutaman kerran tukkapöllyä sain aiheesta kun olin tuhma, aina ensin kyllä varoitettiin suullisesti. Nykyään se olisi ihan kauhea asia, mutta en koe siitä mitenkään traumatisoituneeni.
Mielestäni siihen aikaan lapset saivat olla vielä oikeasti lapsia eikä muodin oikut koskeneet lapsia kuten nykyään tuntuu olevan asian laita. Vaatteiksi kelpasi myös sukulaislapsilta pieneksi jääneet hyväkuntoiset vaatteet.
Minua ärsyttää lukea näitä: Minua tukistettiin/piiskattiin/läpsittiin naamaan että veri roiskusi/tmsp.
mutta en traumatisoitunut ja se oli sitä paitsi minulle oikein koska olin tuhma- juttuja.
Minua vähän tukisteltiin, läpsittiin ja piiskattiin, sekä vähän tai aika paljon puhuteltiin sopimattomalla tavalla.
Minulle tuli siitä ongelmia.
Kasvoin rajattomaksi.
Minulla ei ollut mitään rajoja aikuisenakaan ja minua sai kohdella kuin p***kaa.
Uskoin olevani arvoton läjä p**kaa.
Sitten jossain vaiheessa keksin että minullakin on rajat joita ei saa loukata. Ei edes "rakastava" vanhempi joka vain yrittää kasvattaa, etten ylpistyisi ja olisi tuhma.
Sehän on defenssi, että kieltää väkivallan kohteeksi joutumisen vaikuttaneen millään tavalla. Se voi olla ajatuksena niin ahdistavaa, ettei siihen liittyviä tunteita ole vielä valmis kohtaamaan.
Tai sitten se ei vain hetkauttanut samalla tavalla kuin jotain toista lasta. Tuo mitä sinä sanot on oikeastaan ihan samanlaista toisen kokemusten vähättelyä kuin se että jollekin traumatisoituneelle sanoisi että eihän tuosta mitään traumaa olisi pitänyt tulla, kasvatapa selkäranka äläkä kitise.
Lue psykologiaa, niin pystyt kommentoimaan näitä aiheita fiksummin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Juuri niin! Monet eläkeikäiset ovat niin pahasti jumissa itsensä kanssa, että he kadehtivat nuorempia ihmisiä, jotka rohkeasti työstävät traumojaan. Kateuttaan he eivät kuitenkaan pysty kohtaamaan avoimesti, vaan siksi tuntevat suurta tarvetta mitätöidä toisten kokemuksia.
En ole huomannut tuonkaltaista, että ihmismieli olisi jalostunut suuremmalla harppauksella meidän elinaikanamme, nykynuoret voivat olla tietoisempia monella tapaa, mutta että nuoremmilla ikäluokilla olisi jotenkin selvästi parempi kyky käsitellä omia traumojaan, ei ole mitään todistetta, ja toki olisihan siitä siinä tapauksessa kuulunut ammattiauttajien taholta ennakointia potilaiden loppumisesta, tilanne lienee liki päinvastoin, että ei haluta tai osata kasvaa aikuiseksi, ja johan täällä hiljattain joku kolmekymppinen etsi uutta vanhempaa itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Juuri niin! Monet eläkeikäiset ovat niin pahasti jumissa itsensä kanssa, että he kadehtivat nuorempia ihmisiä, jotka rohkeasti työstävät traumojaan. Kateuttaan he eivät kuitenkaan pysty kohtaamaan avoimesti, vaan siksi tuntevat suurta tarvetta mitätöidä toisten kokemuksia.
En ole huomannut tuonkaltaista, että ihmismieli olisi jalostunut suuremmalla harppauksella meidän elinaikanamme, nykynuoret voivat olla tietoisempia monella tapaa, mutta että nuoremmilla ikäluokilla olisi jotenkin selvästi parempi kyky käsitellä omia traumojaan, ei ole mitään todistetta, ja toki olisihan siitä siinä tapauksessa kuulunut ammattiauttajien taholta ennakointia potilaiden loppumisesta, tilanne lienee liki päinvastoin, että ei haluta tai osata kasvaa aikuiseksi, ja johan täällä hiljattain joku kolmekymppinen etsi uutta vanhempaa itselleen.
Sinä olet vain siirtänyt ongelmasi käsittelemättöminä toisten taakaksi. Taidat kokea siitä alitajuisesti syyllisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Juuri niin! Monet eläkeikäiset ovat niin pahasti jumissa itsensä kanssa, että he kadehtivat nuorempia ihmisiä, jotka rohkeasti työstävät traumojaan. Kateuttaan he eivät kuitenkaan pysty kohtaamaan avoimesti, vaan siksi tuntevat suurta tarvetta mitätöidä toisten kokemuksia.
En ole huomannut tuonkaltaista, että ihmismieli olisi jalostunut suuremmalla harppauksella meidän elinaikanamme, nykynuoret voivat olla tietoisempia monella tapaa, mutta että nuoremmilla ikäluokilla olisi jotenkin selvästi parempi kyky käsitellä omia traumojaan, ei ole mitään todistetta, ja toki olisihan siitä siinä tapauksessa kuulunut ammattiauttajien taholta ennakointia potilaiden loppumisesta, tilanne lienee liki päinvastoin, että ei haluta tai osata kasvaa aikuiseksi, ja johan täällä hiljattain joku kolmekymppinen etsi uutta vanhempaa itselleen.
Mitä ihmettä? Jos ihmiset käsittelevät enemmän traumojaan niin miten se millään logiikalla voisi näkyä niin että vähemmän käytettäisiin ammattiapua? Siellähän juuri niitä traumoja käsitellään.
Amerikoista tuotua hapatusta, jossa omille ongelmille kaivetaan ja keksitään väksin aina syylliseksi joku toinen. Psykiatriayhdistys ja lääketehtaat kiittävät, koska tuohon sorutvat ihmiset ovat heille ikuisia asiakkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mulle kanssa tulee mieleen, että helppoon tottunut sukupolvi ehtii pähkiä liikaa ja keksimällä keksii traumoja. Enkä nyt tarkoita näitä pahoinpideltyjä, katastrofikotien lapsia vaan suurin osa tuosta ikäluokasta on kasvanut ihan hyvissä olosuhteissa. Mutta kun on liikaa aikaa kaivella olemattomia, niin siitähän ne traumat alkaa kasvaa. Ei kai kenenkään lapsuus ole täydellinen ollut, teidän lapset voi ihan samalla tavalla keksiä omasta lapsuudestaan ongelmia, kun semmoista alkavat pyöritellä liikaa.
Tekisitte töitä, hoitaisitte lapsenne ja keskittyisitte oleelliseen, niin ei tarvi alkaa olettomia miettiä.
Tällä palstalla enempikin näitä, suhteellisuudentaju hukassa eikä olla kasvettu vielä aikuiseksi, omaan napaan tuijottaminen keskiössä.
Hyvä kuvaus monista eläkeikäisistä ja sitä lähestyvistä ihmisistä.
Suurin osa ihmisistä on käsitellyt lapsuutensa traumat keski-ikään mennessä, mutta toki on niitä, jotka eivät pääse yli, vaan jauhavat uudestaan samoja juttuja koko ikänsä.
Niinpä. Epäkypsää ja itsekeskeistä touhua.
Juuri niin! Monet eläkeikäiset ovat niin pahasti jumissa itsensä kanssa, että he kadehtivat nuorempia ihmisiä, jotka rohkeasti työstävät traumojaan. Kateuttaan he eivät kuitenkaan pysty kohtaamaan avoimesti, vaan siksi tuntevat suurta tarvetta mitätöidä toisten kokemuksia.
En ole huomannut tuonkaltaista, että ihmismieli olisi jalostunut suuremmalla harppauksella meidän elinaikanamme, nykynuoret voivat olla tietoisempia monella tapaa, mutta että nuoremmilla ikäluokilla olisi jotenkin selvästi parempi kyky käsitellä omia traumojaan, ei ole mitään todistetta, ja toki olisihan siitä siinä tapauksessa kuulunut ammattiauttajien taholta ennakointia potilaiden loppumisesta, tilanne lienee liki päinvastoin, että ei haluta tai osata kasvaa aikuiseksi, ja johan täällä hiljattain joku kolmekymppinen etsi uutta vanhempaa itselleen.
Sinä olet vain siirtänyt ongelmasi käsittelemättöminä toisten taakaksi. Taidat kokea siitä alitajuisesti syyllisyyttä.
Heijastelet itseäsi noilla olettamilla, pyrit syyllistämään, enkä yhtään ihmettele jos on tarvetta terapialle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Kerroitko asiasta poliisille, opettajalle, terveydenhoitajalle, sosiaalitädille, mummolle?? Jos heistä kukaan ei reagoinut niin ovat syyllistyneet rikokseen. Ihan pieni lapsi ei tietenkään osaa tällaiseen hakea apua mutta koululainen kylläkin jos uskaltaa avata suunsa. Toki ymmärrän että lapsi pelkää viimeiseen asti vanhempien vihaa ja toisaalta perheen hajoamista mutta luulisi että äärimmäisessä hädässä on pakko avata suunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Kerroitko asiasta poliisille, opettajalle, terveydenhoitajalle, sosiaalitädille, mummolle?? Jos heistä kukaan ei reagoinut niin ovat syyllistyneet rikokseen. Ihan pieni lapsi ei tietenkään osaa tällaiseen hakea apua mutta koululainen kylläkin jos uskaltaa avata suunsa. Toki ymmärrän että lapsi pelkää viimeiseen asti vanhempien vihaa ja toisaalta perheen hajoamista mutta luulisi että äärimmäisessä hädässä on pakko avata suunsa.
Et voi sälyttää lapsen harteille tuollaista. Lapsi on lojaali vanhempiaan kohtaan ja toivoo että he ”paranisivat”. On erittäin harvinaista että lapsi missään tilanteessa kääntyy vanhempiaan vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan että sota kestää kolmanteen polveen. Se pitää paikkansa. Vasta meidän 80- ja 90-luvuilla syntyneiden omat lapset on irti tuosta kierteestä, jos ovat.
Eron huomaa kun vertaa ruotsalaisiin, joilla ei ole sotataustaa. 50-luvulla syntyneet ruotsalaiset on pehmeitä ja empaattisia, analyyttisiä ja rauhallisia vanhempia ja nyt isovanhempia. Lämpimiä ihmisiä. Ei sellaisia kuin suomalaiset suuret ikäluokat, joiden mielestä maailmassa pärjää parhaiten jos karaistuu jo pienenä.
Hassua kyllä toisaalta miten suomalaiset hellivät sotatraumojaan.
Menkää kattomaan Eurooppaan minkälaisia ihmisiä siellä on, verratkaa vähän Suomen yhden sodan traumaa vaikkapa puolalaisten, unkarilaisten, saksalaisten, italialaisten historiaan. Yli on marssittu milloin mihinkin suuntaan, suvut on hajonneet ja aina on pienet jääneet alimmaisiksi.
On tässä nykysukupolvessakin korjaamisen varaa. Istun tässä traumani kanssa ja odotan että joku hoitaa sen pois, koska TRAUMA! Mitäs jos välillä voisi tehdä jotain itsekin toisin? Vaikka hymyillä toisille. Ottaa toisia huomioon? Yrittää?
Niin, mitäs jos et olisi tuollainen ilkimys vaan opettelisit empatiaa ja toisten huomioonottamista? Yrittäisit edes?
Tottahan tuo on ainakin jos peilaa näitä vastauksia! Yhyy, älkää viekö mun traumaa... mun ukki oli sodassa v 43 ja kuoli v 60 mutta SILTI se on varmaan syy siihen että mulla on paha olo enkä viihdy työssäni/masennun/ juon.
Mun faija oli onnekas ohiammuttu sodassa, äiti jäi orvoksi juuri sodan alettua. Kumpikin iloitsi siitä että selvisi ja rakensivat hartiavoimin hyvän vaikka köyhän elämän itsellern ja minulle. Rakastivat lapsenlapsiaan (syntyneet 80-90 luvuilla) ja valitettavasti kuolivat liian aikaisin. Jos heillä oli sodasta joku trauma hoitivat sen keskenään eivätkä kaataneet minun niskaani. Jos olisivatkin ei minun silti tarvinnut jatkaa sitä pidemmälle - eihän se ollut minun sotani.
Omat lapseni elivät laman jaloissa mutta se ei ollut heidän lamansa. Me vanhemmat teimme heidän lapsuudestaan niin hyvän kuin voimme. Se että oli köyhä ja työtön silloin ei ollut mikään syy traumatisoitua. Onnettomia ei oltu
Vaikea ymmärtää miten jollain ihmisillä kertyy runsaasti vuosia mittariin, mutta mitään henkistä kasvua ei tapahdu.
Eiköhän se ole juuri sitä kasvua että ottaa henkisen "niska-perseotteen" elämästä ja tekee siitä ITSE niin hyvän kuin osaa eikä jää lattialle makaamaan ja valittamaan.
Alkoholisti/narkkari/väkivaltaperheet sitten erikseen, niihinkin saa apua.
Mitä apua niihin mielestäsi saa? Ei meidän perheemme väkivaltaan kukaan koskaan puuttunut. Joskus lapsia pahoinpideltiin jopa julkisella paikalla, mutta ei siitä mitään seurannut.
Kerroitko asiasta poliisille, opettajalle, terveydenhoitajalle, sosiaalitädille, mummolle?? Jos heistä kukaan ei reagoinut niin ovat syyllistyneet rikokseen. Ihan pieni lapsi ei tietenkään osaa tällaiseen hakea apua mutta koululainen kylläkin jos uskaltaa avata suunsa. Toki ymmärrän että lapsi pelkää viimeiseen asti vanhempien vihaa ja toisaalta perheen hajoamista mutta luulisi että äärimmäisessä hädässä on pakko avata suunsa.
Kuten totesin aiemmin, niin terveydenhoitaja totesi minulle, että minun pitäisi ymmärtää kuormittuneita vanhempiani. Ja mummo heitti pois kirjeet, joissa kerroin vanhemman lyövän, jottei vanhempi saisi niitä käsiinsä ja suuttuisi. Sen enempää en lapsena tämän asian eteen ymmärtänyt tehdä, kun suhtautuminen kertomaani oli näin musertavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Vierailija kirjoitti:
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Ihmiset ovat todella sulkemaan ongelmilta silmänsä ja leikkimään ettei niitä ole. Siksi lasten kaltoinkohtelua ja pahoinpitelyä on mahdollista jatkaa hyvin pitkään. Lapsen mielenterveys siinä toki usein menee, mutta se ei sivullisia kiinnosta.
Toi on surullista. Toisaalta osa lapsuudessaan traumatoituneista kouluttautuu sosiaalialalle ja näkee nyt huolia siellä missä niitä ei ole.
Turha edes yrittää , -87 ikäluokkahan on jo tutkitusti täysin menetetty.
Tämän keskustelun perusteella kyllä pari muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Turha edes yrittää , -87 ikäluokkahan on jo tutkitusti täysin menetetty.
Tämän keskustelun perusteella kyllä pari muutakin.
Kyllä, eläkeikäiset ihmiset ongelmineen ovat monesti hyvin surullisia tapauksia, koska heitä ei voida auttaa, kun he eivät ongelmiaan pysty myöntämään.
Vierailija kirjoitti:
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Totta! Osasta traumatisoituneista lapsista on kasvanut tunnevammaisia ja epäempaattisia ihmisiä.
Ne jotka kokivat suhteellisen normaalin lapsuuden kokevat nyt surua siitä miten tunnevammaiset kohtelevat heitä työyhteisössä, viranomaisissa ja parisuhteissa.
Eli lapsena traumatisoituneet siirtävät nyt traumansa muille, jotka sitten taas masentuvat.
En sano että kaikki, mutta kyllä tämä ilmiö on havaittavissa nykyään.
Sanotaan että hyväksikäytetyistä voi tulla itse hyväksikäyttäjiä. Sosiaaliohjaajissa näkee paljon erittäin tatuoituja ihmisiä tai viilleiltyjä käsivarsia. Osalla taas on risti kaulassa ja toimivat muka hyvänä samarialaisena, mutta ovat sisältä itse piruja.
Nämä viimeiseksi mainitut jotka esittävät hyvää ovat heistä vaarallisempia. Kielenkannat päästävät ulos sellaista mitä empaattinen ihminen ei lauo.
Osalla tosin saattaa olla lapsuus jossain lahkossa.
Subjektin ja predikaatin väliin ei ikinä tule pilkkua.
Traumatisoidun teidän surkeista ja alkeellisista kirjoitusvirheistänne.