Lue keskustelun säännöt.
Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.
18.02.2019 |
Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.
Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).
Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.
Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).
Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.
Onko muilla näin messed up lapsuus?
Kommentit (481)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahimmalta tuntuu kaikki se vähättely: jos jostain lapsuuden asiasta haluaa puhua ja selvittää miten vanhempien mielestä se meni, koko asia kielletään tai naurahdetaan "nyt muistat väärin". En siis vaadi anteeksipyyntöä enkä marttyyrin viittaa harteilleni, haluaisin vain jonkun muun paikalla olleen kuvan asiasta jotta voisin ehkä päästä yli joistain asiasta. Haluaisin vain pienen osoituksen empatiaa ja toivoa siitä etten kanna kaikkea yksin. On helppoa ajatella että menneisyys on taakse jäänyttä ja nyt eletään tätä hetkeä, mutta on eri asia vaan päästää irti jos traumat ulottuvat omaan mielenterveyteen. Se olisikin helppoa vaan päättää että aamulla herätessä olen optimistinen ja luottavainen.
Niin minäkin "muistan vaan väärin".
Sitten keksitään ihan uskomattomia juttuja, jotka muka ovat sekoittaneet pääni.
Kyseessä on gaslightning, eli harhauttaminen. Varsinkin narsistiselle ihmiselle ominainen keino välttää vastuu virheistään, on uskotella toiselle väärää totuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahimmalta tuntuu kaikki se vähättely: jos jostain lapsuuden asiasta haluaa puhua ja selvittää miten vanhempien mielestä se meni, koko asia kielletään tai naurahdetaan "nyt muistat väärin". En siis vaadi anteeksipyyntöä enkä marttyyrin viittaa harteilleni, haluaisin vain jonkun muun paikalla olleen kuvan asiasta jotta voisin ehkä päästä yli joistain asiasta. Haluaisin vain pienen osoituksen empatiaa ja toivoa siitä etten kanna kaikkea yksin. On helppoa ajatella että menneisyys on taakse jäänyttä ja nyt eletään tätä hetkeä, mutta on eri asia vaan päästää irti jos traumat ulottuvat omaan mielenterveyteen. Se olisikin helppoa vaan päättää että aamulla herätessä olen optimistinen ja luottavainen.
Niin minäkin "muistan vaan väärin".
Sitten keksitään ihan uskomattomia juttuja, jotka muka ovat sekoittaneet pääni.
Kyseessä on gaslightning, eli harhauttaminen. Varsinkin narsistiselle ihmiselle ominainen keino välttää vastuu virheistään, on uskotella toiselle väärää totuutta.
Tämän takia huonoon vanhempaan onkin usein aikuisiällä syytä katkaista välit, jotta hän ei pääsisi aiheuttamaan enää lisää haittaa lapsensa mielenterveydelle.
Vierailija kirjoitti:
En muista koska sain esim. halauksen lapsena vanhemmiltani, jotain kertoo läheisyyden puutteesta se että minulle pysäyttävä, äärimmäisen kohahduttava hetki ja mieleen painuvaa oli, kun olin mokaillut ala-asteen loppupuolella ja isäni koski olkapäätä lohduttaakseen kun olin allapäin kiinni jäädessä. Se oli oikeasti kouluaikana ainut läheisyyden ele jonka olin saanut. Huh kun se tuntui hyvältä, lämmittävältä ja rakastavalta. Sitä tunnetta fiilistelinkin pitkään. Ai että näitä ihania, lämpöisiä lapsuusmuistoja. Se on oikeasti ilman sarkasmia, minun lämpöisin muistoni lapsuudesta.
90-luvun alussa olen syntynyt.Muistakaa halia lapsianne ja pitää lähellä!
Minun lämpimin muistoni on se, kun äitini kerran kysyi ruuan teon ohessa, silmiini katsomatta, että kiusataanko minua koulussa. Se on ainoa kerta, kun äitini tai isäni vaikutti olevan henkilökohtaisesti kiinnostunut minusta.
- 81
Lapsena ja nuorena koin olevani jollain tavalla pahasti viallinen, kun oireilin sairaiden perheolojen takia. Aikuisena ymmärrän paremmin kuinka pahasti pielessä monet asiat olivat, mutta paha olo on edelleen jäljellä. Jos ihmissuhteissa tulee jotain vaikeuksia, niin koen aina ensimmäisenä, että johtuvat jollain omasta viallisuudesta. Sitä koettaa liiankin paljon sopeutua vaikka millaiseen kohteluun, kun jollain lailla kokee, ettei parempaakaan kohtelua voi muilta saada, kun ei sitä ole saanut aiemminkaan. Jollain tasolla mielessään kokee, että ne hyvät asiat on varattu muille ihmisille, jotka ansaitsevat ne paremmin kuin mitä itse ansaitsee. Perheoloista johtuvan hoitamattoman masennuksen kanssa eläminen lapsesta asti tekee itsetunnosta hyvin heiveröisen.
Moniko kokee olleensa masentunut lapsi, jonka masennukseen ei perheessä kiinnitetty mitään huomiota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, en minäkään saanut mitään apua lapsena vaikka naapurit kuuli ja näki kuinka isä riehuu kännissä. Täällä vissiin joillain on niin paljon omia traumoja että on pitänyt kuolettaa kaikki tunteet, ja siksi heitä ärsyttää että kaikki muut eivät teekään niin.
Totta! Osasta traumatisoituneista lapsista on kasvanut tunnevammaisia ja epäempaattisia ihmisiä.
Ne jotka kokivat suhteellisen normaalin lapsuuden kokevat nyt surua siitä miten tunnevammaiset kohtelevat heitä työyhteisössä, viranomaisissa ja parisuhteissa.
Eli lapsena traumatisoituneet siirtävät nyt traumansa muille, jotka sitten taas masentuvat.
En sano että kaikki, mutta kyllä tämä ilmiö on havaittavissa nykyään.
Sanotaan että hyväksikäytetyistä voi tulla itse hyväksikäyttäjiä. Sosiaaliohjaajissa näkee paljon erittäin tatuoituja ihmisiä tai viilleiltyjä käsivarsia. Osalla taas on risti kaulassa ja toimivat muka hyvänä samarialaisena, mutta ovat sisältä itse piruja.
Nämä viimeiseksi mainitut jotka esittävät hyvää ovat heistä vaarallisempia. Kielenkannat päästävät ulos sellaista mitä empaattinen ihminen ei lauo.
Osalla tosin saattaa olla lapsuus jossain lahkossa.[/
Taidat kyllä puhua valtauskonnon jäsenistä eli yhdestä protestanttisesta suuntauksesta!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vähättele muiden kokemuksia, vaikka minulla olikin ihanat vanhemmat, onneksi. Olen syntynyt -89 ja siskoni on vähän nuorempi. Tarpeeksi oli kaikkea: haleja, iltasatuja, kehuja, leikkiä, ja myös leluja ja reissuja. Vanhemmat erosivat mutta ystävinä ja ilman riitoja kun olin yläasteella.
Samoja kokemuksia kuin joillakin kommentoijilla minulla on siitä, että huonomman lapsuuden kokeneet sitten kiusasivat (en tarkoita että kaikki huonoja asioita kokeneet kiusaavat). Sain osani siitä onneksi vasta yläasteella. Jo päiväkodissa ja ala-asteella näin kun heikommassa asemassa olevia, yksinäisempiä kiusattiin. Kiusaajia oli myös ns. "hyvistä perheistä".
Olen itse varmaan aika herkkä, ja siksi yläasteen kiusaaminen ja syrjintä jättivät jälkiä. Olen kärsinyt aikuisena paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta ja käynyt terapiassa. Muuten voin hyvin. Joku vähemmän ujo ja herkkä olisi voinut selvitä kiusaamisesta helpommalla. Itse olisin selvinnyt huonommin ilman vanhempien tukea. Jotkut pääsevät traumoistaan itse, jotkut tarvitsevat terapiaa tai jotain muuta apua. Kumpikaan ei ole toista parempi. Hyvä vain jos osaa ja uskaltaa pyytää apua, kun ei pärjääkään yksin.
Olen 80-luvun loppupuoliskolla syntynyt. Vanhempani ovat opettajia, joilla molemmilla hankala lapsuus ja hankalat vanhemmat. En ollut erityisen läheinen isovanhempieni kanssa ja erityisesti äidin vanhempia näimme harvakseltaan. Äidille empatian tunteminen on hankalaa ja tästä saatiin useat riidat aikanaan kehitettyä, ajoittain edelleen. Vanhempani olivat todella pihejä meidän ollessa lapsia, mutta toisaalta olen kiitollinen kun rahallista tukea on puolestaan saanut riittävästi aikuisiällä. Perhettämme varjosti useiden läheisten kuolemat, joita ei käsitelty kunnolla. Oli myös välillä väkivallan uhkaa ja paljon tukahdetettuja tunteita. Sairastuin paniikkihäiriöön, jota äitini ei ymmärtänyt lainkaan. Muutin pois kotoa heti täytettyäni 18-vuotta, pakotin vanhempani terapiaan mukaani ja kävin itse terapiassa parin vuoden ajan. Väkivallan uhka loppui siihen ja asioista puhuttiin. Lasten saaminen pelottaa paljon, erityisesti jos kohdalle osuisi tyttö. Pelkään etten osaa tuntea empatiaa tarpeeksi itsekään. Kuitenkin sanoisin elämän olevan nykyiseltään laadultaan ihan hyvää ja välini vanhempiin olevan kunnossa. Työstämistä riittää edelleen terapiasta huolimatta, mutta sen ansiosta minulla on nykyään paremmat eväät selvitä elämästä ja ymmärrän vanhempien taustoja paremmin. Olen myös kiitollinen, että riidoista huolimatta vanhempani eivät käyttäneet päihteitä, veivät harrastuksiin ja heihin pystyi aina luottamaan, että pitävät huolta. Näin ei monellakaan ollut asiat koulussa mitä kävin. Monissa perheissä oli ongelmaa alkoholismin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 80-luvun loppupuoliskolla syntynyt. Vanhempani ovat opettajia, joilla molemmilla hankala lapsuus ja hankalat vanhemmat. En ollut erityisen läheinen isovanhempieni kanssa ja erityisesti äidin vanhempia näimme harvakseltaan. Äidille empatian tunteminen on hankalaa ja tästä saatiin useat riidat aikanaan kehitettyä, ajoittain edelleen. Vanhempani olivat todella pihejä meidän ollessa lapsia, mutta toisaalta olen kiitollinen kun rahallista tukea on puolestaan saanut riittävästi aikuisiällä. Perhettämme varjosti useiden läheisten kuolemat, joita ei käsitelty kunnolla. Oli myös välillä väkivallan uhkaa ja paljon tukahdetettuja tunteita. Sairastuin paniikkihäiriöön, jota äitini ei ymmärtänyt lainkaan. Muutin pois kotoa heti täytettyäni 18-vuotta, pakotin vanhempani terapiaan mukaani ja kävin itse terapiassa parin vuoden ajan. Väkivallan uhka loppui siihen ja asioista puhuttiin. Lasten saaminen pelottaa paljon, erityisesti jos kohdalle osuisi tyttö. Pelkään etten osaa tuntea empatiaa tarpeeksi itsekään. Kuitenkin sanoisin elämän olevan nykyiseltään laadultaan ihan hyvää ja välini vanhempiin olevan kunnossa. Työstämistä riittää edelleen terapiasta huolimatta, mutta sen ansiosta minulla on nykyään paremmat eväät selvitä elämästä ja ymmärrän vanhempien taustoja paremmin. Olen myös kiitollinen, että riidoista huolimatta vanhempani eivät käyttäneet päihteitä, veivät harrastuksiin ja heihin pystyi aina luottamaan, että pitävät huolta. Näin ei monellakaan ollut asiat koulussa mitä kävin. Monissa perheissä oli ongelmaa alkoholismin kanssa.
Millainen prosessi tuo vanhempien saaminen mukaan terapiaan kokonaisuudessaan oli?
Vierailija kirjoitti:
Subjektin ja predikaatin väliin ei ikinä tule pilkkua.
Traumatisoidun teidän surkeista ja alkeellisista kirjoitusvirheistänne.
Löydätkö koskaan mistään kirjoituksista sitä itse asiaa, vai näetkö vain väärässä paikassa olevat pilkut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein säälittävin ja heikoin on ihminen joka kehtaa aukoa päätään jos joku toinen käsittelee traumojaan.
Sen tunnustaminen että on traumoja on hyvä alku. Sitten seuraavaksi niitä voi alkaa jo käsittelemään. Se on vastuun kantoa.
Vastuun kantamista jostain mitä toinen ei ole tehnyt.
Raukka ja heikko heittelee p***ansa toisten päälle ja vielä syylliistää jos toinen yrittää puhdistaa itseään siitä p**skasta.
Vierailija kirjoitti:
En muista koska sain esim. halauksen lapsena vanhemmiltani, jotain kertoo läheisyyden puutteesta se että minulle pysäyttävä, äärimmäisen kohahduttava hetki ja mieleen painuvaa oli, kun olin mokaillut ala-asteen loppupuolella ja isäni koski olkapäätä lohduttaakseen kun olin allapäin kiinni jäädessä. Se oli oikeasti kouluaikana ainut läheisyyden ele jonka olin saanut. Huh kun se tuntui hyvältä, lämmittävältä ja rakastavalta. Sitä tunnetta fiilistelinkin pitkään. Ai että näitä ihania, lämpöisiä lapsuusmuistoja. Se on oikeasti ilman sarkasmia, minun lämpöisin muistoni lapsuudesta.
90-luvun alussa olen syntynyt.Muistakaa halia lapsianne ja pitää lähellä!
Samat kokemukset. Alle kouluikäisenä muistan että teeskentelin usein nukahtavani sohvalle, koska silloin joku otti syliin siksi aikaa mitä sänkyyn kantaminen kesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään jos nään jonkun vanhemman, isän tai äidin hellivän lapsiaan tai sanovan heille jotain kaunista. Niin minulle tulee todella vaivautunut olo. Etenkin jos joku sanoo että, rakastaa toista.
Niin epäluonnollista ja outoa.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään jos nään jonkun vanhemman, isän tai äidin hellivän lapsiaan tai sanovan heille jotain kaunista. Niin minulle tulee todella vaivautunut olo. Etenkin jos joku sanoo että, rakastaa toista.
Niin epäluonnollista ja outoa.
Onko sinulla omia lapsia? Minun piti ihan opettelemalla opetella tämä kun sain lapsen. Se ei tuntunut luontevalta, mutta kyllä sen oppii ja se on tosi parantava tunne kun siitä tulee luonnollista omien lasten kanssa.
Minunkin vanhemmat olivat riitaisia, erosivat kun olin 11, eivätkä sen jälkeen ole olleet keskenään puheväleissä. Vanhempien eron jälkeen äitini kaatoi kaikki murheensa minun niskaan.
Isä alkoi vieraannuttamaan minua omista sukulaisistaan aika pian eron jälkeen, tässä hän kuitenkin onneksi epäonnistui. Isää ei koskaan kiinnostanut mitä minulle kuuluu, ainoat kysymykset minulle olivat:"oletko muistanut kuntoilla"? "Miten koulussa menee?". Vasta sitten kun melkein kolmikymppisenä yritin itsemurhaa, hän kuunteli minua ensimmäisen kerran.
Äitini ei koskaan hankkinut minulle apua, vaikka olin jo teininä vakavasti masentunut, tein pikkurötöksiä, ja elin mielikuvitusmaailmassa. Kotona huudettiin, haukuttiin, nöyryytettiin ja uhkailtiin. Mitään positiivista en saanut kuulla koskaan. Ajauduin tietysti myös vääriin kaveripiireihin, koska kaipasin hyväksyntää ja koin ansaitsevani ilkeitä ja kieroja ihmisiä ympärilleni.
Aikuisena olen ajautunut toistuvasti parisuhteisiin itseäni huomattavasti vanhempien naisten kanssa, joilla kaikilla on ollut aika rankka menneisyys. Pidän itseäni niin huonona ihmisenä, etten ole voinut seurustella kenenkään tavallisen ihmisen kanssa. Pelkään että normaali suunnilleen tasapainoinen nainen menisi rikki minun kanssa.
Jossain vaiheessa yritin käydä terapiassa ja uskoin että voisin muuttaa itseäni. Nykyisin kuitenkin yritän vaan pärjätä mahdollisimman hyvin näillä korteilla jotka sain. Huonomminkin asiat voisivat olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En muista koska sain esim. halauksen lapsena vanhemmiltani, jotain kertoo läheisyyden puutteesta se että minulle pysäyttävä, äärimmäisen kohahduttava hetki ja mieleen painuvaa oli, kun olin mokaillut ala-asteen loppupuolella ja isäni koski olkapäätä lohduttaakseen kun olin allapäin kiinni jäädessä. Se oli oikeasti kouluaikana ainut läheisyyden ele jonka olin saanut. Huh kun se tuntui hyvältä, lämmittävältä ja rakastavalta. Sitä tunnetta fiilistelinkin pitkään. Ai että näitä ihania, lämpöisiä lapsuusmuistoja. Se on oikeasti ilman sarkasmia, minun lämpöisin muistoni lapsuudesta.
90-luvun alussa olen syntynyt.Muistakaa halia lapsianne ja pitää lähellä!
Samat kokemukset. Alle kouluikäisenä muistan että teeskentelin usein nukahtavani sohvalle, koska silloin joku otti syliin siksi aikaa mitä sänkyyn kantaminen kesti.
Paljon surullisia tarinoita.
Tuntuu kammottavalta lukea näitä viestejä, en ole koskaan kuullut/nähnyt tällaista omassa lähipiirissäni. En omassa lapsuudessani enkä myöhemminkään. Yhden lapseni luokkakaverin äiti oli kertomanne kaltainen mikä järkytti tytärtäni pahasti mutta en koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti.
Mieheni kohdalla suurin "kaltoinkohtelu" oli se että äiti syötti eineksiä ja voileipiä oikean ruuan sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kammottavalta lukea näitä viestejä, en ole koskaan kuullut/nähnyt tällaista omassa lähipiirissäni. En omassa lapsuudessani enkä myöhemminkään. Yhden lapseni luokkakaverin äiti oli kertomanne kaltainen mikä järkytti tytärtäni pahasti mutta en koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti.
Mieheni kohdalla suurin "kaltoinkohtelu" oli se että äiti syötti eineksiä ja voileipiä oikean ruuan sijaan.
Outoa. Alkoholismi esimerkiksi on hyvin yleinen ongelma monissa perheissä. Toki sitä piilotellaan.
En muista koska sain esim. halauksen lapsena vanhemmiltani, jotain kertoo läheisyyden puutteesta se että minulle pysäyttävä, äärimmäisen kohahduttava hetki ja mieleen painuvaa oli, kun olin mokaillut ala-asteen loppupuolella ja isäni koski olkapäätä lohduttaakseen kun olin allapäin kiinni jäädessä. Se oli oikeasti kouluaikana ainut läheisyyden ele jonka olin saanut. Huh kun se tuntui hyvältä, lämmittävältä ja rakastavalta. Sitä tunnetta fiilistelinkin pitkään. Ai että näitä ihania, lämpöisiä lapsuusmuistoja. Se on oikeasti ilman sarkasmia, minun lämpöisin muistoni lapsuudesta.
90-luvun alussa olen syntynyt.
Muistakaa halia lapsianne ja pitää lähellä!