Kamalin vaatemuisto lapsuudesta

Kylän ompelijan tekemä oranssi kevättakki, jossa oli koristeena tekokultaisia isoja nappeja oikein rutkasti.

Olin kuin joku kanarianlintu se takki päälläni, mutta niin vain olivat äiti ja ompelija päättäneet, että oranssi takki tehdään.

Minulla oli ruskea mokkanahkaa jäljittelevä talvitakki, jossa oli karvareuna hupussa.

Aina pakkassäällä se takki kovettui ja piti rutisevaa ääntä. En tiedä mitä materiaalia se oli, mutta ei ainakaan talvitakiksi sopivaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli viisivuotiaana maailman hienoin t-paita, vaaleanturkoosi ja etumuksessa pingviinejä. Rakastin sitä paitaa ja olisin halunnut säilyttää sen ikuisesti, mutta se piti antaa pikkusiskolle kun jäi liian pieneksi omaan käyttöön. Itkusta ja huudosta huolimatta jouduin siitä luopumaan ja typerä pikkusisko tuhosi paidan muutaman käyttökerran jälkeen.

Meillä tuhoa ja itkua ei aiheuttanut pikkusisko vaan entisajan pyykinpesu, jossa käytettiin kovia lämpöjä, koska vanhan ajan vaatteet kesti sen. Yksi kesä saimme shortseja ja t-paitoja, joissa oli kumista tehtyjä painatuksia. Ne olisivat vaatineen hellän pesun kestääkseen, mutta eipä niitä kukaan muistanut tai viitsinyt erikseen pestä. Valkoisia vaatteita pestiin enimmillään jopa 95 asteen pesussa, ja sinne taisi vaaleat t-paidat päätyä painatuksista huolimatta. Me lapset vain saatoimme seurata kun vaate toisensa perään menetti painatuksensa pesussa voimatta asialle yhtään mitään.

Up

Olin ala-asteiässä niin lihava ettei minulle löytynyt sopivia housuja kaupasta. Äiti ompeli minulle paljon vaatteita. Ensimmäiset farkut sain joskus yläasteikäisenä kun olin laihduttanut kuudennella luokalla niin paljon että edes jotkut mahtuivat päälle. Ensimmäiset rintaliivit oli äidin työkaverin tyttären vanhat.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka ollakaan, oli sitten juuri sinä päivänä koulukuvaus. Siihen aikaan 70-luvulla niistä ei ilmoitettu etukäteen.

Olisiko koulukohtaista? Minun kouluissa ilmoitettiin aina kuvauksista. 

Mulla oli 4-vuotiaana sellainen beesin värinen pitkähihainen paita jostain ihme meteriaalia ja siinä oli jotain ruutukuviota, mutta yksivärinen paita oli. Ja jostain syystä en tykännyt koko helkkarin paidasta laisinkaan. Se on mulla parissa valokuvassakin, joten muistan sen sitä kautta. Olin kerran tunkenut paidan isoon maljakkoon, jossa oli vielä vähän vettäkin ja äiti taisi löytää sen parin päivän päästä jostain nurkasta. Silloin kerroin että en tykkää paidasta. En muista olinko kertonut sitä aikaisemmin, mutta tuo oli 4-vuotiaan ilmaisukeino välittää se inhon tunne, jota sitä rytkyä kohtaan tunsin.

Enstex-haalarit, että kiitti vaan vtsti, mutsi.

Saattaa olla kauhean tunnistettava ylipukeutumismuisto, mutta ihana (oikeasti ihana) venäläinen naapurimme puki minut 10-vuotiaana musiikkiopiston pianokonserttiin. Muut, lapset ja yleisö, olivat siellä verkkareissa, korkeintaan farkut jalassa ja siistimpi paita päällä ja minä... minä olin illan prinsessa kiiltävissä juhlakengissäni, pitkässä hulmuhameessani, näyttävässä röyhelöpuserossani kiharrettuine pitkine hiuksineni, joihin oli suihkutettu kimallelakkaa ja tietysti kokonaisuuden kruunasi kimaltava appelsiininkokoinen upea hiuskoriste, missä oli kaksi suurta kukkaa, sinisiä sulkia ja tietysti, lisää kimalletta! Asu oli toki upea, mutta hieman erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka ollakaan, oli sitten juuri sinä päivänä koulukuvaus. Siihen aikaan 70-luvulla niistä ei ilmoitettu etukäteen.

Olisiko koulukohtaista? Minun kouluissa ilmoitettiin aina kuvauksista. 

Kyllä meilläkin ilmoitettiin. Kerran unohdin, että oli kuvauspäivä. Niinpä luokkakuvassa hiukset ovat kuin Rölli-peikolla ja päällä tietysti rumin collegepaita, mikä kaapista löytyi aamukiireessä.

Olin 12v kun tuli kutsu sukulaisen häihin 80-luvulla. Äitini keksi, että minä voin lainata pienikokoisen tätini kansallispukua, näin ollen minulle ei tarvitse ostaa juhla-asua; upea keksintö ja rahansäästö.

Puku oli minulle liian iso, mutta sillä oli mentävä, muuta ei ollut. Muistan vieläkin juhlapaikan nuorison ihmettelevät katseet, kun viipotin menemään pitkällä helmalla.

Sen koommin en ole pitänyt kansallispukua. Jäi jotenkin takaraivoon ajatus, että kansallispuku ei ole mun juttu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ruskea mokkanahkaa jäljittelevä talvitakki, jossa oli karvareuna hupussa.

Aina pakkassäällä se takki kovettui ja piti rutisevaa ääntä. En tiedä mitä materiaalia se oli, mutta ei ainakaan talvitakiksi sopivaa.

Olisiko ollut sitä airon-nahkaa? Ei oikeasti nahkaa, vaan sellaista vähän kuin muovista, mutta pehmeää ainetta. Se tosiaan kylmällä kangistui ja kitisi.

Ei voinut vähempää kiinnostaa lapsena vaatteet. Paitsi kun koulun joulu- ja kevätjuhliin piti aina laittaa jotain "parempaa" päälle, niin se tuntui ihan hirveän nololta mennä sinne "hienoissa" vaatteissa. Aina uhottiin koulussa, että mä en ainakaan laita mitään tyhmiä hienoja vaatteita ja laitan nää samat verkkarit ja t-paidan!!! Pelkäsin aina sitä, että minä olisin ainoa jolla on "hienot" vaatteet, koska vanhemmat pakotti, ja että muut on normi verkkareissa ja nauraa mulle. Voi että miten tuollaisesta pikkuasiasta piti pienenä ottaa hirveä stressi ja ihan turhaan! :D Siellä oltiin kaikki kauluspaidoissa kiltisti juhlapäivänä :D Ah, pienen kunnan pikku kyläkoulu 80-90-luvuilla.

Villaiset sukkahousut 60-luvulla!

Kävimme mummon kanssa joka viikko Harjun tai Aleksis Kivenkadun saunassa ja pukeutuminen oli aina tuskaa! Punaisiksi kuuratut jalat kutisi tuntitolkulla niissä sukkiksissa!

En kestä vieläkään villaisia vaatteita

Vierailija kirjoitti:

Enstex-haalarit, että kiitti vaan vtsti, mutsi.

Mitä näissä on ollut kummaa. Kyseessä lienee kai eka versio vettähylkivästä haalarista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli viisivuotiaana maailman hienoin t-paita, vaaleanturkoosi ja etumuksessa pingviinejä. Rakastin sitä paitaa ja olisin halunnut säilyttää sen ikuisesti, mutta se piti antaa pikkusiskolle kun jäi liian pieneksi omaan käyttöön. Itkusta ja huudosta huolimatta jouduin siitä luopumaan ja typerä pikkusisko tuhosi paidan muutaman käyttökerran jälkeen.

Meillä tuhoa ja itkua ei aiheuttanut pikkusisko vaan entisajan pyykinpesu, jossa käytettiin kovia lämpöjä, koska vanhan ajan vaatteet kesti sen. Yksi kesä saimme shortseja ja t-paitoja, joissa oli kumista tehtyjä painatuksia. Ne olisivat vaatineen hellän pesun kestääkseen, mutta eipä niitä kukaan muistanut tai viitsinyt erikseen pestä. Valkoisia vaatteita pestiin enimmillään jopa 95 asteen pesussa, ja sinne taisi vaaleat t-paidat päätyä painatuksista huolimatta. Me lapset vain saatoimme seurata kun vaate toisensa perään menetti painatuksensa pesussa voimatta asialle yhtään mitään.

Meillä äiti oli enemmän kuin tarkka, että vaatteita ei pilata pesemällä. Ja vaate oli pilalla, jos painatus oli kuorittu pesukoneessa. Sellasessa jos meille ilmestyi, sai mukaansa terveiset, että vaatteita ei keitetä, vaan pestään pesuaineella. Ja toisinaan seuraavalla kerralla, että ei niitä silti uiteta siinä aineessa. Aika monta hämmentynyttä lapsiparkaa joutui sellaista kuuntelemaan, eikä toki yhtään nolottanut kutsua kavereita käymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kurahousut ahdettuna haalarin päälle. Hyi hlvetti. Säälin päiväkotilapsia, joille nämä ahdetaan edelleen päälle, koska "helppo pestä". Ymmärrän, että kurahaalarit tarvittiin yqärillä, koska haalarit imi vettä kuin sieni. Nykyään olisi vähän muitakin vaihtoehtoja...

Mitä ne vaihtoehdot olisivat? Paksujen likaisten haalareiden pesu ja kuivatus on aika hankalaa, kun lapsia on monta eikä tilat ole aina niin kummoiset.

Goretex?

Vierailija kirjoitti:

Äiti ompeli lähes kaikki vaatteeni, se oli noloa, mutta vielä pahemmaksi asian teki se että valitsi aina kaikkein halvimmat eli rumimmat kankaat. Silloin oli muotia pastellivärit, minun college paita oli myrkynvihreä ruskeilla resoreilla. Lisäksi piti aina olla reilusti kasvunvaraa! Löysin  taannoin kengät mitkä minulle ostettiin muistaakseni 6 luokalla, kengän numeroni oli silloin 38 ja nykyisin yli nelikymppisenä 39, ne kengät olivat kokoa 40.... Ehkäpä jalkani vielä kasvaa?!

Mun äiti ompeli mulle kaikki vaatteet, ja se oli aivan huippua! Sain aina valita itse, mitä tehdään seuraavaksi ja mistä materiaalista. Olin taatusti koulun muodikkain tenava. Me oltiin oikeasti vieläpä köyhiä, mutta siihen aikaan itse tekeminen oli halpaa. Nykyään kankaat ja langat on niin kalliita, että hinnan takia itse tekeminen ei kannata, muista syistä kyllä.

En minäkään tietysti vaatekriiseiltä välttynyt. Muistan katkerasti esimerkiksi 8-vuotiaana tätini kautta saamani kumisaappaat, jotka oli kapeat malliltaan, mutta ehkä 5 senttiä liian pitkät (en liioittele). Aivan hirveä lompsia niillä, ja häpesin niitä suunnattomasti. Onneksi ne oli niin huonolaatuiset, että meni nopeasti rikki.

Vierailija kirjoitti:

Ylioppilasasuni. Äitini toteutti oman keski-ikäisen ihmisen unelmansa. Äiti on vielä aina ollut hyvin tyylitön. Hän vain käytännössä pakotti hyväksymään sen mekon, jonka hän valitsi. Olin tosi vanhanaikaisesti puettu. Sinänsä mekko oli kallis, mutta tyyli oli niin "out of date".

Hahaha, vähän sama kokemus. Mekko oli ihan ok, mutta mutsi puolipakotti kampaajalle, ja arvaat, että lopputuloksena yo-kuvat on tässä perheessä piilotettu syvimpään laatikkoon. Hävettää vieläkin.

Kaikki paidat ja puserot missä oli villaa. Villa saa mun ihoni syyhyämään ja olin aina punainen raaviskelusta. Laamapaita alla ei auttanut kuin aavistuksen. Olenkin miettinyt, että mikä ihmeen sadistinen pakko oli aina vääntää lapselle paksu villainen paita päälle, kun se selvästikin oireilee siitä ja sillä on aina villapaidassa kuuma.

Muistan myös kaikki ne kauheat pönötysmekot, joita pakotettiin laittamaan ylle juhliin. Niiden materiaali oli aina kankeaa ja tönkköä, vaatteet todella epämukavia. Lisäksi äidilläni ei ollut oikein tajua, milloin olen kasvanut joistakin vaatteista ohi, joten jouduin vääntäytymään joskus liian pieniin juhlatamineisiin.

N53