Suhteesta tullut henkinen kidutuskammio

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt vain, mutta en mitenkään voi ymmärtää miksi IHMEESSÄ te olette tuollaisessa suhteessa.

Melkein sanon ilkeästi, että olette ansainneet noin iljettävän sairaan kumppanin.

Mitäs olette suhteessa. Nykymaailmassa EI OLE PAKKO OLLA!!!

MIKSI VALITAT? Tajuat kai itsekin( jos et tosiaankin ole tyhmä) että tuo on sairasta miten sinua kohdellaan.

Jos tuossa suhteessa aiot pysyä, niin turha täällä valittaa.

Sitä saa mitä tilaa. Piste.

Et sano melkein ilkeästi, vaan ihan aikuisten oikeasti ilkeästi ja sinussa on kirjoituksesi perusteella paljon samaa kuin näissä kammotuskumppaneissa. Olet empatiakyvytön ja näet (uskomatonta kyllä) vian uhrissa, joka on joutunut tuollaisen henkisen piinaajan otteeseen. Niin nämä kammotuslumppanitkin: itsessä ei koskaan ole vikaa, aina kumppanissa. Kukaan ei _tilaa_ tuollaista osakseen.

Usein henkilöt, jotka joutuvat tuollaiseen lenkkiin nimen omaan ovat aivan ihania, mukavia ja empaattisia ihmisiä.

Kun itsetunto ja itsekunnioitus murskataan, voi olla erittäin vaikeaa lähteä. On ehkä jopa masentunut ja lamaantunut.

Sitten toisaalta, kun on se hyvä kausi sillä toisella, hän voi olla mitä huomaavaisin ja mukavin ihminen. Jos uhri rakastaa tätä ihmistä, hän on taas toiveikas. Koska uhrit ovat usein empaattisia, hyväntahtoisia ja hyvyyteen uskovia, eivät kovia, tunteettomia ja ehdottomia, he uskovat toisesta pitkään hyvää. Mutta siksipä tällainen henkistä väkivaltaa käyttävä ei valitsekaan kumppanikseen sellaista, kuten hän itse on: kylmää ja toisen tunteista piittaamatonta.

Sekin aspekti on otettava huomioon, että jos uhri saa jostain voimaa, kuten ulkopuolisista tsemppaavista ja ymmärtävistä ihmisistä, ja alkaa vastustaa ja kyseenalaistaa kumppaninsa käytösmalleja, on riskinä, että kuvaan astuu siitä pitäen fyysinen väkivalta. Kerropa ihan konkreettinen esimerkki, mitä tekisit, jos kumppani lyö sinulta silmän umpeen ja sanoo sitten, että "senkuin lähdet, mutta minä löydän sinut ja hoitelen sinut. En jätä sinua koskaan rauhaan". Ei turvakodissakaan iäti voi asua. Se on hirveä pelote, varsinkin, kun uhri on todella saanut selkäänsä eli tietää kuinka hullu kumppani voi pahimmillaan olla.

Loppuun vielä, että tällaiset sinunkaltaiset ihmiset eivät itseasiassa tutkimustenkaan mukaan auta uhria lähtemään, vaan lisäävät heidän riskiään jäädä suhteeseen ja mikä pahinta SALATA ongelmansa. He pelkäävät, että ulkopuoleltakin lytätään ja syyllistetään, aivan kuten kumppani uskotteleekin, ja loppupeleissä uhri se on taas, joka on syyllinen omaan heikkoon ja empaattiseen persoonaansa. Hän saa mitä tilaa, kun on vain surkimus, joka ei uskalla edes lähteä. Ei se mene niin.

Mulla on vastaavanlainen kokemus. Mies oli aluksi maailman ihanin, pidin häntä täydellisenä kumppanina minulle ja olin niin rakastunut etten koskaan tiennyt että voisin sillä tavalla rakastua. Pikkuhiljaa huomasin että suhteeseen oli tullut mukaan henkistä ja toisinaan fyysistäkin väkivaltaa. Kaikki voimat meni siihen että yritin pysyä mahdollisimman näkymättömänä ja hiljaa ja tein kaikkeni etten mitenkään saisi miestä hermostumaan, mutta ei ne yritykset auttanut. Lopulta vain eräänä päivänä miehen ollessa muualla soitin ystävälle joka tuli pakkaamaan tavarani koska olin itse niin lamaantunut ja peloissani. Jätin avaimen pöydälle ja lähdin ystäväni mukaan eikä mies enää koskaan nähnyt minua. Viesteillä toki yritti jatkaa haukkumista ja syyllistämistä ja kertoi miten olen "maailman kamalin ja itsekkäin ihminen joka ansaitsee kuolla", mutta minä selvisin helpolla tilanteesta koska pelkkä viestien ja puheluiden estäminen auttoi. Masennuin tosi pahasti ton suhteen aikana ja edelleen vuosia myöhemmin korjaan niitä jälkiä. 

Niille jotka ihmettelee että mikä saa ihmisen jäämään tollaseen niin siihen voi olla monta syytä. Minä olin niin maahan poljettu ja masentunut että jälkeenpäin mietittynä tilanne eteni tuollaiseksi lähes huomaamatta. Minä rakastin miestä kovasti kaikesta huolimatta joka on yksi syy siihen miksi pysyin suhteessa niin pitkään. Jatkuvasti toivoin ja uskoin että asiat muuttuisivat paremmiksi, sellaisiksi kun ne oli alussa. Ei muuttunut.

Nykyisessä suhteessa edelleen tulee yllätyksenä usein että kaikki ei olekaan minun vikani ja että ei ole mun tehtävä pyytää anteeksi jokaista asiaa. Mun ei tarvi enää pelätä ja olla jatkuvasti valppaana. On äärettömän ihanaa kun saa olla ja on tilaa hengittää. Ap, lähde pois niin pian kuin mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Jaahas, teinit mustavalkoisine ajatusmaailmoineen taas heränneet.

Ööööööö?

Minulla on vastaava kotiku*ipää riesanani. Ah autuutta, pitkän kärvistelyn jälkeen tämä on ohi vielä tänä keväänä.

h ttps://www.youtube.com/watch?v=M_lakRMIA7Q    

 Eksyin äsken tähän videoon ja tajusin että kuuluu tähän keskusteluun kuin nenä päähän. Tähän saa näköjään suomitekstityksenkin. Kannattaa käyttää katsomiseen se n. 20min. <3 

Miehesi lurkkaa ulil4utaa. Silmien värin kritisointi paljasti. :DDD Ruskeat silmät on alemman rodun merkki.

Vierailija kirjoitti:

Tarvitsen tsemppausta päästäkseni irti miesystävästäni.

Se tavallinen tarina: alkuun (ja vieläkin on sellaisia kausia) oli niin mukava ja huolehtivainen, mutta nyt on alkanut ilmetä jokin ei niin mukava puoli.

En tiedä, miten alottaisin kuvailemaan, mutta pitkä sepustus tulossa. No, ensinnäkin hän rakastaa puhua itsestään ja kuuntelen häntä aina, esitän lisäkysymyksiä, olen kiinnostunut, jne. Hän ei kuitenkaan miltei ikinä jaksa kuunnella, vastaavasti minua. Ei mitään, mitä haluaisin jakaa. Tuntuu kiusalliselta selittää jostain, kun toinen on täysin ilmeetön ja hymähtää lopuksi tympääntyneenä "jaa", eikä jatka aihetta millään tavalla.

Olen paljon hiljaisempi kuin ennen. Kerran kuitenkin kehaisin iloisena miehelleni, että ystäväni, joka on kova tekemään käsitöitä, on saanut kaupaksi jo useamman neuleen, että miten jollain onkin taito hyppysissään. Mieheni tuhahti ja oli sitä mieltä, että tuskin on saanut kaupaksi ja jos onkin saanut, se ei ole mikään saavutus ja minä kuulemma uskon kaiken niin helposti, että ystävänikin vain kusettavat minua. Harmistuin, että miksei hän koskaan voi sanoa mitään mukavaa. Tämä sillä seurauksella, että hän alkoi kiroilla ja karjua silmittömästi paiskaten lopuksi kaukosäätimen lattialle.

Yhä useammin hän lisäksi menee riitojen aikana henkilökohtaisuuksiin ja ivaa ja lyttää minulle tärkeitä, elämäniloa tuottavia asioita. Hän arvostelee kaikkea minussa: ammattiani, koulutustani, mielenkiinnonkohteitani, silmienväriä.. Tämä on varmaankin kaikkein raskainta tulla niin totaalisen haukutuksi. Jään aina alakynteen, koska en yksinkertaisesti pysty sanomaan rakastamalleni ihmiselle mitään niin loukkaavaa, mitä hän sanoo minulle. Hän on lisäksi todella pitkävihainen ja saattaa ignoorata minut täysin moneksi päiväksi. Lopulta aina minä yritän rakentaa sopua. Joskus (ja tätä nykyä yhä useammin) hänen leppymisensä vaatii, että myönnän olleeni väärässä. Tämän jälkeen hän yleensä vielä tekee minulle selväksi, ettei ikinä halua kuulla enää siitä tai tästä aiheesta, mikä nyt sitten kulloinkin on hänen raivonsa laukaissut. Voin todeta, että vähiin ovat käyneet puheenaiheet, joita minä saan ottaa esille. Kuulostaa järjettömältä, kun sanon sen "ääneen".

Lisäksi on kaikkea pientä nälvimistä jatkuvasti. Kun kerran tein hänelle ruokaa, hän sanoi: "Jos kerran haluat ilahduttaa, miksi katat tämän mallisen lasin, etkä tuollaista toista, josta mieluummin juon ja tiedät sen". Tai kerran sain pitkän saarnan siitä, kuinka olen niin aivoton, etten ymmärrä edes bussien aikatauluja, kun menin väärältä puolelta katua kyytiin. Tätä hän käyttää nykyisinkin usein esimerkkinä todistaakseen riidan aikana, ettei esimerkiksi koulutukseni vaadi älynlahjoja. Eipä mainitse eikä muista koskaan, että kyseinen bussiepisodi sattui, kun olin häntä varten lähtenyt töistä aiemmin, jotta ehtisin valmistella hänelle syntymäpäiväyllätyksen kotiin.

Onko mitään samoja kokemuksia kellään ja miten saitte kerättyä itsetuntonne rippeet ja lähdettyä?

Mieheni ei eroa halua, joka on paradoksaalista siihen nähden, millaisena ihmissaastana hän minua pitää.

Oikein hätkähdin, kun osa kirjoittamistasi asioista on kuin minun elämästäni.

Mies saattaa suuttua jostain vitsistäni aivan yllättäen. Esim. kun vitsailin että hän himoitsi lihaa pitkän kasvisruokaputken jälkeen. Olipa paha heitto! Mies kimpaantui, etten saa sanoa niin ja kuulemma minä en muka vitsaillut vaan yritin saattaa hänet huonoon valoon. Olin aivan suu auki ihmetyksestä. Leppoisa hetki muuttui hetkessä ikäväksi.

Meillä on myös tuota, että jos hän ei halua puhua jostain aiheesta, en minäkään saa siitä puhua. Hän ei suostu kuuntelemaan. Riitoja seuraa päivien mykkäkoulu. Ja niiden jälkeen pitäisi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ongelmat haudataan.

Riidoissa hän menee myös henkilökohtaisuuksiin. Iskee kuvainnollisesti sinne, mihin eniten sattuu. Ei lohduta tai pyydä anteeksi. Vika on aina minussa tai jossain muussa, ei hänessä KOSKAAN. Olen myös häneltä kysynyt, miksi on minun kanssani kun kerran olen niin kamala, itsekäs, narsisti, ahne, hullu yms. Ja oikeasti minä olen helposti syyllistyvä ja liian kiltti. Typeränä sitä uskoo, että toinen muuttuisi kuin taikaiskusta ja ymmärtäisi käytöksensä. Mutta ei... Kaikki eivät elämässä pelaa samoilla säännöillä.

Tyhmä olet ap.

Mitä te täällä ruikutatte. Vapaaehtoisesti suostutte olemaan sylkykuppina ja ovimattona. Niin makaa kun petaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt vain, mutta en mitenkään voi ymmärtää miksi IHMEESSÄ te olette tuollaisessa suhteessa.

Melkein sanon ilkeästi, että olette ansainneet noin iljettävän sairaan kumppanin.

Mitäs olette suhteessa. Nykymaailmassa EI OLE PAKKO OLLA!!!

MIKSI VALITAT? Tajuat kai itsekin( jos et tosiaankin ole tyhmä) että tuo on sairasta miten sinua kohdellaan.

Jos tuossa suhteessa aiot pysyä, niin turha täällä valittaa.

Sitä saa mitä tilaa. Piste.

Et sano melkein ilkeästi, vaan ihan aikuisten oikeasti ilkeästi ja sinussa on kirjoituksesi perusteella paljon samaa kuin näissä kammotuskumppaneissa. Olet empatiakyvytön ja näet (uskomatonta kyllä) vian uhrissa, joka on joutunut tuollaisen henkisen piinaajan otteeseen. Niin nämä kammotuslumppanitkin: itsessä ei koskaan ole vikaa, aina kumppanissa. Kukaan ei _tilaa_ tuollaista osakseen.

Usein henkilöt, jotka joutuvat tuollaiseen lenkkiin nimen omaan ovat aivan ihania, mukavia ja empaattisia ihmisiä.

Kun itsetunto ja itsekunnioitus murskataan, voi olla erittäin vaikeaa lähteä. On ehkä jopa masentunut ja lamaantunut.

Sitten toisaalta, kun on se hyvä kausi sillä toisella, hän voi olla mitä huomaavaisin ja mukavin ihminen. Jos uhri rakastaa tätä ihmistä, hän on taas toiveikas. Koska uhrit ovat usein empaattisia, hyväntahtoisia ja hyvyyteen uskovia, eivät kovia, tunteettomia ja ehdottomia, he uskovat toisesta pitkään hyvää. Mutta siksipä tällainen henkistä väkivaltaa käyttävä ei valitsekaan kumppanikseen sellaista, kuten hän itse on: kylmää ja toisen tunteista piittaamatonta.

Sekin aspekti on otettava huomioon, että jos uhri saa jostain voimaa, kuten ulkopuolisista tsemppaavista ja ymmärtävistä ihmisistä, ja alkaa vastustaa ja kyseenalaistaa kumppaninsa käytösmalleja, on riskinä, että kuvaan astuu siitä pitäen fyysinen väkivalta. Kerropa ihan konkreettinen esimerkki, mitä tekisit, jos kumppani lyö sinulta silmän umpeen ja sanoo sitten, että "senkuin lähdet, mutta minä löydän sinut ja hoitelen sinut. En jätä sinua koskaan rauhaan". Ei turvakodissakaan iäti voi asua. Se on hirveä pelote, varsinkin, kun uhri on todella saanut selkäänsä eli tietää kuinka hullu kumppani voi pahimmillaan olla.

Loppuun vielä, että tällaiset sinunkaltaiset ihmiset eivät itseasiassa tutkimustenkaan mukaan auta uhria lähtemään, vaan lisäävät heidän riskiään jäädä suhteeseen ja mikä pahinta SALATA ongelmansa. He pelkäävät, että ulkopuoleltakin lytätään ja syyllistetään, aivan kuten kumppani uskotteleekin, ja loppupeleissä uhri se on taas, joka on syyllinen omaan heikkoon ja empaattiseen persoonaansa. Hän saa mitä tilaa, kun on vain surkimus, joka ei uskalla edes lähteä. Ei se mene niin.

Oho kun jollakin meni tunteisiin. Kai olet hakenut apua itsellesi ja jo heittänyt sen kusipääsi menemään. Toivottavasti arvostat jo itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt vain, mutta en mitenkään voi ymmärtää miksi IHMEESSÄ te olette tuollaisessa suhteessa.

Melkein sanon ilkeästi, että olette ansainneet noin iljettävän sairaan kumppanin.

Mitäs olette suhteessa. Nykymaailmassa EI OLE PAKKO OLLA!!!

MIKSI VALITAT? Tajuat kai itsekin( jos et tosiaankin ole tyhmä) että tuo on sairasta miten sinua kohdellaan.

Jos tuossa suhteessa aiot pysyä, niin turha täällä valittaa.

Sitä saa mitä tilaa. Piste.

Et sano melkein ilkeästi, vaan ihan aikuisten oikeasti ilkeästi ja sinussa on kirjoituksesi perusteella paljon samaa kuin näissä kammotuskumppaneissa. Olet empatiakyvytön ja näet (uskomatonta kyllä) vian uhrissa, joka on joutunut tuollaisen henkisen piinaajan otteeseen. Niin nämä kammotuslumppanitkin: itsessä ei koskaan ole vikaa, aina kumppanissa. Kukaan ei _tilaa_ tuollaista osakseen.

Usein henkilöt, jotka joutuvat tuollaiseen lenkkiin nimen omaan ovat aivan ihania, mukavia ja empaattisia ihmisiä.

Kun itsetunto ja itsekunnioitus murskataan, voi olla erittäin vaikeaa lähteä. On ehkä jopa masentunut ja lamaantunut.

Sitten toisaalta, kun on se hyvä kausi sillä toisella, hän voi olla mitä huomaavaisin ja mukavin ihminen. Jos uhri rakastaa tätä ihmistä, hän on taas toiveikas. Koska uhrit ovat usein empaattisia, hyväntahtoisia ja hyvyyteen uskovia, eivät kovia, tunteettomia ja ehdottomia, he uskovat toisesta pitkään hyvää. Mutta siksipä tällainen henkistä väkivaltaa käyttävä ei valitsekaan kumppanikseen sellaista, kuten hän itse on: kylmää ja toisen tunteista piittaamatonta.

Sekin aspekti on otettava huomioon, että jos uhri saa jostain voimaa, kuten ulkopuolisista tsemppaavista ja ymmärtävistä ihmisistä, ja alkaa vastustaa ja kyseenalaistaa kumppaninsa käytösmalleja, on riskinä, että kuvaan astuu siitä pitäen fyysinen väkivalta. Kerropa ihan konkreettinen esimerkki, mitä tekisit, jos kumppani lyö sinulta silmän umpeen ja sanoo sitten, että "senkuin lähdet, mutta minä löydän sinut ja hoitelen sinut. En jätä sinua koskaan rauhaan". Ei turvakodissakaan iäti voi asua. Se on hirveä pelote, varsinkin, kun uhri on todella saanut selkäänsä eli tietää kuinka hullu kumppani voi pahimmillaan olla.

Loppuun vielä, että tällaiset sinunkaltaiset ihmiset eivät itseasiassa tutkimustenkaan mukaan auta uhria lähtemään, vaan lisäävät heidän riskiään jäädä suhteeseen ja mikä pahinta SALATA ongelmansa. He pelkäävät, että ulkopuoleltakin lytätään ja syyllistetään, aivan kuten kumppani uskotteleekin, ja loppupeleissä uhri se on taas, joka on syyllinen omaan heikkoon ja empaattiseen persoonaansa. Hän saa mitä tilaa, kun on vain surkimus, joka ei uskalla edes lähteä. Ei se mene niin.

Oho kun jollakin meni tunteisiin. Kai olet hakenut apua itsellesi ja jo heittänyt sen kusipääsi menemään. Toivottavasti arvostat jo itseäsi.

En ole se, jolle vastasit.

Narsistin uhrin syyllistäminen täälläkin ”Mitä valitat? Mitä olet niin tyhmä, että jäät suhteeseen? Mitä annat kohdella itseäsi kynnysmattona? Miksi et puolusta itseäsi? Niin makaa kuin petaa!”

-tyyppisillä kommenteilla on aivan järkyttävää.

Jos et ole ollut parisuhteessa narsistin kanssa, et voi tietää, mitä tapahtuu, miten narsisti hoitaa homman siten, että uhri vähitellen menettävää järkensä ja kokee olevansa itse syyllinen kaikkeen.

Tilanteissa on turha odottaa ulkopuolista tukea. Ystävät, sukulaiset, monet terapeutitkaan eivät näe narsistin naamarin taakse. Hei eivät usko, miten heidän seurassaan moitteettomasti käyttäytyvä ihminen toimii kotona. Jos jollekin asiasta yrittää puhua, saa kuulla, että minun pitää onnellinen, koska minulla on poikkeuksellisen ihana puoliso.

Narsisti hoitaa asiat niin, että kaikki ovat hänen puolellaan. Tähän joku empatiakyvytön varmaan heittää, että valitse ystäväsi paremmin! Kun etukäteen ei vain tiedä, miten ihmiset käyttäytyvät missäkin tilanteessa, ja kun olet eniten tukea vailla, huomaat ihmisen toisensa jälkeen kääntävän selkänsä.

Narsisti ei ole ns. tavallinen ikävä ihminen, jolle on ”helppo” pitää puolensa, jota ”pystyy” vastustamaan.

Olin itse 10 vuotta parisuhteessa narsistin kanssa. Pääsin lopulta irti suhteesta, exäni tuomittiin lähestymiskieltoon, hintana oli välien katkeaminen kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin yhtä lukuunottamatta. Narsisti oli hoidellut asiat niin.

Tämä yhdellä ystävällä oli narsistinen ja henkisesti väkivaltainen äiti, joten hän pystyi näkemään ja uskomaan sellaista, mitä muut eivät. Hän tajusi, mitä on olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, johon eivät mitkään järjellä käsitettävät vuorovaikutuskäytännöt päde. Hän ei antanut ”selvittäkää asiat puhumalla” ja ”kyllä se sua kuitenkin rakastaa, sehän on tärkeintä” -neuvoja.

Asiasta on aikaa ja takana on pitkä terapia nimenomaan narsistien uhrien auttamiseen perehtyneen terapeutin kanssa. Jos mainitsen asiasta jollekin taustastani tietämättömälle ihmiselle, kuulen usein, että ei voi olla totta. He kertoivat luulleensa narsistien uhrien olevan tyhmiä ja heikkoja, ja minä olen kuulemma viimeinen ihminen, jota siihen rooliin voi kuvitella.

Eli jos et ymmärrä, niin et. Toivon, että tajuat sen, että et pysty tätä asiaa ymmärtämään etkä satuta lisää kommenteillasi.

Eli jos oikeassa elämässä joku tällaisista asioista sinulle avautuu, kerro, että et voi auttaa, mutta ymmärrät kärsimyksen ja tuet avun hakemisessa muualta. Älä vähättele, älä syyllistä, älä pidä tyhmänä, älä neuvo ääneen, vaikka mitä mielessäsi ajattelet. Älä lyö lyötyä, älä osaltasi aja ihmisiä itsemurhaan vaan paranemiseen. Vaikka et oikeasti ymmärtäisi. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Eli jos oikeassa elämässä joku tällaisista asioista sinulle avautuu, kerro, että et voi auttaa, mutta ymmärrät kärsimyksen ja tuet avun hakemisessa muualta. Älä vähättele, älä syyllistä, älä pidä tyhmänä, älä neuvo ääneen, vaikka mitä mielessäsi ajattelet. Älä lyö lyötyä, älä osaltasi aja ihmisiä itsemurhaan vaan paranemiseen. Vaikka et oikeasti ymmärtäisi. Kiitos.

Eri, mutta kun itse kuulen ja luen näistä parisuhteen irvikuvista, se turhautumisen tunne on valtava. Aivan, pitää tukea avun hakemisessa. Mutta jos uhri ei auta itseään, ei kukaan ulkopuolinen asialle voi mitään. Lapset voisi joku viranomainen hakea turvaan, mutta aikuista ihmistä ei kukaan pelasta kotoaan. Itse uhrin on otettava ensimmäinen askel itsensä pelastamiseen. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lähteä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, ja itse se on tehtävä.

Juokse ja lujaa, äläkä katso taaksesi. Ansaitset parempaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos oikeassa elämässä joku tällaisista asioista sinulle avautuu, kerro, että et voi auttaa, mutta ymmärrät kärsimyksen ja tuet avun hakemisessa muualta. Älä vähättele, älä syyllistä, älä pidä tyhmänä, älä neuvo ääneen, vaikka mitä mielessäsi ajattelet. Älä lyö lyötyä, älä osaltasi aja ihmisiä itsemurhaan vaan paranemiseen. Vaikka et oikeasti ymmärtäisi. Kiitos.

Eri, mutta kun itse kuulen ja luen näistä parisuhteen irvikuvista, se turhautumisen tunne on valtava. Aivan, pitää tukea avun hakemisessa. Mutta jos uhri ei auta itseään, ei kukaan ulkopuolinen asialle voi mitään. Lapset voisi joku viranomainen hakea turvaan, mutta aikuista ihmistä ei kukaan pelasta kotoaan. Itse uhrin on otettava ensimmäinen askel itsensä pelastamiseen. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lähteä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, ja itse se on tehtävä.

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos oikeassa elämässä joku tällaisista asioista sinulle avautuu, kerro, että et voi auttaa, mutta ymmärrät kärsimyksen ja tuet avun hakemisessa muualta. Älä vähättele, älä syyllistä, älä pidä tyhmänä, älä neuvo ääneen, vaikka mitä mielessäsi ajattelet. Älä lyö lyötyä, älä osaltasi aja ihmisiä itsemurhaan vaan paranemiseen. Vaikka et oikeasti ymmärtäisi. Kiitos.

Eri, mutta kun itse kuulen ja luen näistä parisuhteen irvikuvista, se turhautumisen tunne on valtava. Aivan, pitää tukea avun hakemisessa. Mutta jos uhri ei auta itseään, ei kukaan ulkopuolinen asialle voi mitään. Lapset voisi joku viranomainen hakea turvaan, mutta aikuista ihmistä ei kukaan pelasta kotoaan. Itse uhrin on otettava ensimmäinen askel itsensä pelastamiseen. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lähteä, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, ja itse se on tehtävä.

Vastasit minulle.

Ymmärrän turhautumisen. Kenenkään ei tarvitse myöskään jaksaa kuunnella kenenkään toistuvaa ruikutusta elämästään, ei siis tarvitse ruveta tukihenkilöksi eikä maallikkoterapeutiksi.

Toivon ainoastaan, ettei vähättele vaan uskoo toisen kärsivän ja kehottaa hakemaan apua, käytännössä voi vaikka tarjoutua varaamaan ajan mielenterveyspuolelta ja vaikka saattamaan eka käynnille. Sen enempää ei tarvitse jaksaa.

Voi sanoa uhrille, ettei tämän enempää voi tehdä hänen hyväksi.

Itse olen kertonut yhdelle uhrille, että tämän puoliso oikeasti kohtelee häntä ja lapsia väärin ja jos ystävä ei hae apua, teen hänen lapsistaan lasun. Tämä tehosi. Prosessi käynnistyi.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Eikö tilanteeseesi siis auta yhtään mikään? Voisiko joku vanha ystävä tai läheinen sukulainen hakea sinut pois, jos itselläsi ei ole tahdonvoimaa pakata tavaroita ja etsiä omaa kotia? Oletko soittanut Nollalinjaan? He neuvovat myös henkisen väkivallan uhreja, vaikkei sinua vielä fyysisesti pahoinpideltäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Eikö tilanteeseesi siis auta yhtään mikään? Voisiko joku vanha ystävä tai läheinen sukulainen hakea sinut pois, jos itselläsi ei ole tahdonvoimaa pakata tavaroita ja etsiä omaa kotia? Oletko soittanut Nollalinjaan? He neuvovat myös henkisen väkivallan uhreja, vaikkei sinua vielä fyysisesti pahoinpideltäisi.

Kukaan ihminen ei tiedä tilanteestani. Hävettää koko tilanne ja huolettaa erosta seuraava avioeron stigma... Ja lisäksi jos tästä kaikesta kertoisin, niin se olisi tietyn rajan ylitys ja suhde varmasti loppuisi siihen. Läheiseni nimittäin pitäisivät siitä huolen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Eikö tilanteeseesi siis auta yhtään mikään? Voisiko joku vanha ystävä tai läheinen sukulainen hakea sinut pois, jos itselläsi ei ole tahdonvoimaa pakata tavaroita ja etsiä omaa kotia? Oletko soittanut Nollalinjaan? He neuvovat myös henkisen väkivallan uhreja, vaikkei sinua vielä fyysisesti pahoinpideltäisi.

Kukaan ihminen ei tiedä tilanteestani. Hävettää koko tilanne ja huolettaa erosta seuraava avioeron stigma... Ja lisäksi jos tästä kaikesta kertoisin, niin se olisi tietyn rajan ylitys ja suhde varmasti loppuisi siihen. Läheiseni nimittäin pitäisivät siitä huolen.

Ja mietin aina, että mitä jos minä vain liioittelen asioita... Ja olen liian herkkä...

Tiedän kyllä, ettei miehen käytös ole normaalia. Tämä suhde ei ole normaali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Eikö tilanteeseesi siis auta yhtään mikään? Voisiko joku vanha ystävä tai läheinen sukulainen hakea sinut pois, jos itselläsi ei ole tahdonvoimaa pakata tavaroita ja etsiä omaa kotia? Oletko soittanut Nollalinjaan? He neuvovat myös henkisen väkivallan uhreja, vaikkei sinua vielä fyysisesti pahoinpideltäisi.

Poismuutto ei niin vain onnistu, kun on asuntolaina. Jota muuten joudun yksin maksamaan. Ei ole varaa siihen päälle maksaa vuokraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että me tällaisessa suhteessa olevat emme ole turhautuneita?

Itse olen jotenkin lamaantunut ja passivoitunut. En näe tulevaisuutta valoisana ja toivoa täynnä. Ei ole voimia tai resursseja myöskään lähteä. Tapella omaisuudesta ym. Tässä siis olen ja ajelehdin eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus on helpompia päiviä, joskus rankempia. Onneksi ei ole lapsia tässä kuviossa. Yritän olla ajattelematta, minkälaista olisi olla hyvän miehen kanssa. Sattuu liikaa ajatella. Ja mies käyttäytyy kuin tekisi mulle suurenkin palveluksen olemalla kanssani.

T. Yksi aiemmin ketjuun vastannut

Eikö tilanteeseesi siis auta yhtään mikään? Voisiko joku vanha ystävä tai läheinen sukulainen hakea sinut pois, jos itselläsi ei ole tahdonvoimaa pakata tavaroita ja etsiä omaa kotia? Oletko soittanut Nollalinjaan? He neuvovat myös henkisen väkivallan uhreja, vaikkei sinua vielä fyysisesti pahoinpideltäisi.

Kukaan ihminen ei tiedä tilanteestani. Hävettää koko tilanne ja huolettaa erosta seuraava avioeron stigma... Ja lisäksi jos tästä kaikesta kertoisin, niin se olisi tietyn rajan ylitys ja suhde varmasti loppuisi siihen. Läheiseni nimittäin pitäisivät siitä huolen.

Sepä se, kun siinä on se sama häpeän ja nöyryytetyksi tulemisen tunne, mikä estää koulukiusattuakin kertomasta kenellekään.

Kukaan ei ansaitse tulla kohdelluksi noin. Parisuhteen kuuluu olla se asia, josta elämässä saa turvaa ja hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisen tunteen.

Sinun tapauksessasi parisuhde on pahan olon ja häpeän lähde, joten sitä ei ole mitään järkeä jatkaa. Eroaminen on ainoa oikea ratkaisu, ja tiedät sen kyllä. Tuskin haluaisit kenenkään läheisesi elävän tuollaista elämää. Onneksi avioeroon ei enää 2000-luvulla liity minkäänlaista stigmaa, joten se on pelkkä tekosyy.