En ikinä sitten löytänyt miestä, johon oikeasti rakastuisin ja muutenkin koen jääneeni elämästä ulkopuoliseksi

Olen vähän samassa tilanteessa kuin sinä, pitkäaikaista kumppania en ole onnistunut löytämään. Kriiseilin siitä enemmän joskus viitisen vuotta sitten mutta sitten olen ikään kuin hyväksynyt asian. Mutta miten niin ilman yhteisöä? Itse koen syvää yhteyttä ystäviini ja sukulaisiinikin. En koe saaneeni parisuhteessa mitään sen parempaa kontaktia toiseen ihmiseen kuin ystäviltä ja kavereilta saan. Toki läheisyyttä kaipaisin, siis jotain halailua varsinkin (sitä kun saa lähinnä vain parisuhteessa, joita minulla on kyllä ollut toisinaan - joku kevytsuhde voisi ehkä toimia minulle tässä mielessä, vielä en kyllä ole sellaiseen ryhtynyt). 

Olen ollut samantapaisessa tilanteessa, mutta löysin elämäni rakkauden vihdoin 43-vuotiaana. Älä menetä toivoasi!

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samantapaisessa tilanteessa, mutta löysin elämäni rakkauden vihdoin 43-vuotiaana. Älä menetä toivoasi!

Entäs 60 v, joko toivon saa heittää?

Minulla on kaikki muut ihmissuhteet mitä normaalisti ihmisillä on, mutta en osaa parisuhteita. Niihin liittyen tulee tunne kuin olisi viallinen jollain synnynnäisellä tavalla. Ei ole järkeä katkeroitua koska omaa syytä. 

Jotenkin tuntuu, että etsit jotain sellaista, mitä kellään mullakaan ei oikeasti ole.

Vierailija kirjoitti:

Nyyh pyyh snif piff.

Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.

Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.

Jos olet jo neljänkympin ohittanut, olen melko varma, että sinulla on mahdollisuuksia ikäistäsi hieman vanhempaan naiseen, n. 50 v.

Tuonikäisissä (ja vanhemmissa) on paljon hyviä kumppaniehdokkaita vapaana.

En minäkään, olen 44 v nainen. En minä kyllä kaipaakaan mitään puolisoa tai omaa yhteisöä, olen erakko luonne, enemmän nykyään vielä kuin nuorempana.

Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.

Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samantapaisessa tilanteessa, mutta löysin elämäni rakkauden vihdoin 43-vuotiaana. Älä menetä toivoasi!

Entäs 60 v, joko toivon saa heittää?

Mielestäni aina on toivoa. Katkeruudella ei voita mitään.

Vierailija kirjoitti:

Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.

Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.

Kaikille ei ole ehdokkaita tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Nyyh pyyh snif piff.

Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.

Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.

Menikin monta kommenttia ennen kuin miesasiamies tuli tänne uikuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.

Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.

Kaikille ei ole ehdokkaita tarjolla.

Ei minuakaan kukaan ole tullut kotoa hakemaan vaan olen tietoisesti tehnyt duunia parisuhteen löytääkseni. Olen mm. käynyt yli sadalla nettideitillä, joista viimeinen on Se Oikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyyh pyyh snif piff.

Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.

Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.

Jos olet jo neljänkympin ohittanut, olen melko varma, että sinulla on mahdollisuuksia ikäistäsi hieman vanhempaan naiseen, n. 50 v.

Tuonikäisissä (ja vanhemmissa) on paljon hyviä kumppaniehdokkaita vapaana.

Olen neljänkympin ohittanut, ja tosiaan oman ikäiset naiset ovat järjestäen jollain kolmannella kierroksella olevia tapauksia; no thanks. Vanhemmatkaan naiset eivät pääsääntöisesti sytytä. Tietysti jos joku elämänarvoiltaan vastaava ja muutenkin mahtava nainen olisi olemassa, ei ikä olisi kuin numeroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyyh pyyh snif piff.

Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.

Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.

Jos olet jo neljänkympin ohittanut, olen melko varma, että sinulla on mahdollisuuksia ikäistäsi hieman vanhempaan naiseen, n. 50 v.

Tuonikäisissä (ja vanhemmissa) on paljon hyviä kumppaniehdokkaita vapaana.

Olen neljänkympin ohittanut, ja tosiaan oman ikäiset naiset ovat järjestäen jollain kolmannella kierroksella olevia tapauksia; no thanks. Vanhemmatkaan naiset eivät pääsääntöisesti sytytä. Tietysti jos joku elämänarvoiltaan vastaava ja muutenkin mahtava nainen olisi olemassa, ei ikä olisi kuin numeroita.

Liian kovat vaatimukset siihen nähden mitä itse voit tarjota.

Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyyh pyyh snif piff.

Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.

Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.

Jos olet jo neljänkympin ohittanut, olen melko varma, että sinulla on mahdollisuuksia ikäistäsi hieman vanhempaan naiseen, n. 50 v.

Tuonikäisissä (ja vanhemmissa) on paljon hyviä kumppaniehdokkaita vapaana.

Olen neljänkympin ohittanut, ja tosiaan oman ikäiset naiset ovat järjestäen jollain kolmannella kierroksella olevia tapauksia; no thanks. Vanhemmatkaan naiset eivät pääsääntöisesti sytytä. Tietysti jos joku elämänarvoiltaan vastaava ja muutenkin mahtava nainen olisi olemassa, ei ikä olisi kuin numeroita.

Niin että sinun ”kuuluisi” saada se 2kymppinen impi?

Älä nyt hassuja puhu. Tietenkin iso osa sinulle ”mahdollisista” kumppaneista (ts ihmisistä, joissa SINÄ saatat mahdollisesti herättää kiinnostusta) on kokeneet jotain parisuhderintamalla. Jos tämä on sinulle kynnyskysymys niin on aika turha valittaa naissukupuolen epäreiluutta.

Sinun aikaasi löytää parikymppinen kokematon sinuun intohimoisesti suhtautuva beibi meni jo n 15v sitten. Sorry tästä.

Vierailija kirjoitti:

Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani. 

Mielenkiintoista. Määrittele empatiakyky, kiitos.

(Tunnen valtavasti naisia ja harvasta sanoisin, ettei niillä ole empatiakykyä..)

Vierailija kirjoitti:

Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.

Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.

Olen ottanut tuon "riskin" monta kertaa ja niin vain olen sinkuksi jäänyt. Minusta parisuhteessa on ollut pääsääntöisesti kauheaa, kauhean vaikeaa. Toki hyviäkin aikoja on ollut. En pidä siitä että minun naisena pitäisi aina olla setvimässä parisuhteen ongelmia, kumppanini eivät ole olleet tässä yhtä aloitteellisia. Ehkä joku vamma on estänyt paremman miehen löytämisen, eli anna toki vinkki että miten tässä olisi onnistunut.

PS. Suurin osa ystävieni ja tuttavieni parisuhteista ei ole kadehtimisen arvoisia, ehkä ovat kyenneet joihinkin kompromisseihin joihin minä en "vammaisuuttani" kykene.

Vierailija kirjoitti:

Olen monta kertaa miettinyt sitä, mikä elämässäni on mennyt vikaan. Jostakin syystä olen tuntenut koko elämäni pikkuisen ulkopuoliseksi siitä huolimatta, että minulla on ollut kavereita ja harrastuksia. En voi rehellisesti sanoa olleeni koskaan rakastunut seurustelukumppaniini ja luulen olleeni vain kerran elämässäni oikeasti rakastunut. Vastapuoli ei tuntenut samoin.

Olen miettinyt sitä, miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka rakastaa pyyteettömästi tai miltä tuntuisi tuntea kuuluvansa edes lapsudenperheseensä. Omia lapsia ei ole koska olisin halunnut tarjota omille lapsilleni sen, mitä minulla ei koskaan saanut eli rakastavat vanhemmat. Tavallaan elämäni on päällisin puolin erittäin mallikkaassa kunnossa, työssä menee hyvin ja olen nelikymppiseksi fyysisesti mainiossa vedossa.

Kohtalotovereita ja mitä te mietitte elämästänne täysin perheettömänä ja vailla mitään omaa "yhteisöä"? Viihdyn yksin, se ei ole ongelma. En pääse eroon siitä tunteesta, että olisin edes joskus halunnut olla jollekin se kaikkein tärkein. Toisaalta vapaita, omaa ikäluokkaani olevia ja vapaita miehiä katsellessani en voi kuin todeta sen, että tältä ihmisryhmältä en huomiota edes taida haluta. Juna on siis mennyt ohi mutta miten elää asian kanssa katkeroitumatta?

Eikös olekin keljua. Kohtalotovereita sinulla toisaalta on pelkästään Suomessa kymmenin ellei sadoin tuhansin. Naisena toki saat seksiä vaikka millä mitalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.

Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.

Olen ottanut tuon "riskin" monta kertaa ja niin vain olen sinkuksi jäänyt. Minusta parisuhteessa on ollut pääsääntöisesti kauheaa, kauhean vaikeaa. Toki hyviäkin aikoja on ollut. En pidä siitä että minun naisena pitäisi aina olla setvimässä parisuhteen ongelmia, kumppanini eivät ole olleet tässä yhtä aloitteellisia. Ehkä joku vamma on estänyt paremman miehen löytämisen, eli anna toki vinkki että miten tässä olisi onnistunut.

PS. Suurin osa ystävieni ja tuttavieni parisuhteista ei ole kadehtimisen arvoisia, ehkä ovat kyenneet joihinkin kompromisseihin joihin minä en "vammaisuuttani" kykene.

Näinpä juuri. Riskejä ei ole täälläkään kartettu, eikä hra Täydellistä metsästetty, vaan olen sulkenut suosiooni hyvinkin vajavaiset herrahenkilöt. Omien kaverieni mielestä yritelmäni ovat olleet suorastaan uhkapeliä tai itseni aliarvostamista.

Mutta kas kummaa, nämäkin alemman tason uroot ovat joko löytäneet sopivamman tai päättäneet pysyä poikamiehinä.

Mieluusti otan vastaan asiantuntevia neuvoja hyvän kumppanin saamiseksi ja pitämiseksi! Minä olen kumminkin myös uniikkikappale, enkä pysty mitenkään muuttumaan täysin eri ihmiseksi - jos se on kestävän parisuhteen ehtona.