Lue keskustelun säännöt.
En ikinä sitten löytänyt miestä, johon oikeasti rakastuisin ja muutenkin koen jääneeni elämästä ulkopuoliseksi
12.02.2019 |
Olen monta kertaa miettinyt sitä, mikä elämässäni on mennyt vikaan. Jostakin syystä olen tuntenut koko elämäni pikkuisen ulkopuoliseksi siitä huolimatta, että minulla on ollut kavereita ja harrastuksia. En voi rehellisesti sanoa olleeni koskaan rakastunut seurustelukumppaniini ja luulen olleeni vain kerran elämässäni oikeasti rakastunut. Vastapuoli ei tuntenut samoin.
Olen miettinyt sitä, miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka rakastaa pyyteettömästi tai miltä tuntuisi tuntea kuuluvansa edes lapsudenperheseensä. Omia lapsia ei ole koska olisin halunnut tarjota omille lapsilleni sen, mitä minulla ei koskaan saanut eli rakastavat vanhemmat. Tavallaan elämäni on päällisin puolin erittäin mallikkaassa kunnossa, työssä menee hyvin ja olen nelikymppiseksi fyysisesti mainiossa vedossa.
Kohtalotovereita ja mitä te mietitte elämästänne täysin perheettömänä ja vailla mitään omaa "yhteisöä"? Viihdyn yksin, se ei ole ongelma. En pääse eroon siitä tunteesta, että olisin edes joskus halunnut olla jollekin se kaikkein tärkein. Toisaalta vapaita, omaa ikäluokkaani olevia ja vapaita miehiä katsellessani en voi kuin todeta sen, että tältä ihmisryhmältä en huomiota edes taida haluta. Juna on siis mennyt ohi mutta miten elää asian kanssa katkeroitumatta?
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Miten välttää katkeruus? Varmaankin unohtamalla ajatus että sinulta puuttuu jotain tai että sinun olisi pitänyt olla jollekin kaikkein tärkein. Newsflash: monesti ihmisillä 30+ iässä on ne kaikkein tärkeimmät lapset, jotka joka tapauksessa pitää hyväksyä sinun edellesi.
Myös elämään suhtautuminen avoimin mielin ja lopettamalla miesten käsittely ikäryhmänä. Liian usein ihmiset tuntuvat suhtautuvan elämään kumppaninetsintänä ja ajatuksena on että tuosta massasta seulotaan joku. Paremminkin pitäisi olla niin että nautitaan elämästä. Jos joskus kohtaat jonkun kiinnostavan niin mikään ei estä tarttumasta tilaisuuteen. Kumppanin varaan rakennettu elämä on asia jota en suosittele.
Mulla on lapsi mutta en sanoisi että lapsi menee jotenkin kirkkaasti kumppanin edelle, enkä koskaan sanoisi sitä kenellekään kumppanille - suhteet ovat erilaisia. Olen lapsettomana seurustellut lapsellisten kanssa ja ei kukaan eksä mulle sanonut että lapset menevät kaiken edelle. Ymmärrän kyllä että voivat mennä ja pienenä niiden tarpeet jyräävät muiden tarpeet, varsinkin hereillä ollessa, niinhän se menee ydinperheessä. Ja että niitä tietyllä tavalla rakastetaan enemmän kuin ketään muita ihmisiä. Mutta vierastan kovin tuota "lapset menevät kaiken edelle" -retoriikkaa, mitä usein hoetaan, ja että siihen pitää uuden kumppanin "alistua". Ei tarvitse, yleensä molempiin ihmissuhteisiin riittää jotenkin aikaa ja energiaa, ja aikuista suhdettahan moni lapsellinen myös kaipaa kovasti. Ja niiden ylläpito helpottuu kun lapset kasvavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Vaikuttaa ujoudelta ja hiljaisuudelta. Pari kertaa olen sen virheen tehnyt että baarissa olen lähestynyt mököttävän näköistä naista yrittäen piristää tunnelmaa ja kummallakin kerralla tuli haistatteluja samantien niskaan, en tee sitä enää koskaan. Hymyllä tai yleisellä pirteydellä viestittää jo ulkopuolisillekin että tuo ei pahastu jos sen kanssa yrittää jutella. Ja hymyily ja keskustelun jatkaminen kun aloitteen tehnyt mies aloitti on se varmin "nyt tärppäsi!" hetki mistä miesehdokas innostuu samantien.
Mököttävän näköinen ilme ei aina tarkoita , että henkilö olisi pahalla tuulella. Joillakin ihmisillä perusilme vain näyttää vähän totiselta tai jopa kiukkuiselta. Et kai ole baarissa mennyt sanomaan jollekin naiselle ensirepliikkiä tyyliin: ”Miksi olet niin vakavannäköinen?” ”Hymyile vähän, ei elämä niin vakavaa ole...” tms. epäkohteliasta. Itselläni on vakava perusilme, mutta se ei silti kerro mitään siitä, millä fiiliksellä olen, en vain itsekseni jaksa kokoajan vääntää ilmettä hymyyn, jos esim. jossain baarissa istun omissa ajatuksissani. Mainitsemani kaltaiset ”hyväntahtoiset” keskustelunaloitukset eivät ainakaan minua saa kenestäkään miehestä kiinnostumaan pätkääkään. Miksei miehen ensi kontakti voi olla positiivinen tai edes neutraali? Miksi pitää heti arvostella ilmettä?
Kuulostaapa ikävältä tuo 36 vuotiaan naisen kertoma. Olen itse vasta vähän yli parikymppinen mutta koko elämän ollut aina se ei haluttu ja se vihon viimeinen vaihtoehto. Sellainen jota pilkataan eikä haluta näyttäytyä seurassa. Todellakin tässä on varmaan kyse kierteestä mikä ainakin minulla alkoi jo hyvin nuorena. Kun ei saa hyvää palautetta ympäristöstä, alkaa jotenkin häpeillä itseään ja se näkyy myös ulospäin.
Olen itsekin hyvin kaunis. Usein saanut kehuja. Panosta ulkonäkööni paljon.Teininä tosin sairastin aknen ja sen takia osittain jäin paitsi treffailusta ja muusta. En halunnut näyttäytyä kenellekään pojalle myöskään alasti. Enkä yhäkään koe sitä kovin miellyttävänä. Neitsyyden olen kyllä menettänyt. Onneksi. Uralla olen menestynyt ja olen ylpeä itsestäni. Jostakin syystä en vain ikinä loista ihmissuhteiden saralla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyyh pyyh snif piff.
Naisilla nuo asiat tuppaavat olemaan aina tuollaista draamaa. Olet kuitenkin seurustellut, ollut rakastunut ja niin edelleen.
Itse olen sinuakin kokemattomampi mies, ja voin sanoa että aivan helvetin katkera.
Jos olet jo neljänkympin ohittanut, olen melko varma, että sinulla on mahdollisuuksia ikäistäsi hieman vanhempaan naiseen, n. 50 v.
Tuonikäisissä (ja vanhemmissa) on paljon hyviä kumppaniehdokkaita vapaana.Olen neljänkympin ohittanut, ja tosiaan oman ikäiset naiset ovat järjestäen jollain kolmannella kierroksella olevia tapauksia; no thanks. Vanhemmatkaan naiset eivät pääsääntöisesti sytytä. Tietysti jos joku elämänarvoiltaan vastaava ja muutenkin mahtava nainen olisi olemassa, ei ikä olisi kuin numeroita.
Mitä sillä on väliä, kuinka mones kierros on menossa? Jos sinun kanssasi on sitten se oikea ja viimeinen kierros?
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joisatkin puheenvuoroista tässä tulee mieleen, että onko sitten oikeasti jonkinlaista tunnepuolen hahmottamisen ongelmaa, aspergeria tai jotain sellaista. Siksi on aina tuntenut, ettei kuulu joukkoon tai ei ymmärrä vastakkaista sukupuolta.
Jossain kommentissa oli että ei ole koskaan kymmeniä treffejä käytyään tavannut miestä jota ilman ei voisi elää. No eihän hemmetti sellaista ole olemassakaan, tietenkään! Kun on oppinut elämään yksin niin eihän kenenkään kanssa sellaista tunnetta tule, varsinkaan ensimmäisten tapaamisten aikana. Sen sijaan voi hyvinkin olla miehiä joiden kanssa ajan viettäminen voisi olla kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
567657576 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
No ikävä fakta vaan on se että todella monet ei koskaan elämässään kohtaa sellaista ihmistä johon rakastuisi. Silloin pitää tyytyä johonkin muuten vain kivaan jos suhteen kuitenkin haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät ap? Onko elämäsi loppumaisillaan jo?
Mun isäni löysi suuren rakkauden 74v:nä ja onneksi saivat nauttia ihanat 4v ennen isän kuolemaa.
Kyllä hän rakasti suuresti äitiänikin peräti 48v äidin kuolemaan saakka mutta suhde oli silti erilainen ruuhkavuosineen ja taloushuolineen.
Eli eipä tuosta voi olla varma ennenkuin kuolee
En ole ap mutta vittua mä piittaan jostakin rakkaudesta kuusikymppisenä jos olen lapseton. Ei se pysty korvaamaan sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
567657576 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
No ikävä fakta vaan on se että todella monet ei koskaan elämässään kohtaa sellaista ihmistä johon rakastuisi. Silloin pitää tyytyä johonkin muuten vain kivaan jos suhteen kuitenkin haluaa.
Mulle on tullut mielikuva että siitä ihan kivastakin voi tulla rakkaussuhde. Perustan ajatukseni siihen että oikea rakkaus on vastavuoroista. Nämä suuret yksipuoliset romanssit johonkin saavuttamattomaan ovat murrosikäisten satuja. Luulen että rakkaus voi syntyä kun kumpikin kokee saavansa vastakaikua tunteilleen. Täytyy olla myös halua rakkauteen ja olla sille avoin.
Ettäkö karvainen karju toisi elämän ilon? Luulet vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jossain kommentissa oli että ei ole koskaan kymmeniä treffejä käytyään tavannut miestä jota ilman ei voisi elää. No eihän hemmetti sellaista ole olemassakaan, tietenkään! Kun on oppinut elämään yksin niin eihän kenenkään kanssa sellaista tunnetta tule, varsinkaan ensimmäisten tapaamisten aikana. Sen sijaan voi hyvinkin olla miehiä joiden kanssa ajan viettäminen voisi olla kivaa.
Tarkoitin juuri sitä, että sen miehen kanssa pitäisi olla mukavampaa kuin yksin. Ja tietysti seksuaalista kemiaakin tarvitaan, muutenhan voisin seurustella naispuolisen ystävän kanssa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain kommentissa oli että ei ole koskaan kymmeniä treffejä käytyään tavannut miestä jota ilman ei voisi elää. No eihän hemmetti sellaista ole olemassakaan, tietenkään! Kun on oppinut elämään yksin niin eihän kenenkään kanssa sellaista tunnetta tule, varsinkaan ensimmäisten tapaamisten aikana. Sen sijaan voi hyvinkin olla miehiä joiden kanssa ajan viettäminen voisi olla kivaa.
Tarkoitin juuri sitä, että sen miehen kanssa pitäisi olla mukavampaa kuin yksin. Ja tietysti seksuaalista kemiaakin tarvitaan, muutenhan voisin seurustella naispuolisen ystävän kanssa.
-ap
Tarpeeksi kauan kun on yksin, tai jos pettyy tarpeeksi suhteisiin, niin on helppo perustella, miksi yksin on aina mukavampaa. Silloin kelpaa enää joku jackpot, jossa täydellinen vastakkaisen sukupuolen edustaja yhtäkkiä ihastuu itseen. Ja sitähän ei koskaan tule tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
567657576 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
No ikävä fakta vaan on se että todella monet ei koskaan elämässään kohtaa sellaista ihmistä johon rakastuisi. Silloin pitää tyytyä johonkin muuten vain kivaan jos suhteen kuitenkin haluaa.
Mulle on tullut mielikuva että siitä ihan kivastakin voi tulla rakkaussuhde. Perustan ajatukseni siihen että oikea rakkaus on vastavuoroista. Nämä suuret yksipuoliset romanssit johonkin saavuttamattomaan ovat murrosikäisten satuja. Luulen että rakkaus voi syntyä kun kumpikin kokee saavansa vastakaikua tunteilleen. Täytyy olla myös halua rakkauteen ja olla sille avoin.
Nimenomaan. Siihen ihan kivaan voi ihastua ja oppia jopa rakastamaan, jos antaa siihen mahdollisuuden eikä jumiudu etsimään jotain maatajärisyttävää rakkautta ensisilmäyksellä -juttua. Mua tympii aina nää ihastuimme toisiimme ja tiesimme heti molemmat että tuo on se oikea -tarinat, kun useimmilla ei kuitenkaan koskaan käy niin kenenkään kanssa ja se narratiivi luo kuvitelmaa että jokaiselle muka olisi vain yksi oikea kumppani vaikka monien ihmisten kanssa (riippuu toki tapauksesta kuinka monien) voi olla todella hyvä suhde. Ainoan oikean kumppanin myytti elää meidän kulttuurissa todella vahvana ja vaikeuttaa ihmisten pariutumista ihan turhaan.
Mihin sä miestä? Miehet on ihan hirveitä sikoja! Kaverit on paljon parempia ja tärkeempiä tai jos ei oo kavereita nii lemmikit.
Siskoni pilkkasi lapsena että naamastani näkee mitä ajattelen. Hän osasi olla muutenkin tosi ilkeä ja kateellinen kun olen ruumiinrakenteeltani erilainen. Kärsin pitkään hänen negatiivisista huomautuksistaan. Nyt oikein provosoin kun huomaan että sitä ärsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
567657576 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
No ikävä fakta vaan on se että todella monet ei koskaan elämässään kohtaa sellaista ihmistä johon rakastuisi. Silloin pitää tyytyä johonkin muuten vain kivaan jos suhteen kuitenkin haluaa.
Mulle on tullut mielikuva että siitä ihan kivastakin voi tulla rakkaussuhde. Perustan ajatukseni siihen että oikea rakkaus on vastavuoroista. Nämä suuret yksipuoliset romanssit johonkin saavuttamattomaan ovat murrosikäisten satuja. Luulen että rakkaus voi syntyä kun kumpikin kokee saavansa vastakaikua tunteilleen. Täytyy olla myös halua rakkauteen ja olla sille avoin.
Tietenkin rakkaus on vastavuoroista. Mutta ensin pitäisi tulla se rakastuminen, ja se taas on aika monesti yksipuolista. Siinä se vaikeus onkin, että löytää jonkun jonka kanssa tunteet ensin syttyvät ja sitten vielä syvenevät molemminpuolisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
567657576 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on siis se että ei pysty rakastumaan tai pahemmin ihastumaan keneenkään. Silloin on valittava joko yksinolo tai järkisuhde jonkun tarpeeksi kivan ehdokkaan kanssa, jos niitä ehdokkaita on. Meidän kulttuurimme opettaa meille jatkuvasti elokuvissa, tv-sarjoissa, populaarimusiikissa ja viihdemedioissa jotain suuren rakkauden kaavaa. Sitä suurta rakkautta ja isoja "kemioita" sun muita ei vaan taida kaikille olla olemassakaan, menee elämä ohi odotellessa. Silloin pitää joko ottaa vähän pienempi rakkaus tai olla ilman.
Minä koen että kyse ei ole määrästä, vaan oikea rakkaus on enemmänkin on tai off. Ja minulla ei ole tullut elämässä vastaan kuin kaksi naista, joiden kanssa se on-valo on syttynyt, vaikka muuten mukavia naisia on ollut monta.
No ikävä fakta vaan on se että todella monet ei koskaan elämässään kohtaa sellaista ihmistä johon rakastuisi. Silloin pitää tyytyä johonkin muuten vain kivaan jos suhteen kuitenkin haluaa.
Mulle on tullut mielikuva että siitä ihan kivastakin voi tulla rakkaussuhde. Perustan ajatukseni siihen että oikea rakkaus on vastavuoroista. Nämä suuret yksipuoliset romanssit johonkin saavuttamattomaan ovat murrosikäisten satuja. Luulen että rakkaus voi syntyä kun kumpikin kokee saavansa vastakaikua tunteilleen. Täytyy olla myös halua rakkauteen ja olla sille avoin.
Nimenomaan. Siihen ihan kivaan voi ihastua ja oppia jopa rakastamaan, jos antaa siihen mahdollisuuden eikä jumiudu etsimään jotain maatajärisyttävää rakkautta ensisilmäyksellä -juttua. Mua tympii aina nää ihastuimme toisiimme ja tiesimme heti molemmat että tuo on se oikea -tarinat, kun useimmilla ei kuitenkaan koskaan käy niin kenenkään kanssa ja se narratiivi luo kuvitelmaa että jokaiselle muka olisi vain yksi oikea kumppani vaikka monien ihmisten kanssa (riippuu toki tapauksesta kuinka monien) voi olla todella hyvä suhde. Ainoan oikean kumppanin myytti elää meidän kulttuurissa todella vahvana ja vaikeuttaa ihmisten pariutumista ihan turhaan.
Eihän rakkaus ensisilmäyksellä tarkoita samaa, kuin että olisi vain yksi oikea. Jokaisella on monta "oikeaa", mutta silti yhtäkään niistä ei välttämättä löydä elämänsä aikana.
Ensisilmäyksestä taas sen verran, että kyllä minä ainakin tiedän viidessä minuutissa, että voisinko kuvitella jotain naista romanttiseksi kumppaniksi vai en. Jos se tunne ei ole heti alussa, niin ei se sieltä syty myöhemminkään, vaikka paljastuisi kuinka mukavaksi tyypiksi muuten. Tai ainakaan ei ole kokemusta siitä, että se voisi jotenkin aikaa myöten yhtäkkiä tulla ihan uudet vibat ihmisestä, joka ensin on tuntunut kaverilta.
Miten välttää katkeruus? Varmaankin unohtamalla ajatus että sinulta puuttuu jotain tai että sinun olisi pitänyt olla jollekin kaikkein tärkein. Newsflash: monesti ihmisillä 30+ iässä on ne kaikkein tärkeimmät lapset, jotka joka tapauksessa pitää hyväksyä sinun edellesi.
Myös elämään suhtautuminen avoimin mielin ja lopettamalla miesten käsittely ikäryhmänä. Liian usein ihmiset tuntuvat suhtautuvan elämään kumppaninetsintänä ja ajatuksena on että tuosta massasta seulotaan joku. Paremminkin pitäisi olla niin että nautitaan elämästä. Jos joskus kohtaat jonkun kiinnostavan niin mikään ei estä tarttumasta tilaisuuteen. Kumppanin varaan rakennettu elämä on asia jota en suosittele.