Lue keskustelun säännöt.
En ikinä sitten löytänyt miestä, johon oikeasti rakastuisin ja muutenkin koen jääneeni elämästä ulkopuoliseksi
12.02.2019 |
Olen monta kertaa miettinyt sitä, mikä elämässäni on mennyt vikaan. Jostakin syystä olen tuntenut koko elämäni pikkuisen ulkopuoliseksi siitä huolimatta, että minulla on ollut kavereita ja harrastuksia. En voi rehellisesti sanoa olleeni koskaan rakastunut seurustelukumppaniini ja luulen olleeni vain kerran elämässäni oikeasti rakastunut. Vastapuoli ei tuntenut samoin.
Olen miettinyt sitä, miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka rakastaa pyyteettömästi tai miltä tuntuisi tuntea kuuluvansa edes lapsudenperheseensä. Omia lapsia ei ole koska olisin halunnut tarjota omille lapsilleni sen, mitä minulla ei koskaan saanut eli rakastavat vanhemmat. Tavallaan elämäni on päällisin puolin erittäin mallikkaassa kunnossa, työssä menee hyvin ja olen nelikymppiseksi fyysisesti mainiossa vedossa.
Kohtalotovereita ja mitä te mietitte elämästänne täysin perheettömänä ja vailla mitään omaa "yhteisöä"? Viihdyn yksin, se ei ole ongelma. En pääse eroon siitä tunteesta, että olisin edes joskus halunnut olla jollekin se kaikkein tärkein. Toisaalta vapaita, omaa ikäluokkaani olevia ja vapaita miehiä katsellessani en voi kuin todeta sen, että tältä ihmisryhmältä en huomiota edes taida haluta. Juna on siis mennyt ohi mutta miten elää asian kanssa katkeroitumatta?
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten hyvä mutta yöks maksulliset. Etkö voisi mieluummin hakea rehellistä yhdenyönseuraa baarista tai tinderistä?
Ei riitä ulkonäkö säännöllisiin yhden yön juttuihin enkä halua tuottaa pettymystä ja toiselle sydänsuruja jos toinen osapuoli yhtäkkiä haluaisikin jatkaa siitä eteenpäin. Mielestäni on paljon vastuuttomampaa antaa ymmärtää toiselle osapuolelle että olisin parisuhdemateriaalia kun traumojen takia en selvästi ole.
Ensimmäinen virke olisi riittänyt, koska jo se tekee käytännössä tyhjäksi loppu tekstin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä saa, mitä tilaa. Ihmissuhde on riskinottoa ja vastavuoroisuutta. Ellei ota riskiä ja hyväksy toista ihmistä kokonaan, tuskin sinullekaan kukaan samaa tulee tekemään.
Väitän, että tämä parisuhteettomaksi jääminen liittyy tunne-elämän vammaisuuteen. Te pelkäätte.
Kaikille ei ole ehdokkaita tarjolla.
Kotoa ei tulla hakemaan, siinä olet oikeassa, mutta 7 miljardin ihmisen joukossa on aivan varmasti jokaiselle joku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten hyvä mutta yöks maksulliset. Etkö voisi mieluummin hakea rehellistä yhdenyönseuraa baarista tai tinderistä?
Ei riitä ulkonäkö säännöllisiin yhden yön juttuihin enkä halua tuottaa pettymystä ja toiselle sydänsuruja jos toinen osapuoli yhtäkkiä haluaisikin jatkaa siitä eteenpäin. Mielestäni on paljon vastuuttomampaa antaa ymmärtää toiselle osapuolelle että olisin parisuhdemateriaalia kun traumojen takia en selvästi ole.
Luuletko että naisissa muka olisi sellaisia, jotka haluavat muuta kuin herra #143:nen ?
Vierailija kirjoitti:
Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani.
Mikä sinusta tekee mielenkiintoisen? Kerro vaikka viisi sellaista asiaa itsestäsi, jotka herättävät naisten mielenkiinnon juuri sinua kohtaan.
Olet sentään säästynyt sydänsuruilta. Minä löysin parikin naista, joihin rakastuin, mutta he eivät tainneetkaan rakastaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:ä olen itse 40v mies. Olisin halunnut perheen mutta en ole kelvannut naisille (asien toinen puoli on että en tietysti itsekään kiinnostunut kaikista) niin nyt se tuntuu luisuvan käsistä. Ja olen todella ihan helvetin katkera. Vielä kolmekymppisenä ajattelin että minulla olisi omia lapsia ja ehkä joskus lapsenlapsia.
En ole tavoitellut kuin yli 30 v naisia sanottakoon vielä. Voi mä toki joskus ryhtyä suhteeseen. Sellaiseen suhteeseen että tapaillaan ja ollaan vaikka viikonloppu yhdessä. Avioliittoon tai yhteen muuttamiseen mulla ei tuossa vaihtoehdossa ole mitään halua. Miksi uhrata oma mukavuus ja oma rauha vain jonkun suhteen vuoksi.
No, minä olen 36-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, deittaillut, saanut huomiota (tai edes sitä seksiä) tai mitenkään ollut olemassa miehille. En osaa sanoa yhtään mistä tämä johtuu, sillä mitenkään omituinen tai ruma en ole. Varsinkin vähän nuorempana olin hoikka, pitkähiuksinen, naisellisesti pukeutuva nainen. Enkä vieläkään ole erityisemmin rupsahtanut.
Tiedän kuitenkin, että vika on minussa, sillä olen asunut useammassa maassa ja kaikissa niissä olen miehille kuin ilmaa. Jossain vaiheessa tästä johtuen myös sydämeni on sulkeutunut enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan seurustelevani tai varsinkaan meneväni sänkyyn jonkun kanssa. Miten kukaan voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon?
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä ja todellakin tunnen oloni aina ulkopuoliseksi. Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Esimerkiksi viikko sitten töissä työkaverit (joiden kanssa tulen tosi hyvin toimeen) lähtivät perjantaina illalla kaljalle. Kaikki muut tiesivät tästä ja kutsuttiin mukaan. Vain minua ei. Eikö minua kutsuta siksi että tunnen itseni ulkopuoliseksi? Vai tunnenko itseni ulkopuoliseksi koska koko elämäni aikana minua ei kutsuta mukaan? Ja miten voisi tulla sellaiseksi, joka kutsuttaisiin kaljalle - tai vaikka treffeille?
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen 36-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, deittaillut, saanut huomiota (tai edes sitä seksiä) tai mitenkään ollut olemassa miehille. En osaa sanoa yhtään mistä tämä johtuu, sillä mitenkään omituinen tai ruma en ole. Varsinkin vähän nuorempana olin hoikka, pitkähiuksinen, naisellisesti pukeutuva nainen. Enkä vieläkään ole erityisemmin rupsahtanut.
Tiedän kuitenkin, että vika on minussa, sillä olen asunut useammassa maassa ja kaikissa niissä olen miehille kuin ilmaa. Jossain vaiheessa tästä johtuen myös sydämeni on sulkeutunut enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan seurustelevani tai varsinkaan meneväni sänkyyn jonkun kanssa. Miten kukaan voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon?
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä ja todellakin tunnen oloni aina ulkopuoliseksi. Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Esimerkiksi viikko sitten töissä työkaverit (joiden kanssa tulen tosi hyvin toimeen) lähtivät perjantaina illalla kaljalle. Kaikki muut tiesivät tästä ja kutsuttiin mukaan. Vain minua ei. Eikö minua kutsuta siksi että tunnen itseni ulkopuoliseksi? Vai tunnenko itseni ulkopuoliseksi koska koko elämäni aikana minua ei kutsuta mukaan? Ja miten voisi tulla sellaiseksi, joka kutsuttaisiin kaljalle - tai vaikka treffeille?
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Ihminen oppii suurimman osan asioista matkimalla muita. Et ole omaksunut muilta tapoja, joilla he tekevät itsestään kiinnostavan edes joillekin miehille. Toinen syy on varmasti kierre, jossa itseluottamuksesi on rapissut, ja uskot olevasi viallinen, joka huokuu ulospäin.
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen 36-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, deittaillut, saanut huomiota (tai edes sitä seksiä) tai mitenkään ollut olemassa miehille. En osaa sanoa yhtään mistä tämä johtuu, sillä mitenkään omituinen tai ruma en ole. Varsinkin vähän nuorempana olin hoikka, pitkähiuksinen, naisellisesti pukeutuva nainen. Enkä vieläkään ole erityisemmin rupsahtanut.
Tiedän kuitenkin, että vika on minussa, sillä olen asunut useammassa maassa ja kaikissa niissä olen miehille kuin ilmaa. Jossain vaiheessa tästä johtuen myös sydämeni on sulkeutunut enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan seurustelevani tai varsinkaan meneväni sänkyyn jonkun kanssa. Miten kukaan voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon?
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä ja todellakin tunnen oloni aina ulkopuoliseksi. Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Esimerkiksi viikko sitten töissä työkaverit (joiden kanssa tulen tosi hyvin toimeen) lähtivät perjantaina illalla kaljalle. Kaikki muut tiesivät tästä ja kutsuttiin mukaan. Vain minua ei. Eikö minua kutsuta siksi että tunnen itseni ulkopuoliseksi? Vai tunnenko itseni ulkopuoliseksi koska koko elämäni aikana minua ei kutsuta mukaan? Ja miten voisi tulla sellaiseksi, joka kutsuttaisiin kaljalle - tai vaikka treffeille?
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Tiedän tunteen. Kun tulee tarpeeksi monta kertaa torjutuksi ei ole halua enää edes yrittää. Sitä vain kyllästyy ja miettii mitä vittua mä teen näillä treffeillä haaskaamassa aikaan. Olen mä tosin istunut treffit loppuun. Musta se kuuluu tapoihin vaikka ei toinen kiinnostaisikaan. Välillä tulee vielä pilkahduksia että innostuu. En jaksa edes kiinnostua ihmisistä. Mitkään tyhjät puheet eivät anna sitä mikä puuttuu. Tulen minäkin toimeen työkaverien kanssa mutta en muuten ole kiinnostunut näistä tippaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Vaikuttaa ujoudelta ja hiljaisuudelta. Pari kertaa olen sen virheen tehnyt että baarissa olen lähestynyt mököttävän näköistä naista yrittäen piristää tunnelmaa ja kummallakin kerralla tuli haistatteluja samantien niskaan, en tee sitä enää koskaan. Hymyllä tai yleisellä pirteydellä viestittää jo ulkopuolisillekin että tuo ei pahastu jos sen kanssa yrittää jutella. Ja hymyily ja keskustelun jatkaminen kun aloitteen tehnyt mies aloitti on se varmin "nyt tärppäsi!" hetki mistä miesehdokas innostuu samantien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Vaikuttaa ujoudelta ja hiljaisuudelta. Pari kertaa olen sen virheen tehnyt että baarissa olen lähestynyt mököttävän näköistä naista yrittäen piristää tunnelmaa ja kummallakin kerralla tuli haistatteluja samantien niskaan, en tee sitä enää koskaan. Hymyllä tai yleisellä pirteydellä viestittää jo ulkopuolisillekin että tuo ei pahastu jos sen kanssa yrittää jutella. Ja hymyily ja keskustelun jatkaminen kun aloitteen tehnyt mies aloitti on se varmin "nyt tärppäsi!" hetki mistä miesehdokas innostuu samantien.
En ole koskaan ollut erityisen ujo tai hiljainen, ja varsinkin jos olen hermostunut, puhun ihan liikaa. Nuorempana jaksoin jutella jokaisen uuden kivanoloisen tyypin kanssa, mutta en enää, kun ei niistä koskaan tullut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen 36-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, deittaillut, saanut huomiota (tai edes sitä seksiä) tai mitenkään ollut olemassa miehille. En osaa sanoa yhtään mistä tämä johtuu, sillä mitenkään omituinen tai ruma en ole. Varsinkin vähän nuorempana olin hoikka, pitkähiuksinen, naisellisesti pukeutuva nainen. Enkä vieläkään ole erityisemmin rupsahtanut.
Tiedän kuitenkin, että vika on minussa, sillä olen asunut useammassa maassa ja kaikissa niissä olen miehille kuin ilmaa. Jossain vaiheessa tästä johtuen myös sydämeni on sulkeutunut enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan seurustelevani tai varsinkaan meneväni sänkyyn jonkun kanssa. Miten kukaan voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon?
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä ja todellakin tunnen oloni aina ulkopuoliseksi. Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Esimerkiksi viikko sitten töissä työkaverit (joiden kanssa tulen tosi hyvin toimeen) lähtivät perjantaina illalla kaljalle. Kaikki muut tiesivät tästä ja kutsuttiin mukaan. Vain minua ei. Eikö minua kutsuta siksi että tunnen itseni ulkopuoliseksi? Vai tunnenko itseni ulkopuoliseksi koska koko elämäni aikana minua ei kutsuta mukaan? Ja miten voisi tulla sellaiseksi, joka kutsuttaisiin kaljalle - tai vaikka treffeille?
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Ihminen oppii suurimman osan asioista matkimalla muita. Et ole omaksunut muilta tapoja, joilla he tekevät itsestään kiinnostavan edes joillekin miehille. Toinen syy on varmasti kierre, jossa itseluottamuksesi on rapissut, ja uskot olevasi viallinen, joka huokuu ulospäin.
Itseluottamusta ei juu ole enää tippaakaan. Mutta ennen oli.
Ja noh, olen kokeillut ihan samanlaisia juttuja kuin kaverinikin. Hyvänä esimerkkinä miehen pyytäminen kahville. Kaverini ovat saaneet näin parisuhteita, itse olen saanut kieltäviä vastauksia. Tai kerran ehdotin hiljattain kaupunkiin muuttaneelle miehelle, että voin lähteä näyttämään paikkoja, niin vastaus oli että kai hän itsekin keskustassa osaa kulkea. Olen myös leiponut, kutsunut luokseni kylään, yrittänyt keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä, aloittanut juttua reppureissatessa hostellissa, tutustunut harrastuksen parissa tai töissä, tai ollut ihan vain passiivinen odottelija. Kaikki edelliset ovat toimineet jollekulle, mutta minulle ei kertaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani.
Olen liikunnallinen ja empatiakykyinen nainen.
Olen elämässäni tullut siihen johtopäätökseen, että kaltaiseeni naiseen ihastuvat miehet, jotka näkevät tällaisessa naisessa itselleen hyödykkeen. En ole rikas mutta vastuullinen. Osaan ottaa toiset huomioon, laitan usein toiset kyös itseni edelle. Olen ihan hyvännäköinenkin.
Kun mies aikansa on jaksanut esittää jotain herrasmiestä, hän pikkuhiljaa alkaakin hakemaan sitä hyötyä: toimii vastuuttomasti raha-asioissa koska tietää minun hoitavan ne kuitenkin hyvin. Alkaa olettaa, että koska olen tarvittaessa empatiakykyinen ja pystyn laittamaan myös toisen itseni edelle, tämä koskee itsestäänselvästi häntä - eli minun tulisi olla aina se joka antaa periksi ja jonka mielipide tai toiveet ei ole enää tärkeät.
Ja koska olen ihan hyvännäköinen, mies voi omassa epävarmuudessaan alkaa sanella ketä ystäviä minulla saa olla, missä vaatteissa saan liikkua jne...
Pahimmillaan voi samassa miehessä yhdistyä nämä kaikki. Siksi olen päättänyt elää ihan itsekseni vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minä olen 36-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa miehen kanssa, deittaillut, saanut huomiota (tai edes sitä seksiä) tai mitenkään ollut olemassa miehille. En osaa sanoa yhtään mistä tämä johtuu, sillä mitenkään omituinen tai ruma en ole. Varsinkin vähän nuorempana olin hoikka, pitkähiuksinen, naisellisesti pukeutuva nainen. Enkä vieläkään ole erityisemmin rupsahtanut.
Tiedän kuitenkin, että vika on minussa, sillä olen asunut useammassa maassa ja kaikissa niissä olen miehille kuin ilmaa. Jossain vaiheessa tästä johtuen myös sydämeni on sulkeutunut enkä tällä hetkellä pysty kuvittelemaan seurustelevani tai varsinkaan meneväni sänkyyn jonkun kanssa. Miten kukaan voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon?
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä ja todellakin tunnen oloni aina ulkopuoliseksi. Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Esimerkiksi viikko sitten töissä työkaverit (joiden kanssa tulen tosi hyvin toimeen) lähtivät perjantaina illalla kaljalle. Kaikki muut tiesivät tästä ja kutsuttiin mukaan. Vain minua ei. Eikö minua kutsuta siksi että tunnen itseni ulkopuoliseksi? Vai tunnenko itseni ulkopuoliseksi koska koko elämäni aikana minua ei kutsuta mukaan? Ja miten voisi tulla sellaiseksi, joka kutsuttaisiin kaljalle - tai vaikka treffeille?
Elämä on peli, jonka säännöt on kerrottu kaikille muille paitsi minulle...
Tiedän tunteen. Kun tulee tarpeeksi monta kertaa torjutuksi ei ole halua enää edes yrittää. Sitä vain kyllästyy ja miettii mitä vittua mä teen näillä treffeillä haaskaamassa aikaan. Olen mä tosin istunut treffit loppuun. Musta se kuuluu tapoihin vaikka ei toinen kiinnostaisikaan. Välillä tulee vielä pilkahduksia että innostuu. En jaksa edes kiinnostua ihmisistä. Mitkään tyhjät puheet eivät anna sitä mikä puuttuu. Tulen minäkin toimeen työkaverien kanssa mutta en muuten ole kiinnostunut näistä tippaakaan.
Joo tämä ehkä vaivaa eniten - ei jaksa enää kiinnostua toisista. Joudun joskus muistuttamaan itseäni siitä, että ihmiset todella odottavat, että heiltä kysellään kaikenlaista. Itse en meinaa muistaa kysyä, mitä joku vaikka teki viikonloppuna, kun oletan että ihmiset kertovat jos haluavat. Mutta eihän se toimi niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani.
Olen liikunnallinen ja empatiakykyinen nainen.
Olen elämässäni tullut siihen johtopäätökseen, että kaltaiseeni naiseen ihastuvat miehet, jotka näkevät tällaisessa naisessa itselleen hyödykkeen. En ole rikas mutta vastuullinen. Osaan ottaa toiset huomioon, laitan usein toiset kyös itseni edelle. Olen ihan hyvännäköinenkin.
Kun mies aikansa on jaksanut esittää jotain herrasmiestä, hän pikkuhiljaa alkaakin hakemaan sitä hyötyä: toimii vastuuttomasti raha-asioissa koska tietää minun hoitavan ne kuitenkin hyvin. Alkaa olettaa, että koska olen tarvittaessa empatiakykyinen ja pystyn laittamaan myös toisen itseni edelle, tämä koskee itsestäänselvästi häntä - eli minun tulisi olla aina se joka antaa periksi ja jonka mielipide tai toiveet ei ole enää tärkeät.
Ja koska olen ihan hyvännäköinen, mies voi omassa epävarmuudessaan alkaa sanella ketä ystäviä minulla saa olla, missä vaatteissa saan liikkua jne...Pahimmillaan voi samassa miehessä yhdistyä nämä kaikki. Siksi olen päättänyt elää ihan itsekseni vaan.
Melkein kaikki miehet odottavat tätä naispuolisilta puolisoiltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samantapaisessa tilanteessa, mutta löysin elämäni rakkauden vihdoin 43-vuotiaana. Älä menetä toivoasi!
Entäs 60 v, joko toivon saa heittää?
Jos olisin vastaavassa tilanteessa, niin sitten kyllä ihan hyvällä omallatunnolla katsoisin, mitä rahalla saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani.
Olen liikunnallinen ja empatiakykyinen nainen.
Olen elämässäni tullut siihen johtopäätökseen, että kaltaiseeni naiseen ihastuvat miehet, jotka näkevät tällaisessa naisessa itselleen hyödykkeen. En ole rikas mutta vastuullinen. Osaan ottaa toiset huomioon, laitan usein toiset kyös itseni edelle. Olen ihan hyvännäköinenkin.
Kun mies aikansa on jaksanut esittää jotain herrasmiestä, hän pikkuhiljaa alkaakin hakemaan sitä hyötyä: toimii vastuuttomasti raha-asioissa koska tietää minun hoitavan ne kuitenkin hyvin. Alkaa olettaa, että koska olen tarvittaessa empatiakykyinen ja pystyn laittamaan myös toisen itseni edelle, tämä koskee itsestäänselvästi häntä - eli minun tulisi olla aina se joka antaa periksi ja jonka mielipide tai toiveet ei ole enää tärkeät.
Ja koska olen ihan hyvännäköinen, mies voi omassa epävarmuudessaan alkaa sanella ketä ystäviä minulla saa olla, missä vaatteissa saan liikkua jne...Pahimmillaan voi samassa miehessä yhdistyä nämä kaikki. Siksi olen päättänyt elää ihan itsekseni vaan.
Kyllä sä mulle kelpaisit. Rahaa on tarpeeksi ja saat tavata ystäviä. Olis kiva jos joihinkin yhteisiin rientoihin laittaisit minunkin mielestäni kauniin asun, kun kerran niin hyvännäköinen olet. Laitan lapsen itseni edelle joka päivä, puolisonkin varsin usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysyntä ja torjonta ei kohtaa, itse olen tosi kiinnostava mies muualla kuin kotikaupungissa. Deittailut olen pitkään etsien liikunnalista ja empatikykyistä naista ja empatia puuttuu kaikilta 30 deitiltä. Mielummin naiset ovat yksin kuin liikunallisen , akateemisesti koulutetun herrasmiehen kanssa. Edelliset huonot mieskokemukset eivät edistä deittaluani.
Olen liikunnallinen ja empatiakykyinen nainen.
Olen elämässäni tullut siihen johtopäätökseen, että kaltaiseeni naiseen ihastuvat miehet, jotka näkevät tällaisessa naisessa itselleen hyödykkeen. En ole rikas mutta vastuullinen. Osaan ottaa toiset huomioon, laitan usein toiset kyös itseni edelle. Olen ihan hyvännäköinenkin.
Kun mies aikansa on jaksanut esittää jotain herrasmiestä, hän pikkuhiljaa alkaakin hakemaan sitä hyötyä: toimii vastuuttomasti raha-asioissa koska tietää minun hoitavan ne kuitenkin hyvin. Alkaa olettaa, että koska olen tarvittaessa empatiakykyinen ja pystyn laittamaan myös toisen itseni edelle, tämä koskee itsestäänselvästi häntä - eli minun tulisi olla aina se joka antaa periksi ja jonka mielipide tai toiveet ei ole enää tärkeät.
Ja koska olen ihan hyvännäköinen, mies voi omassa epävarmuudessaan alkaa sanella ketä ystäviä minulla saa olla, missä vaatteissa saan liikkua jne...Pahimmillaan voi samassa miehessä yhdistyä nämä kaikki. Siksi olen päättänyt elää ihan itsekseni vaan.
Melkein kaikki miehet odottavat tätä naispuolisilta puolisoiltaan.
Kyllä jokaisessa miehessä herää kysymyksiä jos sinulla on miespuolisia ystäviä joiden kanssa vietät aikaa. Ja jos menet yksin baariin kovin paljastavasti pukeutuneena herää jokaisessa miehessä kysymyksiä. Parisuhde tarkoittaa että ei katsella muita vaan toinen riittää tai sitten et edes ymmärrä mitä parisuhde tarkoittaa.
Mistä tiedät ap? Onko elämäsi loppumaisillaan jo?
Mun isäni löysi suuren rakkauden 74v:nä ja onneksi saivat nauttia ihanat 4v ennen isän kuolemaa.
Kyllä hän rakasti suuresti äitiänikin peräti 48v äidin kuolemaan saakka mutta suhde oli silti erilainen ruuhkavuosineen ja taloushuolineen.
Eli eipä tuosta voi olla varma ennenkuin kuolee
Voi ei! Voimaantunut nirso fěministi jää vanhaksipiiaksi. Mikä menetys.