Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Psykiatri Janna Rantala totesi haastattelussa että lapselle on tuhoavaa
10.02.2019 |
Kasvaa pelossa jota esimerkiksi uskonnot tekee. Että jos lapsen pitää pelätä omaa tuhoutumista omien tekojen vuoksi se on hyvin vaarallista. Että jos lapsi joutuu pelkäämään "pahojen" tekojensa seurauksia se voi aiheuttaa myöhemmin paniikkihäiriötä, masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi Rantala ottaa helvetin olemassaolon minne joutuu jos ei noudata sääntöjä. Lapselle se voi olla kestämätön taakka. Herkille ja ajatteleville etenkin, sellaiset murtuu jos altistuu lapsena pelottaville asioille joita ei mieli kykene käsittelemään.
Ajatuksia tai kokemuksia?
Kommentit (126)
Jumala on ollut minulle lapsena ja nyt turva ja voimavara.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jumala on ollut minulle lapsena ja nyt turva ja voimavara.
ja lisään, että jos minulla ei olisi lapsena (ja edelleen) tuota turvaa ollut, niin en tiedä miten asiat olisi menneet.
Rukoilen tuolle psykiatrille omakohtaista kokemusta siitä että hengelliset asiat ovat totta. Mitään pahaa en hänelle toivo, Jumala häntä siltä varjelkoon Jeeuksen nimessä.
Pipe kirjoitti:
Jos puhut kristinuskosta niin siinä tekojen seuraus ei ole helvetti. Siinä on turvallinen ja rakastava Jumala, Jeesus joka antaa synnit anteeksi. Jeesus on kuollut maailman synnin vuoksi joten omilla teoilla ja sääntöjen noudattamisella ei tarvitse ansaita pelastusta.
Jos vanhemmat osaavat tämän oikein lapsillensa opettaa niin usko on enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde.
Minä olen kotoisin fundamentaaliuskovaisesta kodista. Juuri tätä samaa isäni korosti: hän kertoo myös pelastuksen. Hän ei koskaan pelotellut helvetillä yksinään, vaan apu kerrottiin aina.
Mutta, mutta.... eipä olisi isäni voinut olla enempää väärässä. Kun lapsi ei sitä Jeesusta henkilökohtaisesti ”tunne”, niin ei myöskään tule tunnetta anteeksiannosta. Jäljelle jäi vain pelottelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Vierailija kirjoitti:
Tuollainenrantalan tyttö joutuu itse helvettiin noiden ajatustensa johdosta.
Ja hyvä niin.
Näinhän se on, uskovaiset ovat rakkaudellista sakkia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......
Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä.
Jatkuu....
Vierailija kirjoitti:
Kasvaa pelossa jota esimerkiksi uskonnot tekee. Että jos lapsen pitää pelätä omaa tuhoutumista omien tekojen vuoksi se on hyvin vaarallista. Että jos lapsi joutuu pelkäämään "pahojen" tekojensa seurauksia se voi aiheuttaa myöhemmin paniikkihäiriötä, masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi Rantala ottaa helvetin olemassaolon minne joutuu jos ei noudata sääntöjä. Lapselle se voi olla kestämätön taakka. Herkille ja ajatteleville etenkin, sellaiset murtuu jos altistuu lapsena pelottaville asioille joita ei mieli kykene käsittelemään.
Ajatuksia tai kokemuksia?
No Raamatussahan opetetaan ettei helvettiin joudu vaikka tekisi mitä vain syntiä, kunhan uskoo Jeesukseen Kristukseen, Raamatussahan opetetaan että kaikki, siis ihan kaikki synnit saa anteeksi ja ne on sovitettu jo etukäteen. Eli lapselle tulisi vain opettaa ajoissa oikein kuten luterilainen kirkko opettaa eli niin että mistään pahoista teoista ei seuraa mitään pahaa kuoleman jälkeen (kunhan uskoo siis) eikä helvettiä tarvitse pelätä, koska sinne ei todellakaan kukaan uskova joudu, riittää kunhan uskoo Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä ja pyytää syntejään anteeksi. Toisaalta kukaan joka ei usko ei voi päästä taivaaseen, koska kukaan, ei kukaan voi elää synnittä, se on ihmiselle täysi mahdottomuus. Synnit on siis sovitettu Kristuksen ristinkuolemalla jo etukäteen, mutta syntien anteeksisaamisen ehtona on usko Jeesukseen. Kuitenkn se yksin riittää pelastumiseen.
Luther sen ilmaisi parhaiten - pelastuminen tapahtuu yksin uskosta, yksin armosta. Millään hyvillä teoilla tai pahoilla teoilla täällä maan päällä ei ole asian kannalta mitään merkitystä. Parhainkaan tai kilteinkään ihminen ei pääse taivaaseen omien hyvien tekojensa avulla ja toisaalta pahinkaan tai hirviömäisinkään ihminen ei joudu helvettiin tai ole pääsemättä taivaaseen kunhan uskoo ja pyytää syntejään anteeksi.
Jeesus erinomaisen hyvin tuo vuorisaarnassa esiin sen miten mahdotonta ihmisen on elää synnittä:
"Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta. Mutta minä sanon teille:
jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin"
Koeta noudattaa tätä ja päästä taivaaseen omin avuin.
Jeesus myös sanoi "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."
Lapselle kannattaa opettaa ettei pahoilla teoilla ole seurausta tuonpuoleisessa mutta ei sen puoleen hyvilläkään. Sen sijaan tässä elämässä täällä maanpäällä pahoista teoista voi saada ja yleensä saakin rangaistuksen, esim. sakot tai vankeutta tai muun rangaistuksen jonka tarkoitus on tuottaa rangaistavalle kärsimystä. Tosin lapselle voi olla vaikeaa selittää rangaistusta että mikä se on ylipäätään, rangaistuksen tarkoitus kun on aiheuttaa tahallaan kärsimystä rangaistavalle. Itse koetin selittää asiaa omalle tyttärelleni joskus niin että rangaistuksen tarkoitus on tehdä paha mieli tahallaaln jolle kulle eli sille joka rangaistuksen joutuu kärsimään. Asia ei oikein mennyt lapselle "jakeluun". Asia alkoi siitä kun puhuessani siitä että saa sakot jos ajaa esim. ylinopeutta, vaikka vahingossakin. Lapsi kysyi mitä on sakot, no kerroin että rangaistus. Lapsen oli vaikeaa tajuta että Poliisin työhön ja tehtäviin kuuluu myös aiheuttaa tahallaan joillekin ihmisille paha mieli esim. antamalla sakot vaikka olisi tehnyt jotan väärin vahingossakin. Lapsi lähinnä totesi että jos tekee tahallaan toiselle pahan mielen niin tulee pyytää anteeksi. Eipä ole kukaan poliisi anteeksi pyytänyt että on aiheuttanut mielipahaa tahalleen työkseen minulle jos olen ajanut vahingossa ylinopeutta kun olen luullut nopeusrajoituksen olevan 100 vaikka se olisikin ollut 80, eli jos en ole liikennemerkkiä huomannut. jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......
Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä.
Jatkuu....
Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lenteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...
Jatkuu......
omat vanhempani eivät kuuluneet kirkkoon eikä uskonto millään tavoin kuulunut lapsuuteeni. mutta, 1-2 luokan opettajani oli vanhempi rouva, hyvin vanhoillinen, ja pelotteli jatkuvasti helvetillä ja tulimerellä jne.
pelko syöpyi lapsen mieleen ja tulin monen vuoden ajaksi todella ahdistuneeksi.
Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.
Jatkuu
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......
Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä.
Jatkuu....
Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lenteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...
Jatkuu......
Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.
Jatkuu
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......
Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä.
Jatkuu....
Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lenteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...
Jatkuu......
Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.
Jatkuu
Menin sitten viikolla myos selvittelemään as.eiden kohtaloa kamarille, pienenä toivona, että jos sittenkin. Enhän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikollist.a..... .... .? Mutta komissaario oli vastassa tietävänä, hän ilmoitti että poliisi tulee kysymään terveys.tietoni, ja asee.t pysyvät laitoksella. Ja sitten tuli yht äkkiä toinen vaihtoehto, voin kysyä itse terveystieton.i psykiatrilta.
jatkuu....
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.
Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:
Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:
Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.
Jatkuu.
Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..
Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..
Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä
Jatkuu.....
Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.
Jatkuu
Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten). Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.
jatkuu...
En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon.....
Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......
Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä.
Jatkuu....
Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lenteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...
Jatkuu......
Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.
Jatkuu
Menin sitten viikolla myos selvittelemään as.eiden kohtaloa kamarille, pienenä toivona, että jos sittenkin. Enhän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikollist.a..... .... .? Mutta komissaario oli vastassa tietävänä, hän ilmoitti että poliisi tulee kysymään terveys.tietoni, ja asee.t pysyvät laitoksella. Ja sitten tuli yht äkkiä toinen vaihtoehto, voin kysyä itse terveystieton.i psykiatrilta.
jatkuu....
Hän voi kirjoittaa todistuksen siitä että on sovelias asei.den käsittelyyn. Itseasiassa se todella on mahdollista, jopa nykyäänkin, vaikkei ilmeisesti kovin yleistä. Sitten poliisilta tuli kuitenkin uutta tietoa: Olen lähettänyt henkilolle uhk.aavan viestin, jossa on kuva fileerausveitsestä. Sain asiasta mukaani asianmukaisen kirjallisen selvityksen.......
Jatkuu.....
Alue: Aihe vapaa
Todellisesta maailmasta vieraantumistako ei ole hölynpöly sadut parin tuhannen vuoden takaa.