Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (126)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eniten pelottaa pentujen vieraantuminen todellisesta maailmasta kun pelit ja somet paukkuu 24/7.

No pelaamisella pääsee ainakin hetkeksi eroon tästä ahdistavasta maailmasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Jyrkkyys ja mustavalkoinen maailmankuva eivät riitä pitkälle lapselle/ nuorelle joka havaitsee ristiriitoja ja käsittämättömyyksiä niissä. Siksi on ikävää että moni luopuu lapsuuden uskon perinteestä vaikka se voisi olla hyväkin, jos uskovat malttaisivat pysyä puhtaassa uskossa ilman omia hankalia sääntkokoelmia. Jotka tekee ihmisen elämisen vaikeaksi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Ei lapseni tarvitse katua koska spagettihirviö katuu hänen puolestaan. Miksi lapsen pitäisi katua, kun hän on spagettihirviön luomus ja täydellinen sellaisenaan.

En ole mikään uskovainen mutta pakko sanoa: KEKSIKÄÄ JO JOTAIN MUUTA TUON KULUNEEN LÄPÄN TILALLE.

Kiitos.

Kumpi on kuluneempi 2000 vuotta vanha satu vai muutaman vuoden vanha läppä?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eniten pelottaa pentujen vieraantuminen todellisesta maailmasta kun pelit ja somet paukkuu 24/7.

Todellisesta maailmasta vieraantumistako ei ole hölynpöly sadut parin tuhannen vuoden takaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Jumala on ollut minulle lapsena ja nyt turva ja voimavara. 

ja lisään, että jos minulla ei olisi lapsena (ja edelleen) tuota turvaa ollut, niin en tiedä miten asiat olisi menneet.

Vierailija

Rukoilen tuolle psykiatrille omakohtaista kokemusta siitä että hengelliset asiat ovat totta. Mitään pahaa en hänelle toivo, Jumala häntä siltä varjelkoon Jeeuksen nimessä.

Vierailija

Pipe kirjoitti:
Jos puhut kristinuskosta niin siinä tekojen seuraus ei ole helvetti. Siinä on turvallinen ja rakastava Jumala, Jeesus joka antaa synnit anteeksi. Jeesus on kuollut maailman synnin vuoksi joten omilla teoilla ja sääntöjen noudattamisella ei tarvitse ansaita pelastusta.

Jos vanhemmat osaavat tämän oikein lapsillensa opettaa niin usko on enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde.

Minä olen kotoisin fundamentaaliuskovaisesta kodista. Juuri tätä samaa isäni korosti: hän kertoo myös pelastuksen. Hän ei koskaan pelotellut helvetillä yksinään, vaan apu kerrottiin aina.

Mutta, mutta.... eipä olisi isäni voinut olla enempää väärässä. Kun lapsi ei sitä Jeesusta henkilökohtaisesti ”tunne”, niin ei myöskään tule tunnetta anteeksiannosta. Jäljelle jäi vain pelottelu.

htep

Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

htep

htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..

Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..

Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä

Jatkuu.....

htep

htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..

Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..

Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä

Jatkuu.....

Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta  toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.

Jatkuu

htep

htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..

Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..

Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä

Jatkuu.....

Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta  toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.

Jatkuu

Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten).  Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.

jatkuu...

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat