Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Asperger ja parisuhde
10.02.2019 |
Olen aika varma, että seurustelen AS miehen kanssa. Asberger piirteet ovat hänessä voimakkaita. Työssään hän menestyy hyvin, samoin kevyissä sosiaalisissa suhteissa. Intiimi suhde tuntuu henkisesti olevan vaikea. Mies kyllä sitoutuu, mutta ei osaa ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Kasvot ovat hyvinkin ilmeettömät, äänensävy harvoin kuvastaa oikeaa tunnetta. Miehen aika menee työhön ja keräilyyn (on kiinnostunut elektroniikasta).
Kokemukseni parisuhteesta tähän asti se, että olen henkisesti todella yksin. En saa vastakaikua tunteilleni, ja mies välttelee kaikin keinoin mistään tunnepitoisesta tai vakavasta asiasta puhumista. Myös tulevaisuuden suunnittelu on hänestä turhanpäiväistä.
Sitten kun on ollut asioita, joista on ollut pakko puhua, mies kokee tilanteen vastenmieliseksi ja syntyy riitaa. Riitatilanteesta ei synny yhteisymmärrystä, vaan inhottavaa turhautumista ja loukkaantumista molemmin puolin. Usein vaikutelma on, ettei hän koe lainkaan myötätuntoa. Kaikin puolin elämäntyyli on itsekeskeinen, vaikka onkin myös avulias töissä. Ilmaisee kiintymystään ainostaan tavaroihin ja lemmikkiinsä.
Mies oli lapsena oman kertomansa mukaan todella vaikea, epäsosiaalinen ja väkivaltainen. Mies on kuitenkin hyväntahtoinen ja hyväsydäminen, epäsosiaalisuus aikuisuudessa näkyy ainoastaan parisuhteessa.
Onko ketään paikalla, jonka puolisolla olisi AS piirteita? Miten olette löytäneet tasapainon, jos olette? Olen epävarma jatkosta. En halua elää henkisesti yksin, ja kuulla uudestaan ja uudestaan, että minussa on jotain vikana, kun minulla on tunnetiloja ja haluan puhua asioista. Miehen näkökulmasta hän on normaali, ja minä teen elämästä vaikeaa tunteillani ja tarpeellani puhua. Mies luulee, että olen epänormaali, kun näytän niin paljon tunteita, sillä ei kukaan hänen työpaikallaan niin tee. Luulee siis, että kaikki ihmiset käyttäytyvät töissä ja kotona aivan samalla tavalla. Hänen töissään ollaan todella muodollisia ja pidättyväisiä.
Myös todella paljon epäilyttää, haluanko perustaa perheen. Periytyykö se, minkälainen itse on ollut lapsena? AS ainakin tietoni mukaan periytyy voimakkaasti. Jos perustan perheen, tiedän, että kaikki tunnetyö ja sosiaalinen kasvatus jää minulle. Lisäksi riskinä on saada erityistarpeinen lapsi, joka veisi kaikki voimat ja aiheuttaisi huolta.
Jos täällä on paikalla asseja tai assin läheisiä, niin pliis, kertokaa omia kokemuksia tai näkökulmaa. Suhteessa on paljon hyvää, mutta itse olen ajatellut henkisen yhteyden olevan suhteen ydin. Millä tapaa AS kokee henkistä yhteyttä?
PS. Tiedän kyllä että asbergerin syndrooma on vanhentunut käsite, ja nykyään puhutaan autismin kirjon piirteistä. AS kuitenkin kuvastaa tilannetta.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Asperger. Asperger. PEELLÄ! ASPERGER!
Haha, totta :D
-AB
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitoa ei ole, eikä aikuisen persoonallisuutta voi muuttaa. Ota tai jätä.
Kyse ei ole sairaudesta.
Tiedän yhden pariskunnan, nainen ulospäinsuuntaunut tunneihminen, mies vastakohta, hiljainen sisäänpäinkääntynyt asiakeskeinen. Jossakin vaiheessa tunnekuilu puolisoiden välillä oli revennyt niin syväksi, että nainen kehitteli tavan purkaa tunteitaan itsekseen, kävi keskusteluja ikäänkuin sen miehensä kanssa vaikka tämä ei ollut läsnä.
Tiedän kyllä oikein hyvin, että kyse ei ole sairaudesta. En myöskään missään kohtaan sanonut, että olettaisin miehen muuttuvan. Sen sijaan kysyin, että miten tasapaino on löydetty. Eli millä tapaa molemmat puolisot ovat oppineet keinoja toimia niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Nimenomaan kyseessä ei ole sairaus, joten kyllä jossain määrin voi olettaa aikuisen ihmisen oppivan uusia tapoja. Olisi hänen aliarvioimista olettaa, ettei hän kykynisi minkäänlaiseen ymmärryksen kehittämiseen. Useinhan AS näennäisesti lievenee vanhetessa, sillä henkilä oppii uusia coping metodeja. Niistä haluaisin nyt kuulla.
Voin kyllä samaistua tuohon itsekseen keskusteluun :( sitä juuri olen tehnyt, ja rankkaa on ollut, kun en voi oikeasti tietää mitä mies mistäkin asiasta ajattelee. Ei kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljä vuotta elin yhdessä as-miehen kanssa ja allekirjoitan tuon henkisen tyhjyyden. Se ei siitä mihinkään muutu, eli jos se nyt tuntuu sinusta ongelmalta, niin siltä se tuntuu myös jatkossakin.
Harkitse tarkkaan. jos jäät suhteeseen, tulet todennäköisesti katkeroitumaan ja eroamaan joka tapauksessa sitten myöhemmin.
Pahoitteluni kun sanon näin suoraan, mutta totuus on se, että hän ei muutu. Eikä kummassakaan ole vikaa, olette vain liian erilaiset.
Vaikea kuvitella että assi muuttuisi niin paljon, mutta sinä taas tajuat tilanteen ja ongelman paremmin.
Sinun on kai opittava antamaan tilaa ja tulkitsemaan miestä, tai sitten lähdettävä.
Kun on kyse persoonallisuuden eroista, ei puhe auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa miehistä voitais luokitella as-miehiksi. Olen neljävitonen nainen, jolla on laaja ystäväpiiri. Suurin osa naisista valittaa sitä, että miehen kanssa ei voi keskustella vaikeista asioista tai syvällisesti mistään. Naiset ovat henkisesti yksin parisuhteessa. Yleensä vaihe alkaa sen jälkeen, kun rakastumisen vaihe on ohi eli n. 2-3 vuoden jälkeen. Ja sitten miehet ihmettelevät, kun nainen ei ole enää niin innokas sängyssä kuin alkuaikoina. Voisko johtua siitä kuuluisan henkisen yhteyden rapistumisesta?
Itselläni on AS-mies, ollaan oltu naimisissa 20 vuotta. Tuo yksinäisyys oli se mitä silloin itsekin mietin parisuhteen alussa. Valitsin silti mieheni, koska olin todella rakastunut.
Mieheni on todella kiltti ja älykäs ja vuosi vuodelta meillä on mennyt paremmin ja paremmin. AS ei ole estänyt häntä menestyvässä työelämässä, itse asiassa tuntuu siltä että päinvastoin hänen kykynsä keskittyä yhteen asiaan yhdessä älykkyyden kanssa on tehnyt hänestä oman alansa huipun.
Hän on tietyllä tavalla tunteellisempi tyyppi kuin minä. Hän on oppinut sosiaalisia taitoja niin että ulkopuolinen ei osaisi sanoa hänellä olevan AS.
AS:n periytyvyys on kyllä asia jota kannattaa miettiä. Meillä on kolme lasta joista yksi on kuin isänsä. Ihan hyvin hänkin on pärjännyt toistaiseksi, toki koulun jälkeinen aika ja ammatinvalinta mietityttävät.
Minun mielestäni tärkeintä siinä että onnistuimme parisuhteessa, on se että mies on asennoitunut niin että on ollut halukas kehittymään sosiaalisissa taidoissa ja se että olemme aina rakastaneet toisiammme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä oikein hyvin, että kyse ei ole sairaudesta. En myöskään missään kohtaan sanonut, että olettaisin miehen muuttuvan. Sen sijaan kysyin, että miten tasapaino on löydetty. Eli millä tapaa molemmat puolisot ovat oppineet keinoja toimia niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Nimenomaan kyseessä ei ole sairaus, joten kyllä jossain määrin voi olettaa aikuisen ihmisen oppivan uusia tapoja. Olisi hänen aliarvioimista olettaa, ettei hän kykynisi minkäänlaiseen ymmärryksen kehittämiseen. Useinhan AS näennäisesti lievenee vanhetessa, sillä henkilä oppii uusia coping metodeja. Niistä haluaisin nyt kuulla.
Voin kyllä samaistua tuohon itsekseen keskusteluun :( sitä juuri olen tehnyt, ja rankkaa on ollut, kun en voi oikeasti tietää mitä mies mistäkin asiasta ajattelee. Ei kerro.
Nro8 jatkaa vielä: kun miehesi näkee että hän on normaali ja sinä et, niin voi olla aika vaikea hänen sisäistää uusia tapoja, kun ei näe itsessään mitään vikaa. Jos hän saisi virallisen diagnoosin, mustaa valkoisella, voisi hän sitä kautta ymmärtää tarpeen toimia toisin. Mutta niin kauan kun ei ole diagnoosia hän varmaankin pysyy kannassaan, että hänessä ei ole mitään vikaa.
Tosin, se diagnoosin saaminen voi kääntyä myös niin, että hän kokee käytöksensä ja tapansa olevan oikeutettuja koska on diagnoosi, eikä sille mitään voi.
Oma exäni nimittäin piiloutui välillä diagnoosinsa taakse eikä edes halunnut yrittää toimia toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä oikein hyvin, että kyse ei ole sairaudesta. En myöskään missään kohtaan sanonut, että olettaisin miehen muuttuvan. Sen sijaan kysyin, että miten tasapaino on löydetty. Eli millä tapaa molemmat puolisot ovat oppineet keinoja toimia niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Nimenomaan kyseessä ei ole sairaus, joten kyllä jossain määrin voi olettaa aikuisen ihmisen oppivan uusia tapoja. Olisi hänen aliarvioimista olettaa, ettei hän kykynisi minkäänlaiseen ymmärryksen kehittämiseen. Useinhan AS näennäisesti lievenee vanhetessa, sillä henkilä oppii uusia coping metodeja. Niistä haluaisin nyt kuulla.
Voin kyllä samaistua tuohon itsekseen keskusteluun :( sitä juuri olen tehnyt, ja rankkaa on ollut, kun en voi oikeasti tietää mitä mies mistäkin asiasta ajattelee. Ei kerro.
Nro8 jatkaa vielä: kun miehesi näkee että hän on normaali ja sinä et, niin voi olla aika vaikea hänen sisäistää uusia tapoja, kun ei näe itsessään mitään vikaa. Jos hän saisi virallisen diagnoosin, mustaa valkoisella, voisi hän sitä kautta ymmärtää tarpeen toimia toisin. Mutta niin kauan kun ei ole diagnoosia hän varmaankin pysyy kannassaan, että hänessä ei ole mitään vikaa.
Tosin, se diagnoosin saaminen voi kääntyä myös niin, että hän kokee käytöksensä ja tapansa olevan oikeutettuja koska on diagnoosi, eikä sille mitään voi.
Oma exäni nimittäin piiloutui välillä diagnoosinsa taakse eikä edes halunnut yrittää toimia toisin.
Ei itsenään olemisessa ole mitään väärää. Haluatteko todella feikkaavan puolison? Jos peilisoluteoria pitää paikkansa, on aivan samaa kuin käskisitte sokeaa teeskentelmään näkevää. Sairaus on teissä - ei puolisossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Suurin osa miehistä voitais luokitella as-miehiksi." Tätäpä juuri olen miettinyt, että saattaisi olla samaa ongelmaa kenen tahansa kanssa, tuskin kuitenkaan tässä mittakaavassa. Tässä ei ole normaalia rakastumisvaihetta ollut (miellän normaaliksi sen että vietetään paljon aikaa, haaveillaan yhdessä, ilmaistaan tunteita ja jutellaan paljon), samoin olen koko suhteen ajan (pian 2 vuotta) kaivannut yhteyttä jota ei synny. Nyt tajuan miksi. Olen kokenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, sillä olen ollut henkisesti yksinäinen ja mies tehnyt töitä kaiken valveillaoloajan, eli emme ole edes viettäneet aikaa. Aiemmin olen ajatellut, että kyse on välinpitämättömyydesta, nyt ajattelen että kyseessä on eroavaisuus neurologisella tasolla.
Nyt joku miettii, ja miettisin itsekin, että miksi olen edes jäänyt suhteeseen. Miehessä on paljon erityislaatuista hyvää tämän huonon lisäksi. Lisäksi pitkät työtunnit ovat liittyneet poikkeukselliseen ajanjaksoon töissä. Olen tämän ajan odottanut, että suhde kunnolla alkaisi. Kun yhteistä aikaa on enemmän, ja luulin, että päästäisiin myös siihen keskusteluun, mutta asiat kärjistyivätkin huonoon suuntaan.
Ajattelen myös niin, että läheltä katsottuna kaikki ihmiset ovat omituisia. Ja että kaikissa parisuhteissa on oma hioutumisensa ja turhautumisensa. Paineet päätökselle ovat nyt, sillä mies sai ulkomailta töitä. Ja minun pitäisi päättää lähdenkö mukaan vai en.
Nro 11, kiitos <3
Näen juurikin, että tuollainen kulku voisi olla meillekin mahdollinen.
Tulipa nopeasti paljon vastauksia! Mahtavaa.
-AP samoin kuin edellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei itsenään olemisessa ole mitään väärää. Haluatteko todella feikkaavan puolison? Jos peilisoluteoria pitää paikkansa, on aivan samaa kuin käskisitte sokeaa teeskentelmään näkevää. Sairaus on teissä - ei puolisossa."
Tämä ei nyt ihan auennut, vaikka olen kyllä tietoinen peilisoluteoriasta. Se, että oppii huomioimaan toista, ja uusia tapoja, ei ole feikkaamista, vaan sosiaalisuutta. Monet assit ovat kyllä uteliaita ymmärtämään sosiaalisuutta, tietenkin omista lähtökohdistaan. Jos saisin AS piirteisen lapsen niin todellakin panostaisin sosiaalisten taitojen kehittämiseen (eikä silloinkaan olisi kyse teeskentelystä).
Mutta aika erikoista väittää, että "Sairaus on teissä - ei puolisossa. " kun tässä kukaan muu ei puhu sairaudesta mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kyllä oikein hyvin, että kyse ei ole sairaudesta. En myöskään missään kohtaan sanonut, että olettaisin miehen muuttuvan. Sen sijaan kysyin, että miten tasapaino on löydetty. Eli millä tapaa molemmat puolisot ovat oppineet keinoja toimia niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Nimenomaan kyseessä ei ole sairaus, joten kyllä jossain määrin voi olettaa aikuisen ihmisen oppivan uusia tapoja. Olisi hänen aliarvioimista olettaa, ettei hän kykynisi minkäänlaiseen ymmärryksen kehittämiseen. Useinhan AS näennäisesti lievenee vanhetessa, sillä henkilä oppii uusia coping metodeja. Niistä haluaisin nyt kuulla.
Voin kyllä samaistua tuohon itsekseen keskusteluun :( sitä juuri olen tehnyt, ja rankkaa on ollut, kun en voi oikeasti tietää mitä mies mistäkin asiasta ajattelee. Ei kerro.
Nro8 jatkaa vielä: kun miehesi näkee että hän on normaali ja sinä et, niin voi olla aika vaikea hänen sisäistää uusia tapoja, kun ei näe itsessään mitään vikaa. Jos hän saisi virallisen diagnoosin, mustaa valkoisella, voisi hän sitä kautta ymmärtää tarpeen toimia toisin. Mutta niin kauan kun ei ole diagnoosia hän varmaankin pysyy kannassaan, että hänessä ei ole mitään vikaa.
Tosin, se diagnoosin saaminen voi kääntyä myös niin, että hän kokee käytöksensä ja tapansa olevan oikeutettuja koska on diagnoosi, eikä sille mitään voi.
Oma exäni nimittäin piiloutui välillä diagnoosinsa taakse eikä edes halunnut yrittää toimia toisin.
Ei itsenään olemisessa ole mitään väärää. Haluatteko todella feikkaavan puolison? Jos peilisoluteoria pitää paikkansa, on aivan samaa kuin käskisitte sokeaa teeskentelmään näkevää. Sairaus on teissä - ei puolisossa.
Kuten aikasemmassa viestissä sanoin, kummassakaan ei ole mitään vikaa, ovat vain ihmisinä liian erilaisia.
En todellakaan tarkoittanut mitään feikkausta tai teeskentelyä. Vaan kompromissien tekoa, mitä parisuhteessa joutuu yleensäkin tekemään. Se, että toinen ei nää itsessään mitään vikaa, tarkoittaa sitä, että niitä kompromisseja ei hänen puolelta todennäköisesti synny, oli as-diagnoosi tai ei. Eli silloin ap:n toivomaa tasapainoa voi olla todella hankala löytää.
Uskoisin, että miehellä on halu oppia näistä eroavaisuuksista. Sitä en vielä tiedä, onko hänellä tuollaista halua kompromisseihin. Mielestäni on juurikin niin, että riippumatta mistään persoonatyypeistä, kaikilta jotka haluavat elää parisuhteessa, edellytetään kykyä kompromisseihin. Myös tietenkin minulta, jos jään tähän suhteeseen.
Kun yritän kuvitella jatkoa suhteellemme, näen nro 11 kuvaaman kauniin kehityskulun oikein mahdolliseksi. Yhtälailla näen mahdolliseksi, että kärsin tilanteesta jatkuvasti, ja lopputuloksena on ero (johon kuitenkaan vielä en olisi valmis). Kuten nro 11 tilanteessa, myös tämä mies on menestynyt työelämässä, erityislaatuiset piirteet ovat hänen alallaan merkittävä vahvuus. Niinpä esimerkiksi perheen perustaminen olisi taloudellisesti turvattua, vaikka sosiaalistaminen jäisikin omille harteilleni.
Oletko sanonut miehellesi, että mielestäsi hänellä on asperger-piirteitä? Jos hän voisi hyväksyä asian, niin voisitte ehkä käydä juttelemassa jonkun asiaan perehtyneen psykologin tai psykoterapeutin kanssa kommunikaatio-ongelmistanne? Heillä on hyvää kokemusta ja neuvoja tällaiseen. Mitään diagnooseja ei tarvita, jos maksaa itse yksityisellä. Pääkaupunkiseudulla esim. Antti S Mattila saattaisi olla hyvä henkilö. Toki monia muitakin on.
Tunnen monia asperger-henkilöitä ja ovat kyllä hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia, mutta mentalisaatiossa on rajoitteita, joten toisen asemaan asettuminen ei ole yhtä intuitiivista kuin "normaaleilla" ihmisillä. Oikeissa puitteissa kommunikaatio voi onnistua hyvinkin, jos mieli ei ole täynnä omia kiinnostuksenkohteita tms. Esimerkiksi kävelyllä ja autolla ajaessa voi saada aikaan tosi hyviä keskusteluja, kun keskittyminen ei harhaile ja toisaalta ei tarvitse katsoa toisen kasvoja ja silmiä (mikä voi olla ylikuormittavaa) vaan voi keskittyä itse asiaan josta keskustellaan. Ehkä myös jotain muuta monotonista mutta rentouttavaa askaretta tehdessä voisi olla hyvä hetki keskusteluille, kuten tiskatessa, puutarhatöissä tms.
Jos nämä ei auta, niin erillaisia kommunikaatiota auttavia dialektisia strategioita on monia. Hänen täytyy ehkä ymmärtää vuorovaikutustaidot ensin teoriassa ennen kuin ne muuttuvat intuitiivisemmiksi.
Miehelläni on melko paljon aspergerpiirteitä. Hän on hyvä koulussa, urheilussa ja älykäs, siisti... Mutta suhteissa kömpelö ja itsekeskeinen.
Parisuhteessa se näkyy eniten siinä, että mies puhuu jatkuvasti, lähes 90% ajasta itsestään ja kuluttaa koko päivän rutiineihinsa ja arkisin opintoihinsa. Ne ovat hänelle nro 1. Aina. Sen pyhyyden jälkeen tulee tuo itsestäänselvyys nimeltä parisuhde. Hän ei tunnu ymmärtävän, että vaikka hänen harrastuksensa, hyvinvointinsa ja rituaalinsa ovat minullekin tärkeitä, ne syövät valtavan osan vapaa-ajasta, eivätkä sinänsä hoivaa, syvennä tai ylläpidä mitenkään parisuhdettamme. Hänelle läheisyys on...
-Sitä, että näplätään puhelinta samassa tilassa
-Sitä, että katsotaan iltaisin telkkaria
-Sitä, että käydään kävelyllä ja hän puhuu itsestään
- Halauksia ja söpöilyä mieluummin kuin seksiä
- Yhdessä tehdyt rutiinit (viikkosiivous, kaupassakäynti)
Minun puhuessani huolistani hän tuijottaa kynsiinsä, näplää tavaroita hermostuneena, nauraa samalla memeille, katsoo seiniin ja lopulta hiljaa, väittelyyn kyllästyneenä kaatuu päälleni halaukseen ja myhäilee hiljaa. Sanoja hän ei osaa tueksi juuri sanoa. Omaan ahdistukseensa hän tietenkin kaipaa päivittäistä tukea ja kuuntelua.
Hänen seksuaalisuutensa, kuten kommunikaatiokin on myös täysin yksisuuntaista. Olemme olleet 2 vuotta yhdessä ja olen vain kerran onnistunut tekemään aloitteen seksiin. Mies ei kiihotu lainkaan siitä, että haluan häntä. Jos pistäisin päälle jotkin kuumat seksihepeneet hän repeäisi nauruun. Häntä ei myöskään voi käsillä tai suulla "lämmittää" seksihalujen nostamiseksi, sillä se ei toimi. Penis ei reagoi.
Kun mies ei halua 100% itse seksiä, seksiä ei ole olemassa. Sitten hän vain hypähtää jostain puskasta kun haluaakin. Ja jos haluan, että suhteessamme on seksiä, silloin minun kannattaa aina suostua (onneksi on hyvät halut itsellä). Seksi on kaavamaista, aina kahdessa asennossa tapahtuvaa (takaa, sivusta, joskus harvoin mies päällä). Tärkeintä on etten "villiinny" liikaa voihkimaan, liikkumaan tai nauttimaan, ettei mies häiriinny ja seksi mene pilalle. Hän ei myöskään luonnostaan juuri lämmittele minua koskemalla vartalooni. Lämmittelyä on seksiä edeltävä hempeily, pussailu ja kieriskely.
Kaipaan sitä kun sanoo jotain toiselle ja toinen lähtee keskusteluun mukaan, kommentoi (esim. muut läheiset, tutut, exä). Sitä kun joku joskus sanoi nimeni ja oli kiinnostunut minunkin harrastuksistani ja ajatuksistani, KYSYI minulta päivittäin asioita. Sanoi haluavansa minua. Sanoi kauniiksi.
Välillä olen niin yksinäinen. Hän on minulle rakas, maailman lempein, hauskin ja komein tyyppi. Mutta tyyppi johon en saa normaalia henkistä yhteyttä. Hän on kuin jokin alieni, joka ottaa yhteyttä minuun niin halutessaan ja sitä ennen torjuu kaiken "turhan" signaalin. Ja minä katson vierestä ja vastaanotan tuon tahtomattaan itsekkään alienin omaa signaalia, kaikessa, kommunikaatiossa, ajankäytössä, seksissä.
N29
Alue: Aihe vapaa
Asperger. Asperger. PEELLÄ! ASPERGER!