Miksi naisten asperger jää diagnosoimatta? Miten naiset piilottavat sen?

Mikä teillä on pahin ongelma niissä ihmissuhteissa? Minulla kai syrjäänvetäytyvyys ja joustamattomuus. Olen monesti kuullut että olen niin kylmätunteinen, vaikka omasta mielestäni en vaan osallistu turhaan draamaan. Ja omat mielenkiinnon kohteeni vievät niin paljon aikaa, että minusta ei hirveästi riitä laajentamaan niiden ulkopuolelle.

En minä ainakaan ole koskaan piilotellut mitään. En usko että naiset muutenkaan piilottelevat assiuttaan yhtään sen enempää kuin miehetkään.

Itse ainakin olen ujo ja hiljainen, ja sitä pidetään tytöillä ja naisilla ihan normaalina käytöksenä. Monellekaan ei tule mieleen, että ujouteen ja syrjäänvetäytyvyyteen saattaisi liittyä sosiaalisten taitojen puute eli asperger. Ujoa poikaa ja miestä epäillään kyllä heti assiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teillä on pahin ongelma niissä ihmissuhteissa? Minulla kai syrjäänvetäytyvyys ja joustamattomuus. Olen monesti kuullut että olen niin kylmätunteinen, vaikka omasta mielestäni en vaan osallistu turhaan draamaan. Ja omat mielenkiinnon kohteeni vievät niin paljon aikaa, että minusta ei hirveästi riitä laajentamaan niiden ulkopuolelle.

Läheisissä ihmissuhteissa asiat vaan yksinkertaisesti kriisiytyvät jossakin vaiheessa. Vedän myös ilmeisesti puoleeni jotenkin narsistisen oloisia ihmisiä, ja koska näennäisen joustavuuteni takana olen totaalisen josutamaton, on sota väistämättömyys. En osaa enkä usko anteeksiantoon tietyn rajan jälkeen, ja olen traumatisoitunut kiusaamisesta niin pahasti, että annan (henkisesti) turpaan nykyisin jo aika pienestä vittuilusta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teillä on pahin ongelma niissä ihmissuhteissa? Minulla kai syrjäänvetäytyvyys ja joustamattomuus. Olen monesti kuullut että olen niin kylmätunteinen, vaikka omasta mielestäni en vaan osallistu turhaan draamaan. Ja omat mielenkiinnon kohteeni vievät niin paljon aikaa, että minusta ei hirveästi riitä laajentamaan niiden ulkopuolelle.

Oletko kuullut tuota kylmätunteisuutta pääsääntöisesti jomman kumman sukupuolen suusta?

Tutkailin tuossa AS-diagnoosin kriteereitä, koska minulla oli sellainen käsitys, että ne ovat erilaiset miehille ja naisille. Sellaista ei nyt käynyt ilmi. Tiedä en, mutta pohtimaan jäin, että sallitaanko naisille ylipäätään enemmän erilaisia piirteitä kuin miehille? Medikalisoidaanko miesten poikkeaminen normaalina pidetystä jotenkin helpommin?

Psykiatri on ehdotellut minulle AS-diagnoosia. Kummastelin sitä vähän. Sain kotiin melkoiset kyselykaavakkeet, jotka täytin tunnollisesti. En tiedä, miten niitä kaavakkeita tulkitaan, kuinka rastien pitää olla, että kaavake tukee diagnoosin tekemistä. Itselleni jäi vähän sellainen käsitys, että vaikka minulla kenties on AS-piirteitä, ne eivät ole kovin voimakkaita. Onhan mulla kummalliset mielenkiinnonkohteeni ja sosiaaliset vaikeuteni. Silti vähän yllätyin, että psykiatri päätti lähettää minut neuropsykiatrian polille. No, minähän menen, jos en muutoin niin uteliaisuuttani. Toisaalta, aikaa sitten tutustuin yhteen diagnosoituun AS-naiseen. Ei hänelläkään kaikki tavalliset AS-piirteet ilmenneet. Kuulo hänellä oli kyllä melkoisen tarkka ja herkkä. Eikä hän nyt mikään seuran keskipiste ollut, mutta mukava, vähän persoonallinen ihmimen kuitenkin.

Tässä on hyvä lyhyt video aiheesta, jossa psykologi selittää asian.

Autism in Females: How is it Different?

Autismitutkimusta tehtiin alun perin pojilla. Siksi diagnoosikriteerit ovat poikien oireiden mukaiset. Pojilla on enemmän stereotyyppistä toistavaa käytöstä, mistä autismi alun perin tunnistettiin.

Sukupuolien välillä on eroja myös sosiaalisissa taidoissa. Tytöt kehittyvät nopeammin sosiaalisesti ja ovat siinä yleensäkin parempia kuin pojat. Siksi autisminkirjon tytöillekin on helpompi sopeuttaa käytöstään sosiaalisesti toimivaksi esim. matkimalla. Tytöillä on myös suurempi tarve suhteiden solmimiseen, vaikka siinä olisikin vaikeuksia. Autisminkirjon pojille saattaa sen sijaan olla samantekevää onko heillä ystäviä vai ei.

Pojilla on myös tapana oirehtia ulospäin kun taas tytöillä enemmän sisäisesti.

Kun autisminkirjon tyttöjä on verrattu mediaanityttöihin ja autisminkirjon poikia mediaanipoikiin, niin tytöt ovat paljon kauempana mediaanista. Oireet ovat siinä mielessä paljon vakavampia. Usein heillä on poikiinkin verrattuna pahempia oppimisvaikeuksia, mikä on johtanut diagnoosiin.

Ajatellaankin, että tytöille pitäisi tehdä oma diagnosointitapansa, joka perustuisi enemmän heidän kokemuksiinsa ulkoisten seikkojen sijaan. Vaikka oireet eivät näy ulospäin samalla tavalla kuin pojilla, niin niistä voi kärsiä yhtä lailla ja tukitoimet voivat parantaa elämänlaatua ja ehkäistä pahempia mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikien oletetaan olevan laumasieluja ja kykenevän kommunikoimaan ryhmässä. Tytöt taas nyhjäävät sen yhden kaverin kanssa hissukseen. Aspergerit useimmiten tulevat juttuun yhden ihmisen kanssa, mutta ryhmässä eivät.

Mistäs tämä väite on peräisin, että sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudet eivät ilmene yhden ihmisen kanssa?Silloinhan asseilla ei pitäisi olla mitään hätää, välttää vain ryhmäsessioita, ja aina löytyy joku jonka kanssa vuorovaikutus toimii.

Väite on peräisin siitä, että harva assi on täysin yksinäinen aina. Useimmilla on se joku ystävä. Tai jopa puoliso. Mutta muutoin rajoittunut sosiaalinen elämä.

Elämässä vaan ei pärjää ilman ryhmäytymistä. Koulumaailma on täynnä ryhmätöitä ja projekteja. Työhaastattelussakin voi olla vastassa useampi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teillä on pahin ongelma niissä ihmissuhteissa? Minulla kai syrjäänvetäytyvyys ja joustamattomuus. Olen monesti kuullut että olen niin kylmätunteinen, vaikka omasta mielestäni en vaan osallistu turhaan draamaan. Ja omat mielenkiinnon kohteeni vievät niin paljon aikaa, että minusta ei hirveästi riitä laajentamaan niiden ulkopuolelle.

Mieheni sanoi, että empatian puute. Tai siis sen mielikuvan minusta saa, etten tunne tietyissä tilanteissa empatiaa. Se ei kuitenkaan ole totta. Minä vaan alan ajatella jotenkin eri reittiä ja päädyn jauhamaan asian vierestä. Vaikea selittää..

Kiihdyn myös nopeasti enkä tajua sitä. En siis ole välttämättä vihainen, mutta käyttäydyn ilmeisesti senoloisesti. Vaikutan kovalta ja kylmältä.

Vierailija kirjoitti:

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ainakin tuntuu olevan tarve diagnoimiseen ja voihan tietysti olla ympäristön kannalta hyväkin tietää, että kenellä on psykopaattisia piireitä, mutta ihmettelen vaan silti joidenkin ilmeistä hinkua saada asperger dianoosi itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ainakin tuntuu olevan tarve diagnoimiseen ja voihan tietysti olla ympäristön kannalta hyväkin tietää, että kenellä on psykopaattisia piireitä, mutta ihmettelen vaan silti joidenkin ilmeistä hinkua saada asperger dianoosi itselleen. 

Siitä voi olla hyötyä esim. työpaikalla. Saa ehkä ymmärrystä kuulokkeiden käytölle, yksin ruokailemiselle jne. Se on hyvä, jos työnantaja tietää JA ymmärtää. Tai jos ei pärjää työelämässä, niin saa selityksen ja ehkä uusia ovia avautuu.

Sukupuoli vaikuttaa odotuksiin, joihin mukaudutaan.

Esimerkiksi vakavailmeisyys, jäykkyys ja epäseurallinen itseensä käpertyminen saatetaan hyväksyä paremmin miehiltä. Miestä ei pidetä sen takia huonokäytöksisenä tms. Saatetaan jopa kehua asialliseksi ja rauhalliseksi. Hyväkäytöksisen naisen ominaisuutena taas pidetään muiden huomioimista ja seurallisuutta. Vaikka se ei olisi itselle luontaista, siihen rooliin saattaa kuitenkin yrittää mukautua ollakseen muiden silmissä hyväksyttävämpi. Miehen ei sellaista tarvitse tehdä, se olisi aivan turhaa vaivaa, koska sellaista ei odoteta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ainakin tuntuu olevan tarve diagnoimiseen ja voihan tietysti olla ympäristön kannalta hyväkin tietää, että kenellä on psykopaattisia piireitä, mutta ihmettelen vaan silti joidenkin ilmeistä hinkua saada asperger dianoosi itselleen. 

Siitä voi olla hyötyä esim. työpaikalla. Saa ehkä ymmärrystä kuulokkeiden käytölle, yksin ruokailemiselle jne. Se on hyvä, jos työnantaja tietää JA ymmärtää. Tai jos ei pärjää työelämässä, niin saa selityksen ja ehkä uusia ovia avautuu.

Niin olen käsittänyt, että diagnosoimalla haetaan jotain hyötyä tai ainakin näin uskotellaan, mutta sen jälkeen kun kerran on leima papereissa, sitä ei pääse eroon kuin korkeintaan muuttamalla EUn ulkopuolelle, jos sittenkään. 

Työnantajat tietysti ymmärtävät niin kauan kuin työsuhde kestää, ja voihan siitä tosiaan olla apua, jos voi esittää ei-asperger-lausunnon työhaastattelussa, mutta diagnosoidut syrjäytyvät palkkatyömarkkinoilta ilman muuta, korkeintaan jotkut spesifiset alat jäävät. 

Olen 50- vuotias assinainen. Lapsena as-piirteeni näkyivät selvemmin. Olin lukutoukka ja suht ekstrovertti erikoinen tyyppi joka luki alakoulusssa aikuisten kirjoja ja oli kiinnostunut mm. tähtitieteestä ja lääketieteestä. Puhuin kirjakieltä.

Minua pidettiin älykkäänä mutta outona, enkö ollut kovinkaan suositti.

Murrosiässä aloin hävetä omaa erikoisuuttani ja ahtautua tietoisesti naiselle määriteltyyn muottiin. olen siitä lähtien pyrkinyt olemaan erottamatta massasta. Aloin mm. meikata ja kiinnitin paljon huomiota ulkonäköön. Minusta tuli yhtäkkiä jopa suosittu. Ongelmana oli se että vaikka ulkonäköni oli OK sosiaaliset taitoni olivat onnettomat. Opettelin niitä kyllä ahkerasti ja se kyllä on kannattanut.

Nyt aikuisena olen jo sosiaalisesti ihan taitava ja jopa pidetty työyhteisössäni. Rasitun tosin ihmisten seurasta enkä osaa esim. luontevasti katsoa toisia silmiin. Olen usein iltaisin todella väsynyt jos olen joutunut paljon olemaan ihmisten kansss tekemisisssä.

Mitä hittoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ainakin tuntuu olevan tarve diagnoimiseen ja voihan tietysti olla ympäristön kannalta hyväkin tietää, että kenellä on psykopaattisia piireitä, mutta ihmettelen vaan silti joidenkin ilmeistä hinkua saada asperger dianoosi itselleen. 

Aikuisen koulukiusaajan isku. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ainakin tuntuu olevan tarve diagnoimiseen ja voihan tietysti olla ympäristön kannalta hyväkin tietää, että kenellä on psykopaattisia piireitä, mutta ihmettelen vaan silti joidenkin ilmeistä hinkua saada asperger dianoosi itselleen. 

Siitä voi olla hyötyä esim. työpaikalla. Saa ehkä ymmärrystä kuulokkeiden käytölle, yksin ruokailemiselle jne. Se on hyvä, jos työnantaja tietää JA ymmärtää. Tai jos ei pärjää työelämässä, niin saa selityksen ja ehkä uusia ovia avautuu.

Niin olen käsittänyt, että diagnosoimalla haetaan jotain hyötyä tai ainakin näin uskotellaan, mutta sen jälkeen kun kerran on leima papereissa, sitä ei pääse eroon kuin korkeintaan muuttamalla EUn ulkopuolelle, jos sittenkään. 

Työnantajat tietysti ymmärtävät niin kauan kuin työsuhde kestää, ja voihan siitä tosiaan olla apua, jos voi esittää ei-asperger-lausunnon työhaastattelussa, mutta diagnosoidut syrjäytyvät palkkatyömarkkinoilta ilman muuta, korkeintaan jotkut spesifiset alat jäävät. 

Jos hakee töitä eikä halua kertoa diagnoosistaan, niin jättää vaan kertomatta. Työterveyshuolto näkee ne tiedot ehkä, mutta ei työnantaja. Terveystiedot ovat yksityisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä teillä on pahin ongelma niissä ihmissuhteissa? Minulla kai syrjäänvetäytyvyys ja joustamattomuus. Olen monesti kuullut että olen niin kylmätunteinen, vaikka omasta mielestäni en vaan osallistu turhaan draamaan. Ja omat mielenkiinnon kohteeni vievät niin paljon aikaa, että minusta ei hirveästi riitä laajentamaan niiden ulkopuolelle.

Läheisissä ihmissuhteissa asiat vaan yksinkertaisesti kriisiytyvät jossakin vaiheessa. Vedän myös ilmeisesti puoleeni jotenkin narsistisen oloisia ihmisiä, ja koska näennäisen joustavuuteni takana olen totaalisen josutamaton, on sota väistämättömyys. En osaa enkä usko anteeksiantoon tietyn rajan jälkeen, ja olen traumatisoitunut kiusaamisesta niin pahasti, että annan (henkisesti) turpaan nykyisin jo aika pienestä vittuilusta.

Mulla vähän samaa. Oon pohtinut että kriisiytymisen aiheuttaa joustamattomuus eli mun on pakko saada vaikka sanoa ja selittää jossain tilanteessa mitä haluan sanoa - tänään se oli miehelle että tehdään pinaattikeittoa lounaaksi eikä kasviskeittoa. Mies oli sanonut viisi kertaa että ihan sama mikä keitto mutta en voi sanoa vaan okei vaan jostain syystä keskustelu pitää käydä loppuun vaatimallani tavalla enkä itsekään hahmota että mikä ihme siinä on mistä se kiikastaa. Vaikea kuvailla. Näihin tilanteisiin littyy se voimakas tunne mulla että puhun eri kieltä ku toinen että jotenkin tätä mun asiaa ja kokemusta ei nyt niinkuin yhtään ymmärretä, tai se tunne ja ajatus mitä haluan sanoa ei välity toiselle ollenkaan. Mutta tämä keittoesimerkki on nyt hyvästä päästä hyvässä ihmissuhteessa.

Luulen myös että ymmärtämättömyys, kun en ymmärrä tai tajua toisen tunteita ja motiiveja. Luulen ymmärtäväni mutta ymmärrän usein väärin ja sitä on ollut vaikea tajuta ja hyväksyä. Saatan kysellä onko kaikki hyvin ja lukea että ei ole vaikka on. Tai menneissä suhteissa olen ollut myös narsismiin taipuvaisten ihmisten kanssa jossa asia on toisinpäin. Olen erittäin sinisilmäinen ja luottavainen ja vaikea uskoa että joku valehtelisi, mistä on aiheutunut mulle sellainen trauma että pelkään että ihmiset valehtelee enkä tajua kun niin on käynyt monesti. En aina ymmärrä sarkasmia. Otan joitain asioita lupauksina/ kirjaimellisesti mitä toinen tarkoittaa ehdotuksena tai enemmän tunnetasolla kuin konkreettisesti että huomenna toimitaan tavalla X.

Luulen että yleinen asioihin takertuminen, kriisitilanteissa jankkaus ja ns hidastuminen, ihan oudot ratkaisukeinot jne ovat kriisiyttäneet suhteita. Mustavalkoinen ajattelumaailma. En tunnista hyvin tunteita mistä syystä menneisyydessä vahingoittanut itseäni. Käyttänyt liikaa päihteitä..

Vaikka vaikutan sosiaaliselta olen todella ujo tietyllä tasolla. Oma kumppanini oli ensimmäinen ikinä elämässäni kenen seurassa olin oma itseni alusta asti niin, että uskalsin olla niin ujo kun olen. Aikaisemmassa elämässä olin paljon rohkeampi mutta oikeasti pelkäsin ja olin ujo alkuun, esim seksissä. Seksikin oli vähä näyttelemistä aiemmin mutta ei nykyisen kanssa.

Niin ja jos mies leikkaa hiukset ja ajaa parran niin mua alkaa ujostuttaa edelleen taas kun se näyttää niin komealta ja eri ihmiseltä :D vasta kävi näin että tuli ihan epätodellinen olo kun tulin kotiin ja oli leikannut hiuksia ja siistinyt parran. Siihen onneks tottuu yhdessä illassa että ei mikään parisuhdeongelma, kevennys tähän lähinnä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 50- vuotias assinainen. Lapsena as-piirteeni näkyivät selvemmin. Olin lukutoukka ja suht ekstrovertti erikoinen tyyppi joka luki alakoulusssa aikuisten kirjoja ja oli kiinnostunut mm. tähtitieteestä ja lääketieteestä. Puhuin kirjakieltä.

Minua pidettiin älykkäänä mutta outona, enkö ollut kovinkaan suositti.

Murrosiässä aloin hävetä omaa erikoisuuttani ja ahtautua tietoisesti naiselle määriteltyyn muottiin. olen siitä lähtien pyrkinyt olemaan erottamatta massasta. Aloin mm. meikata ja kiinnitin paljon huomiota ulkonäköön. Minusta tuli yhtäkkiä jopa suosittu. Ongelmana oli se että vaikka ulkonäköni oli OK sosiaaliset taitoni olivat onnettomat. Opettelin niitä kyllä ahkerasti ja se kyllä on kannattanut.

Nyt aikuisena olen jo sosiaalisesti ihan taitava ja jopa pidetty työyhteisössäni. Rasitun tosin ihmisten seurasta enkä osaa esim. luontevasti katsoa toisia silmiin. Olen usein iltaisin todella väsynyt jos olen joutunut paljon olemaan ihmisten kansss tekemisisssä.

Mä olin lapsena ja nuorena samanlainen ! Ja 16vuotiaana aloin ”naiseksi”. Muutin tyylin ja kaiken ja rakensin sellaisen kuoren minkä sisässä oli hyvä olla ja se vähensi voimakasta ahdistusta mitä olin tuntenut jostain murrosiän alusta lähtien. Mä olen pelotellut katsomaan ihmisiä silmiin, tätä aloin opetella kun nuorena kuulin jatkuvasti etten katso silmiin ihmisiä vaan katson aina ihmisen hiuksia. Tätä tuli hyvin monelta eri suunnilta ja huomasin ihmisten huomaavan sen. Aloin kiinnittää asiaan huomiota ja lopetin sen hiusten katselun sitten . Helpointa on katsoa esim silmälasipäisiä kun voi katsoa sankoja. Muuten käytän eleitä ja ilmeitä paljon, vähän niinkuin ettei sitä huomaisi etten katso silmiin mutta koitan katsoa aina päin ja joskus se silmiin katsominen on helpompaa ja väsyneenä vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 50- vuotias assinainen. Lapsena as-piirteeni näkyivät selvemmin. Olin lukutoukka ja suht ekstrovertti erikoinen tyyppi joka luki alakoulusssa aikuisten kirjoja ja oli kiinnostunut mm. tähtitieteestä ja lääketieteestä. Puhuin kirjakieltä.

Minua pidettiin älykkäänä mutta outona, enkö ollut kovinkaan suositti.

Murrosiässä aloin hävetä omaa erikoisuuttani ja ahtautua tietoisesti naiselle määriteltyyn muottiin. olen siitä lähtien pyrkinyt olemaan erottamatta massasta. Aloin mm. meikata ja kiinnitin paljon huomiota ulkonäköön. Minusta tuli yhtäkkiä jopa suosittu. Ongelmana oli se että vaikka ulkonäköni oli OK sosiaaliset taitoni olivat onnettomat. Opettelin niitä kyllä ahkerasti ja se kyllä on kannattanut.

Nyt aikuisena olen jo sosiaalisesti ihan taitava ja jopa pidetty työyhteisössäni. Rasitun tosin ihmisten seurasta enkä osaa esim. luontevasti katsoa toisia silmiin. Olen usein iltaisin todella väsynyt jos olen joutunut paljon olemaan ihmisten kansss tekemisisssä.

Mä olin lapsena ja nuorena samanlainen ! Ja 16vuotiaana aloin ”naiseksi”. Muutin tyylin ja kaiken ja rakensin sellaisen kuoren minkä sisässä oli hyvä olla ja se vähensi voimakasta ahdistusta mitä olin tuntenut jostain murrosiän alusta lähtien. Mä olen pelotellut katsomaan ihmisiä silmiin, tätä aloin opetella kun nuorena kuulin jatkuvasti etten katso silmiin ihmisiä vaan katson aina ihmisen hiuksia. Tätä tuli hyvin monelta eri suunnilta ja huomasin ihmisten huomaavan sen. Aloin kiinnittää asiaan huomiota ja lopetin sen hiusten katselun sitten . Helpointa on katsoa esim silmälasipäisiä kun voi katsoa sankoja. Muuten käytän eleitä ja ilmeitä paljon, vähän niinkuin ettei sitä huomaisi etten katso silmiin mutta koitan katsoa aina päin ja joskus se silmiin katsominen on helpompaa ja väsyneenä vaikeaa.

Siis olen *opetellut katsomaan ihmisiä silmiin, en sentään pelotellut!