Miksi naisten asperger jää diagnosoimatta? Miten naiset piilottavat sen?

Tyttöjen pitää olla kilttejä ja hiljaa. Kukaan ei huomaa jos jotain on vialla.

Parempi kysymys olisi että miksi naiset ylipäätään piilottavat kaiken todellisen? Eikä johdu kulttuurista. Sen on oltava jonkinlainen evoluution jäänne, heikkoutta ja lisääntymisessä menestymistä uhkaavaa ei saa näyttää. 

Naisilla ja tytöillä oireet ovat usein erilaisia kuin pojilla. Naiset osaavat kompensoida vaikeuksia muilla asioilla. Lisäksi yhteiskunnalla on eri odotukset tytöille ja pojille. 

Poikien oletetaan olevan laumasieluja ja kykenevän kommunikoimaan ryhmässä. Tytöt taas nyhjäävät sen yhden kaverin kanssa hissukseen. Aspergerit useimmiten tulevat juttuun yhden ihmisen kanssa, mutta ryhmässä eivät.

Assinaiset sairastuvat usein uupumukseen, masennukseen ja ahdistukseen, eikä kukaan epäile taaskaan taustoja.

Aasit eivät ole Sademies-kopioita! Tämä harhaluulo pitää tuhannet naiset ilman diagnoosia.

Ei me niitä mitenkään piilotella. Jos osattaisiin piilotella, ei oltaisi aspergereita vaan neurotyypillisiä.

Oireet vain ovat jonkin verran erilaisia kuin pojilla, usein myös vähemmän huomiotaherättäviä. Lisäksi monet assosioivat aspergerin vahvasti poikien ongelmaksi jolloin tytöillä sitä ei osata epäillä. Ehkä moni aspergertyttö mahtuu "runotyttö"- tai "lukutoukka"-stereotypiaan kun taas poikien odotetaan olevan reippaita laumaeläimiä? Tytön roolissa on enemmän liikkumavaraa. Lisätään tähän vielä se että ihmisten tiedot aspergerista ovat todella heikot ja harhaluuloja riittää niin...

Vaikea sanoa. Meikäläisen ovat tunnistaneet aspergeriksi vain ne joille olen assistani kertonut tai jotka muuten tietävät ennestään. En tiedä, miksi näin on. Testitulosten perusteella olen kyllä ns. selvä tapaus enkä tietoisesti piilottele mitään. Miksi piilottelisin? Ei asperger ole mitään mitä tarvitsisi häpeillä. 

No kyllä se asbrger on aika selkeästi ollut epäiltävissä joidenkin naisten kohdalla, sellainen neuroottinen ja pakkomielteinen käytös ja muuta mitä huomaan assimiehissäkin. Ehkä sitä ei vaan naisista haluta diagnosoida syystä tai toisesta.

(High functioning) naisassit ovat sosiaaliset hiukan lahjakkaampia kuin pojat. Joten tajuavat jo erittäin nuorena olevansa "vääränlaisia". Jatkuva teeskentely alkaa hyvin, hyvin nuorena, ennen kuin sitä itse edes tiedostaa. Naisassien sanotaan usein olevan sosiaalisia kameleontteja.

Sitten ihmetellään kun 30-vuotiaana paukahtaa burn out ja masennus.

t: 35-vuotiaana diagnoosin saanut. Aina minulla oli sellainen olo etten voi sosiaalisissa tilanteissa olla oma itseni, mutten tiennyt miksi. Sitten sairastuin masennukseen. Jopa psykiatri väitti, että en voi olla assi, koska "sen näkee päälle". Onneksi tieto on sittemmin lisääntynyt ja testit näytti totuuden.

Niin joo, ja pojat ei pysty piilottamaan sitä siksi, että ovat yleensä sosiaalisesti niin paljon lahjattomampia kuin naisassit. Eivät siis välttämättä edes tajua olevansa "omituisia". Naisassi on tosiaan sosiaalisesti keskivertomiehen tasolla usein. Ongelmia seuraa siitä että naiselta odotetaan enemmän, esimeriksi sisarusten lasten syntymäpäivien muistamista ja muuta. Pojilla myös ekkot ovat tyypillisemmin erikoisempia kuin tytöillä, tytöillä useammin (vaan ei aina) vain kiinnostuksen intensiteetti kertoo että kyseessä on ekko, ei niinkään aihe.

Mutta kannattaa muistaa mitä Tony Attwood sanoo: Kun tunnet yhden assin, tunnet yhden assin. Ei pidä yleistää oikein yhtään mitään. 

t: 35 vuotiaana diagnosoitu

Epäilen olevani Asperger, mutta tuskin sitä missään tullaan diagnosoimaan. Kaikki vaikeudet ihmissuhteissa ja kuormittuneisuus laitetaan psykiatrin vastaanotolla traumojen piikkiin.

Ei mitään "aspergeria" ole... On vain tyttöjä, ja luonnevammaisia äitejä. Josta seuraa ihan vain tyypillisiä naisia.

Mä juuri piilottelin omaa aspergeriani niin että matkin muita ihmisiä. Käytin samoja sanoja, lausahduksia, puhetyyliä ja jopa kasvojen ilmeitä kuin joku tietty ihminen jota ns ”ihailin” sillä hetkellä. Saattoi olla kaveri, julkkis, opettaja... ihan sama.

Naisten sosiaaaliset taidot ja empatia näkyy erityisesti naisvaltaisilla aloilla. Nämä ovat naisten omaa itsetunnon pönkitystä ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

Mä juuri piilottelin omaa aspergeriani niin että matkin muita ihmisiä. Käytin samoja sanoja, lausahduksia, puhetyyliä ja jopa kasvojen ilmeitä kuin joku tietty ihminen jota ns ”ihailin” sillä hetkellä. Saattoi olla kaveri, julkkis, opettaja... ihan sama.

Ai säkin oot tommonen jolla ei ole omaa persoonaa ollenkaan ja "pöllii" siistit jutut ja eleet sitten toisilta. Oonkin miettiny ettei tää ihan normaalia taida olla.

Vierailija kirjoitti:

Asperger-tytöt oppivat "näyttelemään" luokan muita tyttöjä. Se on tosi väsyttävää, mutta koulussa ei yleensä kukaan huomaa. Assit ovat älykkäitä ja kouluarvosanat voivat olla pelkkiä kymppejä. Sosiaaliset suhteet ovat se kompastuskivi, jossa suurimmat haasteet ovat, mutta ne voi peittää yksinololla ja sillä yhdellä ystävällä (joka usein luokan nörtti hänkin).

Tytöt voivat olla hyvin kiinnostuneita jostain laulajasta tms. ja fanittaminen on suurta. Samoin jostain jutusta voi olla "sairaalloisen kiinnostunut", mutta ns. kuuluu teinityttöjen fanitukseen tai touhuun.

Raskasta on koko elämä näytellä - tiedän kokemuksesta.

Juuri tuo muiden kopiointi. Muistan selkeän hetken lapsuudesta kun tajusin, että nyt ymmärrän miten pitää toimia. Alan samanlaiseksi kuin nuo muut. Sain ison kaveriporukan jonka jäsenyys on kantanut aikuiseksi asti. Siihen saakka lapsuusmuistoni ovat pelontäyteisiä. Pelkäsin muita lapsia, erilaisia ihmisiä jne. Päiväkodista muistan vain ahdistusta ja pelkoa mutta kun vanhempani näyttävät kotivideoita, videoilla reippaana lausun runoja yleisölle kevätjuhlissa jne. Koulussa olin kympin tyttö.

Olen päätynyt asiakaspalvelu alalle koska olen sellaisessa tosi hyvä. Lapsena ja nuorena katsoin satoja tuntee amerikkalaista komediaa, huumorintajuni on sieltä opittu. Olen hauska ja saan ihmiset nauramaan. Silti en tajua välttämättä kun muut vitsailee.

Eniten tämä on aiheuttanut ongelmia ihmissuhteissa. Jotkut ystävyys suhteet ovat päättyneet en tiedä miksi. Joissakin olen yrittänyt selvittää ymmärtämättä annettua syytä. Parisuhteissa kohdeltu kaltoin ja käytetty hyväksi.. ensi kertaa nyt olen suhteessa jossa on ok olla minä ja vähän hömelökin sellainen. Kumppani ymmärtää minua ehkä enemmän kuin minä itseäni.

Moni minut esim töissä tunteva ei uskoisi yhtään jos tietäisi haasteistani eikä osaisi ollenkaan epäillä olevani asperger. Samanlaiset ihmiset tunnistanee.

Oma kokemus asian piilottamisen sijaan on se, ettei kukaan usko, ota todesta tai edes kuuntele. Olen yrittänyt keskustella as:n arvioinnista usean eri hoitoalan ihmisen kanssa, mutta toistaiseksi jokainen on viitannut kintaalla asiaani. "Höpö höpö, ei sinulla mitään ole" sanotaan jo ennenkuin saan ensimmäisen lauseeni asiasta sanottua ja se siitä.

Eihän nuorella ja nätillä naisella autistmia voi olla. Veljeni toisin sai diagnoosin ja hoitokontaktit ns sormia napsauttamalla. Yllättyneet?

Vierailija kirjoitti:

Poikien oletetaan olevan laumasieluja ja kykenevän kommunikoimaan ryhmässä. Tytöt taas nyhjäävät sen yhden kaverin kanssa hissukseen. Aspergerit useimmiten tulevat juttuun yhden ihmisen kanssa, mutta ryhmässä eivät.

Mistäs tämä väite on peräisin, että sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudet eivät ilmene yhden ihmisen kanssa?Silloinhan asseilla ei pitäisi olla mitään hätää, välttää vain ryhmäsessioita, ja aina löytyy joku jonka kanssa vuorovaikutus toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikien oletetaan olevan laumasieluja ja kykenevän kommunikoimaan ryhmässä. Tytöt taas nyhjäävät sen yhden kaverin kanssa hissukseen. Aspergerit useimmiten tulevat juttuun yhden ihmisen kanssa, mutta ryhmässä eivät.

Mistäs tämä väite on peräisin, että sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudet eivät ilmene yhden ihmisen kanssa?Silloinhan asseilla ei pitäisi olla mitään hätää, välttää vain ryhmäsessioita, ja aina löytyy joku jonka kanssa vuorovaikutus toimii.

Minusta se ei ole noin mustavalkoista.

Minullakin on ne ihmiset kenen seurassa jännitän vain vähän että

APUA MITÄ MÄ SANON SEURAAVAKSI MITÄ SE SANOO ÄÄÄH MITÄ SE TARKOITTI UUVUTTAA. Mutta lähimpien ystävienkin kanssa saatan kokea niin että ihminen on kuin taulu jota mun täytyy kokoajan lukea ja laskea yhteen.

Sitten on ne kenen kans on kokoajan olo että näyttelen ja voin jopa nauttia siitä että noniin nyt jaksan viisi tuntia olla tämä hauska ihminen kun tilanne vaatii ja mukana näissä jutuissa

Sitten on esim työminä jossa en edes mieti ns näytteleväni. Enkä kai näyttelekään.. ei se ole näyttelyä sinänsä. Töissä on mukavaa ja helppoa kun on selkeät asemat, ohjeet, säännöt ja protokollat miten toimitaan. Ei tarvitse pohtia. Minä siis se sama joka on asiakaspalvelualalla. Olen oikea asiakaspalveluvelho. En välttämättä tunnista jos mulle kettuillaan mutta kun asiakas valittaa asiasta hahmotan hyvin nopeasti heidän tunnetilansa ja syynsä tyytymättömyydelle.

Ainoa ihminen kenen seurassa en yhtään pingota tai jännitä tai ahdistu on kumppani. Väärinkäsityksiä tulee ja asioita pitää selittää mutta en koe samanlaista uupumista hänen kanssaan arjessa. Mutta hänestäkin pitää saada välillä omaa aikaa. Ehkä se tarkoittaa sitä yhtä parasta ystävää. Mä yritin lapsena et mulla ois vaa se yks hyvä bestis mutta muistan että se oli kai vähän omistushaluista. Vaikka kumppani on se mun ihana kenen kans voin olla rauhassa, pidän muut ystävät elämässä myös etten kuormita kumppania liikaa ja sinänsä ehkä vähän näyttelen itseasiassa kumppanillekin. Mutta ihan vaan sen verran etten kuormita toista turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikien oletetaan olevan laumasieluja ja kykenevän kommunikoimaan ryhmässä. Tytöt taas nyhjäävät sen yhden kaverin kanssa hissukseen. Aspergerit useimmiten tulevat juttuun yhden ihmisen kanssa, mutta ryhmässä eivät.

Mistäs tämä väite on peräisin, että sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudet eivät ilmene yhden ihmisen kanssa?Silloinhan asseilla ei pitäisi olla mitään hätää, välttää vain ryhmäsessioita, ja aina löytyy joku jonka kanssa vuorovaikutus toimii.

Tämä. Minulla on huomattavia sosiaalisia ongelmia aivan kaikkien läheisien ihnissuhteideni kanssa. Sen sijaan osaan hienosti teeskennellä hetkittäin normaalia joukossa ja puolitutuille. Kauaa en tosin pysty siihenkään.

Omalla kohdalla ainakin 90-luvulla tytön piti olla vain kiltti, istua paikallaan ja hymyillä. Paine oli niin kova, ettet uskaltanut muuta olla. Jähmettynyt, näkymätön, mutta silti tietenkin pienien tissinnypyköiden myötä miesten silmänilo. Nousin teininä ankaraan kapinaan ja olin monesti menettää henkeni.

Pojat saivat olla villejä ja vallattomia. Syy miksi vihaan sanontaa "pojat on poikia" on juurikin tuo.

Pojat saivat näyttää ketä he olivat ja koska he saivat olla äänessä ja näkyvillä heidän ongelmansakin huomattiin.

Toki 90-luvulla ei ollut mitään ahdt.tä tai aspergereitä oli vain vallattomia poikia ja kiltiksi muokattuja tyttöjä.