Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?

Aikoinaan missä asuin, kaikkien poikien jo ennen ala-astetta olisi "pitänyt" pelata jääkiekkoa. Muutimme paikkakunnalle muualta vähän ennen kuin menin ekalle luokalle ja isäni kotiseudulla yleisurheilu oli se kova juttu. Minä kärtin että pääsisi seuraan ja saisi varusteet, nuorempi veljeni vähän myöhemmin samoin, olisi jopa saanut käytetyt varusteet luokkakaverin kautta halvalla. Ei voinut varusteita saada kun oli niin kalliita ja ja harrastus niin kallis. Niinpä oltiin sitten koko kouluaika paarialuokkaa ja kiusattuja. No, ei ollut rahaa sitten siihen ja kärsitään nahoissamme halvimmissa mahdollisissa kasvunvaravaatteissamme ajateltiin ja kestettiin. Sitten yksi vuosi luokka päätti kerätä rahaa myymällä "juorukalentereita", sitä kirjasta missä oli kaikkien verotetut tulot (nykyään iltapäivälehdet hoitaa tuon tiedottamisen), tuli katsottua että vanhempien tulot yhteen laskettuna oltiin paikkakunnan keskiluokan yläpäätä. Kiitti vaan v'itusti vanhemmat surkeasta lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kaupan valmisruokien (esim. italianpata) kanssa syötiin aina perunaa niin, että kalliimmasta valmisruoasta riitti koko perheelle. Tapa on tosin säilynyt itsellänikin, vaikka rahan vuoksi sitä ei tarvitsisi noudattaa - olen vain tottunut tapaan ja makukin on mielestäni parempi kun ylimaustettuihin valmispöperöihin lisää jotain maustamatonta.

Isäni otti aina kauppojen pakkauspaperia jota on tarjolla astioiden ym. särkyvän käärimiseen. Markkinoi sen meille lapsille hienona, isona piirustuspaperina, ja me tietysti innoissaan piirrettiin. Vähän vanhempana hoksasin mistä se paperi oli peräisin ja että sekin oli yksi isän rahansäästökikkoja, ei halunnut ostaa paperia kun sitä kului niin paljon kolmella lapsella. Lapsena oltiin myös innoissaan kun isä teki usein lounaaksi lättyjä, myöhemmin tajusin että niihinhän suurin osa aineksista tuli ruoka-avustuspaketista.

Vierailija kirjoitti:

Isäni otti aina kauppojen pakkauspaperia jota on tarjolla astioiden ym. särkyvän käärimiseen. Markkinoi sen meille lapsille hienona, isona piirustuspaperina, ja me tietysti innoissaan piirrettiin. Vähän vanhempana hoksasin mistä se paperi oli peräisin ja että sekin oli yksi isän rahansäästökikkoja, ei halunnut ostaa paperia kun sitä kului niin paljon kolmella lapsella. Lapsena oltiin myös innoissaan kun isä teki usein lounaaksi lättyjä, myöhemmin tajusin että niihinhän suurin osa aineksista tuli ruoka-avustuspaketista.

Nuo on minusta jotenkin herttaisia tapoja antaa lapsilleen jotain mistä ne tykkää. Ennen sitä lapsena ilahtui käpylehmistä ja kaarnaveneistä ja pajupilleistä. Lettujahan söisin vieläkin vaikka joka päivä jos en olisi liian laiska tekemään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jauheliha-makaroni -sörsseli, nykyisin nimeltään "nistipata" (jee O_o).

Nistipata ei edes ole halpaa, mutta ravinneköyhää. Kaalipadassa on enemmän vitamiineja ja kivennäis- ja hivenaineita.

Ruisleipä ja pallo-Edam eivät myöskään ole "halpoja", mutta ovat erittäin hyvää ravintoa.

Teillä on ollut tunarivanhemmat, jotka eivät ole osanneet valmistaa ruokaa. Eikä ole järin paljon älyäkään ollut.

No tuliko nyt hyvä mieli?

Kävimme kerran vuodessa 'vaatekaupassa', missä oli korkeat hyllyt ja paljon vaatteita ym kenkiä. Sieltä sitten annettiin laamapaitaa, talvikengät, toppatakki ym. Ala-asteella siis huomasin joillakin muillakin joskus samanlaisen talvitakin, tiesin toki ettei niitä mistään anttilasta tai simolasta oltu hankittu, mutten sillä vaivannut enempää päätäni. Paikkahan oli siis semmoinen, mistä vähävaraiset (yh.vanhempani oli kyllä kokopäivätyössä, mutta perheemme oli suuri) sai kerran pari vuodessa hakea vaateavustusta. Koulussa jos näitä samisvaatteita tuli vastaan, luotiin sellainen salaperäinen katse vaan keskenämme, muille ei tarvinnut asiaa mainita.  Jos joku kysyi mistä toi oli ostettu , vastasin aina etten tiedä tätini ostanut pohjoisesta. Tällainen tuli mieleeni.

Miten ottaa teinitytön pyöristyminen nätisti puheeksi? Tänään tyttö "lintsasi" luvallani lääkärin jälkeen ja menimme vaateostoksille...

Vierailija

klo 14:31 | 7.2.2019

Tyttö koetti koon m paitaa ja valitti miten tiukka se on. No niin oli, eihän lapsi saanut edes käsiä ilmaan! Ehdotin että tuon l koon ja vastaus oli että etkä tuo, en mä niin läski ole !

Kahvilassa tyttö halusi laten, jossa on siis jo itsestään runsaasti kaloreita sekä laskiaispullan. Koska oli harvinaista herkkua olla tytön kanssa kaksin kahvilla, en puuttunut valintoihinsa vaikka mieli teki ehdottaa jotain muuta sen pullan tilalle...

Kotimatkalla kävimme kaupassa ja kinusi energiajuomaa sekä sipsejä, huuto sekä mökötys tuli kun en suostunut. Olin ostanut juuri tytölle meikkejä ym ja palkitsi raivoamalla sekä haistattelemalla koska ei saanut sipsejä.

Tyttö on siis noin 168cm pitkä ja painoa en osaa arvioida, paitsi että sitä on liikaa. Ehkä 80 kg? Oli vielä pari vuotta sitten hyvin hoikka, sitten paino alkoi salakavalasti nousta. Ei tahdo mitään harrastuksia, pienempänä pelasi jalkapalloa. Minä käyn kuntosalilla ja olen koettanut houkutella mukaan, ei kiinnosta.

Kavereita ei juurikaan ole, lähinnä nyhjää huoneessaan ja somettaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin 6-vuotias, niin olin sen verran vaikeasti sairaana, että jouduin olemaan 3 viikkoa sairaalassa. Se oli syksyä. Jouluna minä en sitten saanut lahjoja, koska vanhemmat sanoivat, että sairaalassa olemiseni oli maksanut niin paljon, että joululahjoihini ei ollut varaa. Sisarukseni kyllä saivat lahjoja.

Tuo on todella todella sairasta ja julmaa. Täysin empatiakyvyttömät sadistivanhemmat.

Kun teki mieli "jotain hyvää" tehtiin meille pikkuveljeni kanssa "hoppelpoppelia" ja pidettiin hienona sitä että isä rupesi sitä meille vartavasten tekemään. Tosiasiassa kun ei ollut muuta eikä varaa muuhun, niin tämä hoppelpoppelihan on kananmunia ja sokeria vaahdotettuna vanukasmaiseksi herkuksi. Kahden raaka-aineen jälkkäri.

Vanhemmat oli molemmat opiskelijoita. Ei varmaan ollut ihan helppoa aikaa.

Mä ymmärrän köyhäilyllä jotakin muuta kuin olla köyhä.

Autoa ei käytetty koko talvena, vaan se vietiin talveksi latoon, koska pappakin oli vienyt. Äiti kantoi 2 painavaa kauppakassia (ruoat 5-henkiselle perheelle) ja työlaukkunsa 2 km:n matkan kotiin.

Itseä ärsytti vanhempien turha köyhäily. Kaikessa piti pihistää ja ostaa halvinta vaikka rahaa oli mukavasti. Esim. Suihkussa sai käydä vain max. Joka toinen päivä 5min kerralla vaikka teininä ois tarvinnu pesun joka päivä. Olen kyllä yhä katkera.

Asuimme 4 henkinen perhe kerrostalokaksiossa. En voinut pyytää kavereita kotiini koskaan. Muutimme isompaan asuntoon kun täytin 11. Saimme silloin yhteisen huoneen 5 vuotta nuoremman siskoni kanssa. En omistanut koskaan omaa huonetta kotona asuessani. Vaatteet ja urheiluvälineet perin isäni nuorimmalla siskolta, joka oli 10 vuotta vanhempi. Sukset ja luistimet olivat kelvottomia ja niitä sai hävetä koulussa. Ikinä emme perheen kanssa käyneet missään. Koulujen loma-ajat olivat tylsiä, kun kaikki kaverit olivat jossain. Koulussa oli myös noloa kertoa muille etten tehnyt lomani aikana oikein mitään. Perheeni ei ollut mitenkään köyhä. Molemmat vanhempani kävivät töissä. Nuukailu oli vaan elämäntapa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain lapsena moitteita siitä, että lotradin suihkussa liian paljon lämmintä vettä. Kuulemma vettä piti säästää.

Omakotitaloa lämmitettiin yösähköllä, kun se kuulemma oli edullisempaa kuin päiväsähkö.

Vesilaskun lisäksi ongelma lotraamisessa on lämpimän veden riittäminen. Kerrostaloasujat ei aina tajua, että lämmin vesi voi yhtäkkiä loppua kesken ja sitten loppu perhe peseytyy jäävedellä.

Sähkölämmitteisessä omakotitalossa halvempi yösähkö lämmitti veden ja siitä kaytettiin päivä. Astianpesukone laitettiin päälle vasta illalla klo. 22-koska halvempi yösähkö meni silloin päälle.

Ja kyllä nuorisoa huomautettiin, että turha lootraaminen on pahasta, jotta vanhuksillekin jää lämmintä vettä. Minusta tuo meni niin kuin sen pitikin mennä, eli ensin käytettiin halvempi. Saihan kattilan päälle jos yösähköllä lämmitetty vesi loppui. Mutta sitä tapahtui erittäin harvoin.

Sama. Mä totuin tuohon yösähkön käyttöön lapsuudenkodissa ja jatkoin sitten tietysti samaa omassa huushollissa kun miehen kanssa sellainen saatiin. Kerran sitten mies kysyi, miksi laitan aina astianpesu- ja pyykkikoneen yöksi päälle. Kerroin hänelle tästä sähkön hinnassa säästämisestä. Hän ei ollut koskaan sellaisesta kuullutkaan ja kun asia tarkistettiin niin meillä oli ihan sama tariffi niin yöllä kuin päivälläkin.

Meillä lapsuudenkotona ja oli sama kuin monilla muillakin, ettei herkkuja, limppaa, sipsiä tai karkkia ostettu kuin joskus ja jouluna. Itse leivottiin leivät, pullat, kaakut ja pikkuleivät ja niidenkin syöminen oli tosi säännösteltyä ja niitä oli tarjolla lähinnä kun tuli vieraita. Oli tosi omituista kun miehen kotona oli limppaa ja herkkuja koko ajan tarjolla.

Vielä joskus 10 vuotta sitten meilläkin oli yösähkö. Tehdystä sopimuksesta riippuen päiväsähkön ja yösähkön hinnassa oli iso ero. Nykyisin ei taida olla enää vastaavaa. Hintaero on pienentynyt niin paljon, ettei yösähkön ottaminen hyödytä.

Vierailija kirjoitti:

Mä muistelin äidilleni joskus kuinka meillä syötiin lapsena 90-luvun alussa usein sellaista liha-riisimössöä, jossa oli ihan valtavasti kaalia. Siis varmaan 3/4 koko jutusta. Se oli ihan ok, mutta muistelin vaan. Äiti sanoi sitten että No arvaappa kumpi maksaa vähemmän, kaali vai sianliha? Eli se ei ollutkaan kulinaarinen valinta vaan rahakysymys. En ollut tietenkään lapsena tajunnut.

Kaali on tosin parempaa kuin sianliha..

Vierailija kirjoitti:

Musta oli hassua että koulussa sai lukuvuoden aikana vain yhden kynän ja kumin. Eihän se riitä koko lukuvuodeksi, mutta periaatteesta köyhä koulu kai halusi jotain antaa. No, ostettiin omat kynät kun koulun kynä loppui. 

Ei koulussa vieläkään jaeta kuin yksi lyijykynä ja yksi pieni pyyhekumi vuosittain elokussa, kun koulu alkaa. Seiskan syksyllä saa viivottimen, jonka on tarkoitus kestää koko yläkoulun ajan. En ole kyllä koskaan nähnyt ketään, joka olisi käyttänyt kynänsä vuodessa loppuun - edes ennen digiloikkaa.

Oppikirjoja kierrätetään nykyisin noin 10 vuotta. Aika harva saa yläkoulussa uuden kirjan. Uusia kirjoja tilataan vuosittain muutama, jotta ne kaikkein risaisimmat voidaan heittää menemään. Uuteen kirjasarjaan siirrytään vasta, kun on pakko, eli siinä kohtaa kun vanhaa kirjasarjaa lakataan painamasta.

Minusta lukiossa oli ihanaa, kun sai itse ostaa ihan upouudet kirjat, joita ei kukaan vielä ollut käpälöinyt.

"Teidän rättipäivät vievät mut konkurssiin!" huusi äiskä siskoilleni, kun luuli ettei ketään muita ole kotona. Meillä teki todella tiukkaa yrittäjäperheessä, mutta ei nyt noin olisi saanut jäkättää...

Vierailija kirjoitti:

Kaupan valmisruokien (esim. italianpata) kanssa syötiin aina perunaa niin, että kalliimmasta valmisruoasta riitti koko perheelle. Tapa on tosin säilynyt itsellänikin, vaikka rahan vuoksi sitä ei tarvitsisi noudattaa - olen vain tottunut tapaan ja makukin on mielestäni parempi kun ylimaustettuihin valmispöperöihin lisää jotain maustamatonta.

Ei Italianpata-pussi ole valmisruokaa!

Taisin käsittää otsikon väärin.  Köyhäilystä olen kuullut puhuttavan sellaisessa yhteydessä, missä ollaan kyllä ihan varoissaan, mutta tarkoituksella eletään jonkin asian suhteen köyhästi.  Esim. kierrätetään vaatteita ja ostetaan kaikki mahdollinen kirpputoreilta ymv.  Myös autottomuus, vaikka siihen olisi aivan hyvin varaa, voidaan käsittää tarkoitukselliseksi köyhäilyksi.  Tiedän esim. yhden lääkärin, joka käyttää vuodesta toiseen samaa rikkinäistä villapaitaa ja ikivanhoja kuluneita huopasia.

Ja tosiaan monet täällä esitetyt asiat on ihan normia omalla vuosikymmenellään.  Nyt ne vain saattavat täältä katsottuna tuntua köyhältä.  

Itse kasvoin oikeasti köyhässä perheessä.  Köyhyys tuli siitä, että isä oli alkoholisti ja äiti syvästi masentunut ja muutenkin sairas.  Meillä ei aina ollut sitä makaroonivelliäkään.  Kouluun sain joskus lähteä ilman suupalaakaan.  Kesällä syötiin metsästä suoraan marjoja, oli niin nälkä joskus.  En lapsena saanut koskaan banaaneja enkä viinirypäleitä.  Naapurissa niitä vain näin, en saanut edes maistaa.

Vaatteet oli mitä oli, toisilta saatuja käytettyjä.  Oli kurjaa kulkea serkun vanhassa ja jo kulahtaneessa mekossa, joka oli minulle laihalle ja lyhyelle liian iso.  Mutta eipä ollut valinnanvaraa.  

Tästä voisi tulla vaikka miten pitkä lista siitä, mitä EN ole saanut, mutta eipä tuo enää kannata valittaa.  Sen kuitenkin vielä sanon, että oli jokseenkin nöyryyttävää käydä lukiota aikana, jolloin olisi jo pitänyt käyttää muotivaatteita.  Kuljin yhden talven kumisaappaissa, kun ei ollut talvikenkiä.  Onnekseni oli lauha talvi.  Kavereille piti vain sanoa, että nää on musta niin hyvät jalkaan.  Eipä sillä, muistan yhden koulutoverini, joka kulki pitkälle talveen vielä niissä sen ajan ohutpohjaisissa kangastossuissa, jotka ei todellakaan olleet silloin mitään muotilenkkareita, joissa kulkea kesät talvet.  Ei siinäkään perheessä raha pahasti pesää tehnyt, tunsin heidät kyllä.  Siihen aikaan ei vielä ollut sellaistakaan, että olisi oikeasti voinut "köyhäillä," eli tehdä siitä muotia.  Jos näytti köyhältä, oli sitä.  Tytöille se oli paljon vaikeampaa kuin pojille, joita muoti ei niin paljon määrännyt vielä silloin.  

Olen 70-luvun lapsia ja nuoruuteni elänyt pahimpaan 90-luvun alun laman aikaan. Vanhempani erosivat ja asuin pienituloisen yh-äitini kanssa. Isääni oli ja on hyvät välit, ja hän hoiti omat velvoitteensa ja vähän päällekkin kunnialla.

Päällimmäisenä on jäänyt mieleen, miten äitini kehotti minua aina syömään "kunnolla" koulussa, jälkeenpäin tajusin että eihän meillä oikein syöty koskaan päivällistä. Näin äitini säästi ihan kohtalaisesti rahaa, kun itse tuli sitten illat toimeen voileivällä tms.

Vaatteita äitini teki itse, etenkin ollessani alle teini-ikäinen, mutta mm. alusvaatteita äitini teki minulle armeijaikään asti vaatetehtaan jämäpaloista.

Matkailuista ei tarvinnut tuolloin haaveilla, ei huvipuistoista tai edes mistään maksullisista harrastuksista. Muistan nauttineeni kyllä kesäisin ns. vapaudesta ja aikataulujen tarpeettomuudesta, mutta jokin silti liikahti kurkussa, jos kaverit oli käyneet ulkomailla.

Ennen vanhempieni eroakaan emme koskaan olleet varakkaita, ihan duunariperhe eikä 80-luvun alussa tuloilla hurrattu. Mieleni syövereihin on palanut varhaisia muistikuvia, kun äitini opetti minua pienenä lukemaan iltarukousta (se "levolle laske luojani jne."), niin muistan miten äitini poistuttua huoneesta, rukoilin itsekseni lottovoittoa. Absurdia ja huvittavaa nyt...

Elämäni ensimmäiset 25 vuotta olen elänyt tilanteessa, jota nykyään kutsuttaisiin vähävaraiseksi ja vakavan syrjääntymisriskin tilanteeksi. Olen kiitollinen kuitenkin äidilleni, joka pienistä tuloistaan huolimatta sai maksettua lukion kirjat ja auttoi elämän alkuun. Nyt, kohta 20 vuotta myöhemmin olen itse vanhempi, kuulun korkeimpaan tulodesiiliin ja asun hyvällä alueella pk-seudulla. Toki huomaan paikkaavani vähävaraista lapsuuttani tarjoamalla omalle lapselleni kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minulla ei ollut. Samalla yksi suuria huoliani on se, miten kasvatan lapseni niin ettei hänestä loista "rikkaan ku*ipääkakaran" leima.