Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?

Ehkä se, että tajusin vasta myöhemmin, miten koulusta päin annettavat tavarat vähenivät ja niukkenivat vuosi vuodelta. Menin kouluun 1990 ja näin vanhempana ymmärrän, että laman vaikutukset näkyivät siinä noin 1994 tosi selkeästi. Kirjoja ei enää saanut omaksi, kaikkia mahdollisia kyniä ja vihkoja säästeltiin ja jaettiin paljon vähemmän. Siinä missä ekalla luokalla olimme kuvista varten saaneet jokainen oppilas oman suuren värikynäsetin kotiin vietäväksi, käytettiin nelosella jo pelkästään yhteisiä kyniä. Ja paljon muita vastaavia esimerkkejä.

Se toki pitää sanoa että eivät nämä koulusäästöt mitenkään vaikuttaneet negatiivisesti mun lapsuuteeni, koulu hoiti hommansa ihan hyvin. Jälkeenpäin miettiessä olen vain tullut hoksanneeksi tämän säästöaspektin.

90-lukua

-ei omaa huonetta, 4 ihmistä nukkui samassa

-ei suihkua, 2 kertaa viikossa pääsi saunaan

-omat perunat nostettiin maasta

-rippikouluun ei varaa, erosin kirkosta

Nyt maahantulijat valittaa, kun ei ole syyrialaista sohvaa. Mulla ei ole edes varaa ikeaan, kaikki ilmaiseksi saatu.

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut tuppukylässä monilapsisessa perheessä ja aina oli tosi tiukkaa rahasta eikä ikinä saanut mitään mitä halusi. No, nykyään vanhemmillani on velaton omakotitalo ja he matkustelevat ympäri maailmaa ja törsäävät rahoja. Koska talo on syrjäisessä paikassa me lapset emme tule koskaan perintönäkään saamaan sitä rahaa mikä siihen on aikanaan mennyt. Niissä seinissä on ne kaikki lapsilisät. Useampi meistä lapsista on kärsinyt aikuisiällä mielenterveysongelmista eikä meistä kukaan tule saavuttamaan samaa elintasoa mitä vanhemmillamme nyt on. Se vanhempieni köyhä ajanjakso on todellakin vain yksi ajanjakso heidän elämässään, mutta meille se oli koko lapsuus. Varmasti olisimme olleet onnellisempia lapsia jos olisimme asuneet vaikka rivarin pätkässä mutta meillä olisi ollut taloudellisesti parempi mahdollisuus harrastaa tai rahaa edes lukion kirjoihin. 

Jos joskus saan omia lapsia, niin mielummin tingin sitten omista mukavuuksistani ja annan heille mukavan lapsuuden. Mihinkään kuluttamiseen tai materiaan törsäämiseen en usko, mutta onhan se lapselle elämys jos välillä pääsee vaikkapa elokuviin, teatteriin, pääsee edes joskus syömään jossain ulkona tai saa harrastaa jotain kohtuuhintaista. Ja en missään nimessä hanki montaa lasta. 

T: kasarilapsi

Just ton takia mun isä päätti, että asutaan vuokralla. Ja oli oikea valinta. Äitini kuoli kun olin varhaisteini. Jos oltais maksettu talon seiniä, niin ei olisi niitä ihania yhteisiä muistoja lomamatkoilta ja harrastuksista..

Vierailija kirjoitti:

Mä muistelin äidilleni joskus kuinka meillä syötiin lapsena 90-luvun alussa usein sellaista liha-riisimössöä, jossa oli ihan valtavasti kaalia. Siis varmaan 3/4 koko jutusta. Se oli ihan ok, mutta muistelin vaan. Äiti sanoi sitten että No arvaappa kumpi maksaa vähemmän, kaali vai sianliha? Eli se ei ollutkaan kulinaarinen valinta vaan rahakysymys. En ollut tietenkään lapsena tajunnut.

Ai teillä oli oikein lihaa. Meillä syötiin 70-80-lukujen taitteessa riisiä, jonka seassa oli herneitä ja paprikaa. Se oli kuulemma terveellistä. Luulin, että söimme sitä siksi.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin tuon ajan mittapuun mukaan ihan hyvin toimeentuleva virkamiesperhe, lapsia tosin oli neljä. En ajatellut köyhäilyksi sitä, että edelliseltä päivältä yli jäänyt puuronloppu paistettiin pannulla seuraavan päivänä. Minusta oli hyvää se rapeaksi paistunut kuori sokerin ja maidon kanssa, appelsiinituoremehua sai sen 1,5 desiä aamupalalla (se kuulemma täytti päivän c-vitamiinin tarpeen), illalla sai syödä iltapalaksi kaksi voileipää, seuraavana päivänä saatettiin syödä edelliseltä päivältä jäänyttä kastiketta ja perunaa sekoitettuna ja lisäksi oli jotakin kananmunaa tai puuroa. MakaRYYNIvelli oli myös herkkua. Se taisi olla tuohon aikaan ihan normaalia olematta mitään erityisempää köyhäilyä. Muistelen nyt 1970- ja 1980-lukuja.

Paistettu puurohan on todella hyvää - nykyäänkin jos keitän puuroa kattilassa teen sen verran enemmän että voi syödä toisen kerran paistettuna.

Kaikki vaatteet kierrätyskamaa tai diy jopa alushousut :D

Ruoka kaikkea halpaa makarooneja,kaalia,riisiä,itse kalastettua kalaa,marjoja ja sieniä omasta metsästä yms. Leipä leivottiin itse ja jatkettiin jauhoja petulla,kahvia vain sunnuntaisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme saanet lapsena juoda maitoa, koska kaikki mahdollinen piti lähettää meijeriin, jossa siitä maksettiin. Koko seitsenhenkiselle perheelle jätettiin puoli litraa maitoa ja se meni ruuanlaittoon ja kahvimaidoksi.

  Ihminen ei tarvitse lehmänmaitoa juotavakseen, ihmisenmaito on eri asia. En toki juo kumpaakaan.

Minä olisin tarvinnut. Minulle tuli osteoporoosi jo nuorena. Nyt en saa luustoani enää kuntoon millään. Juusto oli juhlaruokaa, ei ollenkaan käytössä tavallisesti. Sekin oli Paimenpoika-sulatejuustoa.

Kalsiumia saa muualtakin kuin maitotuotteista. Todennäköisesti syynä on ollut se, että ei ole annettu lapsena d-vitamiinilisää. Enpä itsekään kyseistä vitamiinilisää saanut ja onneksi on vielä luusto kunnossa, kortisonilääkityksestä huolimatta... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut tuppukylässä monilapsisessa perheessä ja aina oli tosi tiukkaa rahasta eikä ikinä saanut mitään mitä halusi. No, nykyään vanhemmillani on velaton omakotitalo ja he matkustelevat ympäri maailmaa ja törsäävät rahoja. Koska talo on syrjäisessä paikassa me lapset emme tule koskaan perintönäkään saamaan sitä rahaa mikä siihen on aikanaan mennyt. Niissä seinissä on ne kaikki lapsilisät. Useampi meistä lapsista on kärsinyt aikuisiällä mielenterveysongelmista eikä meistä kukaan tule saavuttamaan samaa elintasoa mitä vanhemmillamme nyt on. Se vanhempieni köyhä ajanjakso on todellakin vain yksi ajanjakso heidän elämässään, mutta meille se oli koko lapsuus. Varmasti olisimme olleet onnellisempia lapsia jos olisimme asuneet vaikka rivarin pätkässä mutta meillä olisi ollut taloudellisesti parempi mahdollisuus harrastaa tai rahaa edes lukion kirjoihin. 

Jos joskus saan omia lapsia, niin mielummin tingin sitten omista mukavuuksistani ja annan heille mukavan lapsuuden. Mihinkään kuluttamiseen tai materiaan törsäämiseen en usko, mutta onhan se lapselle elämys jos välillä pääsee vaikkapa elokuviin, teatteriin, pääsee edes joskus syömään jossain ulkona tai saa harrastaa jotain kohtuuhintaista. Ja en missään nimessä hanki montaa lasta. 

T: kasarilapsi

Just ton takia mun isä päätti, että asutaan vuokralla. Ja oli oikea valinta. Äitini kuoli kun olin varhaisteini. Jos oltais maksettu talon seiniä, niin ei olisi niitä ihania yhteisiä muistoja lomamatkoilta ja harrastuksista..

Niinpä, mielummin muistoja kuin materiaa! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena minua harmitti suuresti, ettei meillä ollut juuri koskaan mitään herkkuja. Ajattelin, ettei rahaa ole ja se hävetti minua. Ihmettelin kun kaverini luona oli aina herkkuja, vaikka heillä ei ollut paljoa rahaa tai ainakaan paljoa enempää kuin meilläkään.

No nyt 20vuotta myöhemmin, vanhemmillani on velaton talo, autot yms ja rahaa säästössä. Kaverini vanhemmat asuvat edelleen kerrostalossa vuokralla.

Eli ”hienoa”! Vanhempasi saivat velattoman talon ja autot, sinun lapsuutesi ja sen monimuotoisuuden kustannuksella.

Itse en ole asiasta läheskään yhtä innoissani. Minä nimittäin olisin lapsuudessani mieluusti ottanut ne uudet tai edes käytetyt sukset, polkupyörän, nätit ja uudet kouluvaatteet, monipuolisen ruokavalion, maailmankuvaa avaavan matkustelun, harrastuksia, kulttuurielämykset ja muut lapsen elämää rikastuttavat kokemukset. Myös niitä herkkuja, silloin tällöin.

Mutta näiden sijaan sain päinvastaisen: ei matkusteltu, ei hankittu urheiluvälineitä, ei harrastettu mitään mikä olisi maksanut, ruokavalio oli suppea, vaatteet oli aina jonkun käytetyt edelliseltä vuosikymmeneltä, teatterissa tai taidenäyttelyssä kävin vasta aikuisena, peruskoulun jälkeen olen itse kustantanut oman elämäni ja opiskeluni... lapset olivat kuin turha ja ylimääräinen kuluerä, josta piti ja pystyi tinkimään.

Kaiken tämän ansiosta vanhemmillani on nyt eläkeikäisinä velaton talo, kesämökki, ne velattomat autot. Kyllä kelpaa nyt ryypätä omaisuutta toimettomana ja ylpeillä elämällään kun lapset ovat joutuneet luopumaan omasta täysipainoisesta lapsuudestaan heidän ahneutensa ja materialistisuutensa vuoksi.

Meillä taas omakotitalon hankkiminen oli järkivalinta. Kun lapset oli pieniä, ostimme Lohjalta omakotitalon 90 -luvun alussa. Silloin talot olivat halpoja laman vuoksi, mutta olimme molemmat nuoria ja aika hyvissä ammateissa, joten emme saaneet asumistukea. Talon lainanlyhennys ja asumiskulut eivät olleet ostohetkellä sen enempää kuin vuokrattu kerrostalokolmiomme, johon emme tietenkään saaneet asumistukea. Halusimme antaa myös lapsille paremman kasvuympäristön kuin vuokrakasasmi alue, jossa pyöri juoppoja ja muuta epämääräistä sakkia aika paljon. Eli rahaa jäi aivan yhtä lailla lasten harrastuksiin, ulkomaanmatkoihin, autoihin, kunnon vaatteisiin jne. Kun lapset tulivat teini-ikään, jolloin menot ovat suurimmillaan, olimme jo maksaneet talon pois ja siinä vaiheessa tietenkin rahaa jäi paljon enemmän kuin jos olisimme asuneet vuokralla. Taloa maksaessa jäi myös säästöjä, joita olemme sijoittaneet. Näin olemme kasvattaneet lapsille perintöä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut tuppukylässä monilapsisessa perheessä ja aina oli tosi tiukkaa rahasta eikä ikinä saanut mitään mitä halusi. No, nykyään vanhemmillani on velaton omakotitalo ja he matkustelevat ympäri maailmaa ja törsäävät rahoja. Koska talo on syrjäisessä paikassa me lapset emme tule koskaan perintönäkään saamaan sitä rahaa mikä siihen on aikanaan mennyt. Niissä seinissä on ne kaikki lapsilisät. Useampi meistä lapsista on kärsinyt aikuisiällä mielenterveysongelmista eikä meistä kukaan tule saavuttamaan samaa elintasoa mitä vanhemmillamme nyt on. Se vanhempieni köyhä ajanjakso on todellakin vain yksi ajanjakso heidän elämässään, mutta meille se oli koko lapsuus. Varmasti olisimme olleet onnellisempia lapsia jos olisimme asuneet vaikka rivarin pätkässä mutta meillä olisi ollut taloudellisesti parempi mahdollisuus harrastaa tai rahaa edes lukion kirjoihin. 

Jos joskus saan omia lapsia, niin mielummin tingin sitten omista mukavuuksistani ja annan heille mukavan lapsuuden. Mihinkään kuluttamiseen tai materiaan törsäämiseen en usko, mutta onhan se lapselle elämys jos välillä pääsee vaikkapa elokuviin, teatteriin, pääsee edes joskus syömään jossain ulkona tai saa harrastaa jotain kohtuuhintaista. Ja en missään nimessä hanki montaa lasta. 

T: kasarilapsi

Tämä voisi olla kuin omasta kynästäni. Tosin olin käytännössä kouluiästä eteenpäin kuin ainoa lapsi. Muutettiin kouluni alkaessa maalle, isosiskoni, joka tuolloin oli juuri täysikäinen jäi vuokralle kaupunkiin. Kaikesta tingittiin isot velat niskassa, en harrastanut mitään, kun harrastuksiin olisi pitänyt kuljettaa eikä sitä valitusta kestänyt mikä siitä seurasi. Esimerkiksi lentokoneessa olin ensimmäistä kertaa vasta täysi-ikäisenä omakustanteisesti. Nykyään vanhemmilla sitten on varaa pistää elämää risaiseksi. Lapsenlapsia eivät missään kohta ole halunneet huolehtia edes paria päivää kun omansa jo saivat maailmalle. Ihmettelevät nyt miksi lapsenlapset eivät ole heille kovin läheisiä.

Musta oli ihanaa, kun äiti vei talvisin pulkalla päiväkotiin ennen töitä. En tajunnut, että meillä ei ollut varaa bussiin... Mies taas oli opetettu käyttämään vessapaperia yksi pala kerrallaan, ja jatkoi sitä aikuisiälle asti, kunnes joskus asiasta mainitsi ja mun "WTF??? Ota nyt niin monta palaa kuin tarvitset!" -reaktio herätti hänet. :D Molemmat ollaan lama-ajan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin tuon ajan mittapuun mukaan ihan hyvin toimeentuleva virkamiesperhe, lapsia tosin oli neljä. En ajatellut köyhäilyksi sitä, että edelliseltä päivältä yli jäänyt puuronloppu paistettiin pannulla seuraavan päivänä. Minusta oli hyvää se rapeaksi paistunut kuori sokerin ja maidon kanssa, appelsiinituoremehua sai sen 1,5 desiä aamupalalla (se kuulemma täytti päivän c-vitamiinin tarpeen), illalla sai syödä iltapalaksi kaksi voileipää, seuraavana päivänä saatettiin syödä edelliseltä päivältä jäänyttä kastiketta ja perunaa sekoitettuna ja lisäksi oli jotakin kananmunaa tai puuroa. MakaRYYNIvelli oli myös herkkua. Se taisi olla tuohon aikaan ihan normaalia olematta mitään erityisempää köyhäilyä. Muistelen nyt 1970- ja 1980-lukuja.

Vähän ohi aiheen, mutta C-vitamiini ja appelsiinituoremehu oli 1970-luvulla neuvolan opetuksia. Silloin oltiin huolissaan lasten riittämättömästä C-vitamiininsaannista, ja jo pikkuvauvoille opastettiin antamaan appelsiinituoremehua. Vanhempasi olivat siis kuunnelleet ja noudattivat neuvolantädin antamaa neuvoa. :) Nykyään vähän sama huoli D-vitamiininsaannista.

Pyh. Minä olen kiltti mies siinä mielessä, että pyrin olemaan aina ystävällinen ja kohtelias. Alkoholiakin käytän kohtuudella. En tuo itseäni esille, en ole röyhkeä enkä huomionkipeä. Kovin puheliaskaan en ole, vaan kuuntelen enemmän ja kun avaan suuni, kerron rehellisesti ajatuksiani, toki harrastan jonkin verran small talkiakin. Aina olen ollut oma itseni, enkä edes ole yrittänyt "iskeä" naisia. Silti nuorempanakin ennen pariutumista naiset tykkäsivät jutella kanssani ja osoittivat kiinnostusta. Ei tarvitse olla "pelimies" tai harrastaa jotain toisten neuvomia konsteja, jos korvien välissä liikkuu muutakin kuin päivän lööpit. Ajattelin jo 15 vuotiaana, että olen oma itseni, se kenelle kelpaan, on sopivin.  

Mummolaan satojen kilometrien päähän matkalla isä valitsi usein menopäiväksi sellaisen päivän ajankohdan, että automatkan varrella sijaitseva ainoa kahvila-baari oli suljettuna siihen kelloaikaan, kun sinne asti pääsimme.  Syy oli se, ettei tarvinnut ostaa siihen maailman aikaan kallista jäätelöä eli seitsemän kappaletta jäätelötuutteja koko perheelle! Ohitimme kahvilan ja me lapset harmittelimme, kun kuppila olikin kiinni, paitsi isämme ei harmitellut. Viisas isäni;hih.

Ei jäänyt traumoja, sillä sitten kun meidän perheestä oli osa perheestä autossa mukana mummolaan matkustaessamme,  pysähtyi isämme mielellään tauolle jätksille+limsalle ja munkkikahveille.

No se, että kotimaan automatkoilla ei kertaakaan pysähdytty huoltoasemalle kuin tankkaamaan. Kotoa otettiin eväät joo ja sitten pidemmillä matkoilla isä kävi kaupasta limsaa, banaaneja ja kinkkua. Järkevää ja taloudellista. Mutta oishan tuota ollut varaa vaikka kerran vuodessa tai kahden vuoden välein käydä. Mutta sittenhän lapset olisivat aina mankuneet sinne, joten haluttiin ilmeisesti opettaa, että ei onnistu. On ihan jäänyt mieleen eräs tietty Shell Keski-Suomesta, Hirvaskankaan Helmisimpukka. Siinä pysähdyttiin usein tankkaamaan. Yhdestä ikkunasta näkyi houkutteleva Shell ja toisesta Elävät kivet-seurakunnan rakennuksen iso logo. Kerran olin kimppakyydissä, jossa pysähdyttiin samaisessa kohtaa. Ihan tarkoituksella kävin ostamassa kahvin, juoman ja leivän.

Itse olen monilukuisesta sisarusparvesta lähtöisin, ja oli äiti ja isä, ja isä oli vakituisesti töissä koko työikänsä yksityisen sektorin työnantajalla, että sellainen keskituloiseen luokkaan kuuluimme, mutta äitimme oli pääasiassa kotirouvana, joten eipä se elintaso kovin leveilyä ollut, mutta vaikka meillä lapsilla kiersikin vanhaa ja käytettyä, mutta kyllä minä pahnan pohjimmaisena kuopuksena sain uuttakin esim. suksia ja potkukelkkaa, luistimet olivat sen aikaisesta kirpputorikaupasta eli käytettyjen urheiluvälineiden osto ja myyntiliikkeestä.  Mutta ulkomaan matkoille ei matkusteltu, vaikka täällä koti-Suomessa joitakin reissuja isän kesälomilla tehtiinkin isän käytettynä ostetulla autolla, jota hän vaihtoi aina hieman uudempiin käytettyihin vuosien varrella, ja remontoi niitä sitten urakalla,  ja autotallissa isäni "asui" vapaa-aikoina autojensa kimpussa usein. Myöhemmin myös minusta vanhempieni sisarustenikin käytettyjen rottanoiden ensiautojen moottorien korjaushommissa.  Isästä on jäänytkin mieleeni hänen usein likaiset moottoriöljyiset kätensä.  Piippua poltellen isälläni menikin sitten aikaa perhetuttavaisännän kera pohtiessa autojensa erinäisiä remonttejaan.   Mutta tarkkaa taloudenpitoahan se kuvasti, ettei meidän perheellä ollut varaa viedä meitä lapsia esim. Linnanmäen karusellimaailmaan vaan itse vasta aikuisiälläni menin ekan kerran Helsinkiin Linnanmäelle sekä Korkeasaaren eläintarhaan maksaen omilla työpalkkatienesteilläni matkani jne.   Omat lapsemme veimme edellä mainittuihin paikkoihin jo ennen kuin osasivat kävellä.    Ymmärrettävää tietysti oli matkan pituuskin lapsuuden asuinpaikkakunnalta Helsinkiin, vaikkakin mummolasta ei  niin pitkä matka olisi Helsinkiin ollutkaan isämme kesälomien aikana, mutta eihän ikinä sinne lähtenyt meitä viemään, vaikka minäkin muistan pyytäneeni joskus. Mummolan plantaasille vaan menimme heinän seippäille mättötalkoisiin joka hiivatin kesäloma 60- ja 70-luvun alkuvuosina.

Laivaristeilyllekin pääsin vasta aikuisena, ja nauraisitte jos kerron, että vasta 90-luvun alkupuolella, kun minulla oli jo omat lapseni. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsena minua harmitti suuresti, ettei meillä ollut juuri koskaan mitään herkkuja. Ajattelin, ettei rahaa ole ja se hävetti minua. Ihmettelin kun kaverini luona oli aina herkkuja, vaikka heillä ei ollut paljoa rahaa tai ainakaan paljoa enempää kuin meilläkään.

No nyt 20vuotta myöhemmin, vanhemmillani on velaton talo, autot yms ja rahaa säästössä. Kaverini vanhemmat asuvat edelleen kerrostalossa vuokralla.

Kurjaa lapsuutta tuo ei muuksi muuta.

Meillä ei ollut ikinä jääkaapissa kuin voileipätarvikkeet, siis margariinia ja juustoa, harvoin makkaraa ja sitten ne ruoat, joista oli tarkoitus tehdä ateria. Kaverit saivat jogurtteja, vanukkaita, paahtoleipää, keksejä, rahkaa, hedelmiä yms.. Olen aina rakastanut ruokaa ja olin kateellinen.

Vaatteita saatiin siskon kanssa kerran vuodessa, juhliin. Ostettiin aina peruscollegepaidat tai muuta arkista, että niitä kehtasi käyttää muutenkin.

Lomailtiin vain sukulaisissa ja huoltoasemalla tankattiin, ei muuta.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että rahaa oli vähän, koska äidilläni oli peliongelma jo tuolloin. Vaivoin saivat kerrostaloasunnon maksettua, vaikka isällä oli hyvä palkka ja äitikin kävi töissä.

Nyt itse elän vaatimattomasti lasten kanssa. Ei siksi, että haluaisin, vaan koska on pakko, mutta meillä on jääkaapissa aina paljon ruokaa, koska haluan.

Meidän äidillä oli tämmöinen omalaatuinen tapa 80-luvulla. Jos hän huusi lapset ulkoa syömään ja kuulolla oli naapurien lapsia, ei hän koskaan kysyessäni kertonut mitä oikeasti oli ruokana. Vastaus oli tuolloin aina "karjalanpaistia ja keitettyjä perunoita". Oikeasti ruoka oli sitten kyljyksiä, maksakastiketta tms. Että piti kuulostaa hienommalta kuin mitä olikaan. Lapsena ihmettelin suuresti ja oikeastaan aikuisenakin vielä. Ehkä se oli sen ajan yksityisyyden suojaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nää teidän ruuat kyllä mistään köyhyydestä kerro, ei ennen vanhaan yksinkertaisesti ollut mitään fiinimpiä ruokia. Kaikki söi tulotasosta riippumatta perunoita, vispipuuroa, omenoita, puuroa ja talouskyljyksiä.

Ja mitä tulee tuohon että automatkalla oli omat eväät, niin minusta se on vaan järkevää rahankäyttöä - myös nykypäivänä. Meilläkin on usein mummolareissuja varten autossa kahvia ja sämpylää, vaikka bruttotulot on yli 8000 e kuussa. Pääseepä nopeammin perille kun ei pysähdy abc:lle.

Tämä tulee radikaalisti muuttumaan, kun meidät pakotetaan sähköautoihin.

Kyllähän siinä nälkä tulee, kun joutuu pitämään tuntien lataustaukoja muutaman sadan kilometrin välein.

Pakko takertua tuohon sähköauton lataamiseen. Pikalaturilla ei kestä tunteja vaan normaalin huoltoasemalla käynnin verran (syönti ja vessareissu). Omat ajomääräni kerrallaan riittävät aivan hyvin sähköauton rangen verran ja autoni lataan mukavasti kotona yöllä. Onneksi ei tarvitse hytistä enää kylmässä viimassa huoltoasemalla tankkaamassa vaan kännykkäaplikaatiosta auton esilämmitys päälle 15 min ennen lähtöä ja aina on täysi "tankki".

Köyhäilystä vielä sen verran: olin yh-äidin lapsi ja meillä syötiin myös makaronivelliä. Tykkäsin siitä. Ainostaan vaatteista muistan niukemman tulotason, että kotona ei pidetty ns. parempia vaatteita tahrojen ja reikien pelossa vaan huonompia kotivaatteita. Ulkona ollessa vaatteiden rikkoutumista sai varoa ettei olisi kaatuessa tullut reikää. Muistelen hypelleeni vanhojen autonrenkaiden yli ja siinä rytäkässä kaaduin. Ensin tarkastin vaatteet reikien pelossa ja vasta sitten keskityin fyysisiin vammoihin. Ulkona ei käyty syömässä, harrastaa ei voinut paljoa kuin ratsastustunti kerran kahdessa viikossa. Kävin aiemmin kuviskoulussa, joka maksoi 300 markkaa/lukukausi ja piti valita sen ja ratsastuksen väliltä. Rahat harrastusvälineisiin keräsin itse etsimällä pulloja ja säästämällä 10 markan viikkorahoista.