Miksi en ole ennen kuullut opitusta avuttomuudesta? Vihdoin ymmärrän itseäni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tänään kommentin, jossa henkilö kertoi että hän kärsii vakavasta huimauksesta joka tekee kävelemisestä vaikeaa ja hänen elämänlaatunsa on huono, koska hän ei pääse liikkeelle niin kuin haluaisi. Pyörätuoli auttaisi paljon ja helpottaisi jopa oireita joita kävely pahensi, mutta hänelle ei "anneta" pyörätuolia. Kirjoittaja vaikutti sujuvasanaiselta ja käytteli nettiä. Mietin, onko hän koskaan googlannut pyörätuolikauppiaiden nettisivuja (Eka osuma: uudet tuolit alkaen 80€, varmaan niitä hienoimpiakin malleja saisi käytettynä melko halvalla) ja tajunnut että hänellä on valtuudet tilata itselleen pyörätuoli ilman että joku antaa sen.

Voi olla että esimerkissäni oli taustalla jotakin mitä en tiedä ja siksi todellakaan henkilö ei voinut tehdä itse päätöstä. Näen kuitenkin usein vastaavia ongelmankuvauksia joissa ongelman ratkaisu selvästi parantaisi ihan valtavasti elämänlaatua mutta jotenkin ihminen ei kykene laskemaan sitä päässälaskua että nyt pieni ihan oma investointi voisi tehdä omassa elämässä paljon hyvää.  

   

Opittu avuttomuus aiheuttaa sitä, ettei ihminen yritä aktiivisesti parantaa tilannettaan ja lopulta jättää jopa tarttumatta selviin ratkaisuihin. Tätä on testattu koirilla antamalla niille sähköshokkeja samalla, kun on soitettu kelloa. Seuraavaksi koira on siirretty tilaan, joka on jaettu kahtia matalalla aidalla. Sähköshokkien antamista on jatkettu ja oletettu, että koira pakenisi toiselle puolelle turvaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan koirat ovat ennemmin jääneet kärsimään shokeista.

Myös me ihmiset voimme jäädä samalla tavalla itse rakennettuun vankilaan, vaikka ovi on koko ajan auki nenän edessä.

Tiedostan muuten hyvin sen, että olen ihan itsekin monen opitun avuttomuuden vanki. Minun kohdallani ne eivät onneksi ole osoittautuneet kohtalokkaiksi siinä mielessä, että olen tehnyt täyden työuran jne. Luulisin silti, että jos todella ratkoisin joitakin asioita, elämänlaatuni voisi parantua merkittävästi. Kiitos herätyksestä, tätä alankin nyt pohtia :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on turhaa syyttää ammattilaisia siitä, että he eivät osanneet heti kertoa sinulle missä vika. Eivät he mitään selvänäkijöitä ole. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Itse sain avun ongelmiini vasta vuoden terapian jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen vastaukset olivat ilmiselviä, mutta en ollut nähnyt niitä itse 15 vuoden aikana. En syytä ammattilaisia siitä, että hekään eivät osanneet heti ratkoa ongelmiani.

En syytä, vaan aidosti ihmettelen. Sain esimerkiksi syyllistämistä sos. työntekijältä rahanhallinnan puutteesta, ja siitä jäi pitkäksi aikaa ahdistunut olo. En ole olettanut kenenkään ratkovan ongelmia puolestani ja jo kauan sitten on käynyt selväksi, että toipuminen vaatii työtä minulta itseltäni. Ihmettelen vaan, että miten näin ilmiselvä asia ei ole tullut vastaan missään aikaisemmin - edes tuen piiriin hakeutuessa. AP

On sinulla oikeus ihmetellä. Ja ihan aiheesta ihmettelet. Yksi osa ongelmaa on se, että eri ammattilaistahot eivät saa hetkessä kiinni kokonaiskuvasta. He näkevät sinut hetken kerrallaan ja silloinkin sinä ehkä esiinnyt heille ennemminkin parhaimmillasi kuin huonoimmillasi.

Opitun avuttomuuden puheeksi ottamiselle on kuitenkin jonkinlainen kynnys. Siinä haluaa mieluummin olla varma asiasta kuin vain heitellä ehdotuksia pienen vinkin perusteella. Kun se heitto voi mennä ihan metsäänkin ja silloin se nostaa vain vastarintaa. Ennen kuin tuollaisen uskaltaa ottaa puheeksi, niin asialle tarvitaan riittävästi näyttöä ja sitä taas kertyy vasta ajan kanssa ja siten, että näkee toista erilaisissa tilanteissa ja eri ympäristöissä.

Ei tuo kuitenkaan mikään harvinainen ilmiö ole. Joten kyllä siitä soisi puhuttavan nykyistä enemmänkin. Ei ole paljon ollut julkisessa keskustelussa. Muistan kuulleeni tuosta joskus lukioaikana. Itselleni se tuli sieltä asti mieleen sitten, kun kohtasin ihmisen, jolla näyttää tuota opittua avuttomuutta olevan.

Vierailija kirjoitti:

Opittu avuttomuus on siis lyhyesti kuvailtuna käyttäytymismalli, jonka ihminen (tai eläin) oppii kohdatessaan kipua tuottavia tai muuten ei-toivottavia tilanteita. Lopulta ihminen lakkaa edes yrittämästä laittaa vastaan tai muuttaa asioita. Esimerkkejä opitusta avuttomuudesta on vaikka kuinka: esimerkiksi köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle juuri opitun avuttomuuden mekanismilla (turha säästää tai suunnitella tulevaisuutta, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu).

En nyt mene syvällisesti omaan tilanteeseeni, mutta minulla on mielenterveys- ja elämänhallintavaikeuksia, vaikka olen psykologin tutkimusten mukaan keskimääräistä älykkäämpi ja sikäli minun pitäisi osata esim. hoitaa talouttani. Olen elänyt elämäni ajelehtien impulsiivisesti pettymyksestä ja kriisistä toiseen, tehnyt huonoja valintoja miettimättä tulevaisuutta jne. Taustalla turvaton ja köyhä lapsuus, vanhemmilla mt-ongelmia.

Asiat alkoivat muuttua hiljattain, kun koin eräänlaisen valaistumisen kyllästyttyäni ikuiseen rahapulaan. Tajusin, ettei ole liian myöhäistä laittaa asioita kuntoon ja että minähän VOIN muuttaa tilannettani. Siitä eteenpäin elämäni palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen yksi kerrallaan, vaikka vaikeaa on toki vieläkin.

Ihmettelen vaan sitä, että kun olen ravannut kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä, psykiatreilla ym. ettei kukaan ole ottanut asiaa puheeksi kanssani! Parhaimmillaan olen saanut vinkkejä siitä, miten kannattaisi ostaa ruokaa tarjoushintaan yms. mutta kukaan ei ole tullut ehdottaneeksi, että katson koko elämääni aivan väärästä kulmasta. Luulisi ammattilaisten kuitenkin tuntevan esim. köyhyyden psykologiaa ja sitä, kuinka jatkuva niukkuus ja pettymykset saavat ihmisen lannistumaan.

Ajatuksia?

Mitä sinä ihan konkreettisesti teit, että sait elämääsi enemmän hallintaan? Teitkö listoja hoidettavista asioista, puhuitko mielessäsi itsellesi rohkaisevasti, teitkö muutoksia arjen rytmissä tai harrastuksissa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on turhaa syyttää ammattilaisia siitä, että he eivät osanneet heti kertoa sinulle missä vika. Eivät he mitään selvänäkijöitä ole. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Itse sain avun ongelmiini vasta vuoden terapian jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen vastaukset olivat ilmiselviä, mutta en ollut nähnyt niitä itse 15 vuoden aikana. En syytä ammattilaisia siitä, että hekään eivät osanneet heti ratkoa ongelmiani.

En syytä, vaan aidosti ihmettelen. Sain esimerkiksi syyllistämistä sos. työntekijältä rahanhallinnan puutteesta, ja siitä jäi pitkäksi aikaa ahdistunut olo. En ole olettanut kenenkään ratkovan ongelmia puolestani ja jo kauan sitten on käynyt selväksi, että toipuminen vaatii työtä minulta itseltäni. Ihmettelen vaan, että miten näin ilmiselvä asia ei ole tullut vastaan missään aikaisemmin - edes tuen piiriin hakeutuessa. AP

On sinulla oikeus ihmetellä. Ja ihan aiheesta ihmettelet. Yksi osa ongelmaa on se, että eri ammattilaistahot eivät saa hetkessä kiinni kokonaiskuvasta. He näkevät sinut hetken kerrallaan ja silloinkin sinä ehkä esiinnyt heille ennemminkin parhaimmillasi kuin huonoimmillasi.

Opitun avuttomuuden puheeksi ottamiselle on kuitenkin jonkinlainen kynnys. Siinä haluaa mieluummin olla varma asiasta kuin vain heitellä ehdotuksia pienen vinkin perusteella. Kun se heitto voi mennä ihan metsäänkin ja silloin se nostaa vain vastarintaa. Ennen kuin tuollaisen uskaltaa ottaa puheeksi, niin asialle tarvitaan riittävästi näyttöä ja sitä taas kertyy vasta ajan kanssa ja siten, että näkee toista erilaisissa tilanteissa ja eri ympäristöissä.

Ei tuo kuitenkaan mikään harvinainen ilmiö ole. Joten kyllä siitä soisi puhuttavan nykyistä enemmänkin. Ei ole paljon ollut julkisessa keskustelussa. Muistan kuulleeni tuosta joskus lukioaikana. Itselleni se tuli sieltä asti mieleen sitten, kun kohtasin ihmisen, jolla näyttää tuota opittua avuttomuutta olevan.

Hyvin selitetty, ymmärrän nyt paremmin että miksei muutaman tapaamisen perusteella esim. psykiatri ole voinut pamauttaa tuollaista päin naamaa. Se on silti erikoista, että esim. syrjäytymisestä ollaan kovin huolissaan, mutta opitun avuttomuuden mahdollisuudesta en ole juuri nähnyt puhuttavan. Yleisestä passivoitumisesta kyllä, mutta harvoin sen syntymekanismia avataan.

Olisikin kiinnostavaa tietää, onko kyseessä jotenkin psyk. tai sosiaalialalla kiistanalainen teoria.

AP

Sinulle on, ap, saatettu sanoa asiasta ihan suoraan tai vähän kaarrellen. Mutta olet mahdollisesti ohittanut sen hölynpölynä tai et ole ymmärtänyt sitä ollenkaan sinua koskevaksi asiaksi. Näin käy silloin, kun ei itse ole vielä valmis vastaanottamaan asiaa. Sitten kun asia hautuu aikansa ja tulee uudelleen esille, niin vastaanottaminen voi onnistuakin. Ja ihmismieli on niin armollinen, että se pyyhkii aiemmat hyväntahtoiset kommentit mielestä pois.

Tällainenkin mahdollisuus on. Vaikkakin vähintään yhtä todennäköinen on sekin mahdollisuus, että kukaan ei vain ole "kehdannut" puuttua oikeilla sanoilla. Tai sitten oikeilla ihmisillä ei ole ollut oikeaa tai riittävää tietoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opittu avuttomuus on siis lyhyesti kuvailtuna käyttäytymismalli, jonka ihminen (tai eläin) oppii kohdatessaan kipua tuottavia tai muuten ei-toivottavia tilanteita. Lopulta ihminen lakkaa edes yrittämästä laittaa vastaan tai muuttaa asioita. Esimerkkejä opitusta avuttomuudesta on vaikka kuinka: esimerkiksi köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle juuri opitun avuttomuuden mekanismilla (turha säästää tai suunnitella tulevaisuutta, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu).

En nyt mene syvällisesti omaan tilanteeseeni, mutta minulla on mielenterveys- ja elämänhallintavaikeuksia, vaikka olen psykologin tutkimusten mukaan keskimääräistä älykkäämpi ja sikäli minun pitäisi osata esim. hoitaa talouttani. Olen elänyt elämäni ajelehtien impulsiivisesti pettymyksestä ja kriisistä toiseen, tehnyt huonoja valintoja miettimättä tulevaisuutta jne. Taustalla turvaton ja köyhä lapsuus, vanhemmilla mt-ongelmia.

Asiat alkoivat muuttua hiljattain, kun koin eräänlaisen valaistumisen kyllästyttyäni ikuiseen rahapulaan. Tajusin, ettei ole liian myöhäistä laittaa asioita kuntoon ja että minähän VOIN muuttaa tilannettani. Siitä eteenpäin elämäni palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen yksi kerrallaan, vaikka vaikeaa on toki vieläkin.

Ihmettelen vaan sitä, että kun olen ravannut kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä, psykiatreilla ym. ettei kukaan ole ottanut asiaa puheeksi kanssani! Parhaimmillaan olen saanut vinkkejä siitä, miten kannattaisi ostaa ruokaa tarjoushintaan yms. mutta kukaan ei ole tullut ehdottaneeksi, että katson koko elämääni aivan väärästä kulmasta. Luulisi ammattilaisten kuitenkin tuntevan esim. köyhyyden psykologiaa ja sitä, kuinka jatkuva niukkuus ja pettymykset saavat ihmisen lannistumaan.

Ajatuksia?

Mitä sinä ihan konkreettisesti teit, että sait elämääsi enemmän hallintaan? Teitkö listoja hoidettavista asioista, puhuitko mielessäsi itsellesi rohkaisevasti, teitkö muutoksia arjen rytmissä tai harrastuksissa? 

Otin jokaisen elämän osa-alueen kanssa esille sen, miten tiedän että kyseinen asia pitäisi hoitaa ja päätin, että alan nyt tehdä asiat toisin koska osaan hemmetti vie ajatella järjelläni jos haluan. Tiedän siis varsin hyvin, mikä on terveellinen ja minulle sopiva ruokavalio, miten pidetään kirjanpitoa ja budjettia Excelillä tai minkä verran pitää nukkua öisin jne. Otin raha-asiat työn alle ensin, koska tiedän niiden olevan melkein kaiken perusta - persaukisena on mahdoton keskittyä muuhun kuin rahapulaan. Muitakin asioita työstän pienin askelin ja koko ajan kasvaa usko siihen, että minähän osaan.

En osaa tarkalleen sanoa, mistä prosessi sai alkunsa. Mutta minulla siihen vaikutti tietynlainen sisuuntuminen: havahduin yhtäkkiä siihen, että en halua enää elää näin ja että minä tiedän - järjellä - miten parantaa asioita.

Arki on edelleen ajoittain kaoottista enkä olekaan pistänyt kaikkea uusiksi kerralla, vaan palasia kerrallaan. Esimerkiksi viimeisenä olen opetellut syömään aamupalan joka aamu.

Olen myös aloitellut kuntouttavaa psykoterapiaa ja saanut lääkkeet kohdalleen. Tämä opitun avuttomuuden käsite tuli ihan sattumalta vastaan muualla.

AP

Hyvää pohdintaa AP, tunnistan samoja käyttäytymismalleja itsessäni. Huono itsetunto saa vähättelemään itseään ja omia mahdollisuuksiaan, ja siitä tulee lopulta itseään toteuttava ennuste. Vaikka tiedostan asian, en silti tiedä kuinka voisin taistella huonoa itsetuntoa vastaan, varsinkin kun objektiivisesti katsoen olen tietyissä asioissa keskivertokansalaista huonompi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tänään kommentin, jossa henkilö kertoi että hän kärsii vakavasta huimauksesta joka tekee kävelemisestä vaikeaa ja hänen elämänlaatunsa on huono, koska hän ei pääse liikkeelle niin kuin haluaisi. Pyörätuoli auttaisi paljon ja helpottaisi jopa oireita joita kävely pahensi, mutta hänelle ei "anneta" pyörätuolia. Kirjoittaja vaikutti sujuvasanaiselta ja käytteli nettiä. Mietin, onko hän koskaan googlannut pyörätuolikauppiaiden nettisivuja (Eka osuma: uudet tuolit alkaen 80€, varmaan niitä hienoimpiakin malleja saisi käytettynä melko halvalla) ja tajunnut että hänellä on valtuudet tilata itselleen pyörätuoli ilman että joku antaa sen.

Voi olla että esimerkissäni oli taustalla jotakin mitä en tiedä ja siksi todellakaan henkilö ei voinut tehdä itse päätöstä. Näen kuitenkin usein vastaavia ongelmankuvauksia joissa ongelman ratkaisu selvästi parantaisi ihan valtavasti elämänlaatua mutta jotenkin ihminen ei kykene laskemaan sitä päässälaskua että nyt pieni ihan oma investointi voisi tehdä omassa elämässä paljon hyvää.  

   

Opittu avuttomuus aiheuttaa sitä, ettei ihminen yritä aktiivisesti parantaa tilannettaan ja lopulta jättää jopa tarttumatta selviin ratkaisuihin. Tätä on testattu koirilla antamalla niille sähköshokkeja samalla, kun on soitettu kelloa. Seuraavaksi koira on siirretty tilaan, joka on jaettu kahtia matalalla aidalla. Sähköshokkien antamista on jatkettu ja oletettu, että koira pakenisi toiselle puolelle turvaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan koirat ovat ennemmin jääneet kärsimään shokeista.

Myös me ihmiset voimme jäädä samalla tavalla itse rakennettuun vankilaan, vaikka ovi on koko ajan auki nenän edessä.

Mistä koirat voisivat tietää, että sähkösokit eivät jatkuisi myös aidan toisella puolella? Eivät mistään. Silloin on fiksua jäädä paikalleen säästääkseen voimia.

Ihmiset eivät myöskään voi tietää jatkuvatko pettymykset ja vastoinkäymiset vaikka yrittäisit parantaa asioitasi. Yrittäminen tietysti kannattaa aina mikäli siihen vain on voimia, ja kunhan siitä ei voi koitua ongelmien pahenemista.

Siis puhutko nyt skeemoista?

Olemme iloisia sinun puolestasi, ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opittu avuttomuus on siis lyhyesti kuvailtuna käyttäytymismalli, jonka ihminen (tai eläin) oppii kohdatessaan kipua tuottavia tai muuten ei-toivottavia tilanteita. Lopulta ihminen lakkaa edes yrittämästä laittaa vastaan tai muuttaa asioita. Esimerkkejä opitusta avuttomuudesta on vaikka kuinka: esimerkiksi köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle juuri opitun avuttomuuden mekanismilla (turha säästää tai suunnitella tulevaisuutta, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu).

En nyt mene syvällisesti omaan tilanteeseeni, mutta minulla on mielenterveys- ja elämänhallintavaikeuksia, vaikka olen psykologin tutkimusten mukaan keskimääräistä älykkäämpi ja sikäli minun pitäisi osata esim. hoitaa talouttani. Olen elänyt elämäni ajelehtien impulsiivisesti pettymyksestä ja kriisistä toiseen, tehnyt huonoja valintoja miettimättä tulevaisuutta jne. Taustalla turvaton ja köyhä lapsuus, vanhemmilla mt-ongelmia.

Asiat alkoivat muuttua hiljattain, kun koin eräänlaisen valaistumisen kyllästyttyäni ikuiseen rahapulaan. Tajusin, ettei ole liian myöhäistä laittaa asioita kuntoon ja että minähän VOIN muuttaa tilannettani. Siitä eteenpäin elämäni palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen yksi kerrallaan, vaikka vaikeaa on toki vieläkin.

Ihmettelen vaan sitä, että kun olen ravannut kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä, psykiatreilla ym. ettei kukaan ole ottanut asiaa puheeksi kanssani! Parhaimmillaan olen saanut vinkkejä siitä, miten kannattaisi ostaa ruokaa tarjoushintaan yms. mutta kukaan ei ole tullut ehdottaneeksi, että katson koko elämääni aivan väärästä kulmasta. Luulisi ammattilaisten kuitenkin tuntevan esim. köyhyyden psykologiaa ja sitä, kuinka jatkuva niukkuus ja pettymykset saavat ihmisen lannistumaan.

Ajatuksia?

Mitä sinä ihan konkreettisesti teit, että sait elämääsi enemmän hallintaan? Teitkö listoja hoidettavista asioista, puhuitko mielessäsi itsellesi rohkaisevasti, teitkö muutoksia arjen rytmissä tai harrastuksissa? 

Otin jokaisen elämän osa-alueen kanssa esille sen, miten tiedän että kyseinen asia pitäisi hoitaa ja päätin, että alan nyt tehdä asiat toisin koska osaan hemmetti vie ajatella järjelläni jos haluan. Tiedän siis varsin hyvin, mikä on terveellinen ja minulle sopiva ruokavalio, miten pidetään kirjanpitoa ja budjettia Excelillä tai minkä verran pitää nukkua öisin jne. Otin raha-asiat työn alle ensin, koska tiedän niiden olevan melkein kaiken perusta - persaukisena on mahdoton keskittyä muuhun kuin rahapulaan. Muitakin asioita työstän pienin askelin ja koko ajan kasvaa usko siihen, että minähän osaan.

En osaa tarkalleen sanoa, mistä prosessi sai alkunsa. Mutta minulla siihen vaikutti tietynlainen sisuuntuminen: havahduin yhtäkkiä siihen, että en halua enää elää näin ja että minä tiedän - järjellä - miten parantaa asioita.

Arki on edelleen ajoittain kaoottista enkä olekaan pistänyt kaikkea uusiksi kerralla, vaan palasia kerrallaan. Esimerkiksi viimeisenä olen opetellut syömään aamupalan joka aamu.

Olen myös aloitellut kuntouttavaa psykoterapiaa ja saanut lääkkeet kohdalleen. Tämä opitun avuttomuuden käsite tuli ihan sattumalta vastaan muualla.

AP

Olennainen lisäys tähän:

Olen myös tietoisesti ja jatkuvasti opetellut lempeää ja sallivaa asennetta itseäni kohtaan. Eli vaikka ylittäisin budjetin kerran tai en kävisi viikkoon lenkillä, niin en heti ajattele että voin siis pistää kaikki rahat haisemaan tai ratketa ahmimaan sohvan pohjalle loppuelämäksi koska olen huono ja epäonnistunut. Vaan että nyt kävi näin, se kuuluu elämään ja huomenna on uusi päivä. AP

Turvattomat olot luovat riippuvuutta ja avuttomuutta. Turvallisissa oloissa ihminen taas oppii ottamaan vastuuta ja ohjat käsiin omasta elämästään.

Aika monet köyhät ja mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät ihmiset lamaantuvat helposti vaatimusten ja vastoinkäymisten edessä.  He eivät usko, että voivat selvitä ilman ulkopuolista tukea ja ohjausta.

Terveydenhuoltoalan ammattilaiset pitäisi paremmin kouluttaa tukemaan ongelmaisia ihmisiä ottamaan elämänsä ohjat käsiin. Koska siitähän on viime kädessä kyse. Yrityksestä korjata tai hankalimmissa tapauksessa jopa opettaa noita taitoja alusta pitäen.

Vierailija kirjoitti:

Olemme iloisia sinun puolestasi, ap!

En voisi olla enempää kanssasi samaa mieltä. - Sen verran vielä kommentoin Ap:n tapausta, että minusta hänen "muutos prosessissa" on hyvää se, että hän etenee tai on edennyt vähäisin ja pieni askelin, eikä kuvittele tai usko, oleta, että muutos tapahtuisi yhdellä kertaa "heti". Tai ainakin mahdollisimman pian. Lujasti tsemppiä Ap!  - Kuten täällä joku jo kirjoittikin niin voit olla myös yksi heistä, joka auttaa ja tsemppaa esimerkilläsi muita.   

Kiitos kaikille tsempeistä ja hyvä kuulla, että olen antanut muillekin ajattelemisen aihetta! AP

En ymmärrä mistä puhutte. Voisiko joku selittää asian konkreettisemmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin jääväni miettimään, että miten tai kuinka ammattilaisen sitten pitäisi ottaa asia esille? - Väitän, että osa saattaa ottaakin asian ("opitun avuttomuuden") esille. Mutta toisaalta tällaiseen "opittuun avuttomuuteen" on haaste puuttua ilman, että samalla kuullostaa mm hyvin naivilta. - Ei avun tarvitseva halua kuulla, että hei kuule elät muuten väärin, että sinun pitäisi tehdä tätä tai tuota itsellesi tai saamallasi rahalla.  

Tällaisesta hän luultavasti menee vain lukkoon, tai saa aikaan voimakkaan vasta defenssin.

 Toisaalta osalla itseylpeys tai mikä lie estää avun ja tuen pyytämisen, koska ajatus saattaa olle, että "kenen lauluja laulat sen leipää syöt" eli mieluummin eletään oman itsen -näköistä elämää tehden vähäisäkin valintoja itse kuin aletaan raportoimaan niistä "isoveljelle." 

Edun valvontaan määrätylle voidaan asettaa joitain rajoituksia, mutta aina silloinkin käydään rajanvetoa siitä, että mikä on yksilön vastuu itsestä ja kuinka paljon joku toinen, kuten viranomainen voi tai saa päättää ja yksipuolisesti määrätä, kuinka tuen saajan tulee käyttyä tai toimia saamillaan avustuksilla. 

Tätä minäkin pohdin. Osaisitko ap vielä konkreettisemmin auttaa meitä ymmärtämään, miten sote-henkilökunnan tulisi asia ilmaista? "Sinä olet kokenut ikäviä asioita, jotka ovat passivoineet sinut. Voit kuitenkin aktivoitua ongelmanratkaisijaksi ja ottaa elämäsi haltuun" tms.? Kiva jos ehdit vielä avata tätä!

Jotakuinkin näin. Olisi auttanut, jos joku olisi kertonut, että on varsin tavallista kokea lannistumisen tunteita ja jopa passivoitua jatkuvien epäonnistumisten jälkeen. Että se ikään kuin kuuluu asiaan eikä tee ihmisestä huonoa, tyhmää eikä epäonnistunutta. Ja että terapian, lääkityksen ja muiden tukitoimien avulla voi päästä ulos, jos sitoutuu tekemään työtä myös itse. AP

Vähän kyllä luulen, että tuo asia pitää itse oivaltaa ja ymmärtää. Opitusti avuton todennäköisesti vastaa, ettei voi koska X.

Sitten tuohon, joka kertoi ihmisestä, jolle olisi pitänyt antaa pyörätuoli. Onko niin, että sosiaalityö ja kukkahattutädit passivoivat  ihmiset siten, että heidän ei tarvisekaan enää ottaa vastuuta ja huolehtia itsestään? Että "äiti" hoivaa, itse ei tarvitse yrittää minkäänlaista ajatustoimintaa omaksi hyväksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin jääväni miettimään, että miten tai kuinka ammattilaisen sitten pitäisi ottaa asia esille? - Väitän, että osa saattaa ottaakin asian ("opitun avuttomuuden") esille. Mutta toisaalta tällaiseen "opittuun avuttomuuteen" on haaste puuttua ilman, että samalla kuullostaa mm hyvin naivilta. - Ei avun tarvitseva halua kuulla, että hei kuule elät muuten väärin, että sinun pitäisi tehdä tätä tai tuota itsellesi tai saamallasi rahalla.  

Tällaisesta hän luultavasti menee vain lukkoon, tai saa aikaan voimakkaan vasta defenssin.

 Toisaalta osalla itseylpeys tai mikä lie estää avun ja tuen pyytämisen, koska ajatus saattaa olle, että "kenen lauluja laulat sen leipää syöt" eli mieluummin eletään oman itsen -näköistä elämää tehden vähäisäkin valintoja itse kuin aletaan raportoimaan niistä "isoveljelle." 

Edun valvontaan määrätylle voidaan asettaa joitain rajoituksia, mutta aina silloinkin käydään rajanvetoa siitä, että mikä on yksilön vastuu itsestä ja kuinka paljon joku toinen, kuten viranomainen voi tai saa päättää ja yksipuolisesti määrätä, kuinka tuen saajan tulee käyttyä tai toimia saamillaan avustuksilla. 

Tätä minäkin pohdin. Osaisitko ap vielä konkreettisemmin auttaa meitä ymmärtämään, miten sote-henkilökunnan tulisi asia ilmaista? "Sinä olet kokenut ikäviä asioita, jotka ovat passivoineet sinut. Voit kuitenkin aktivoitua ongelmanratkaisijaksi ja ottaa elämäsi haltuun" tms.? Kiva jos ehdit vielä avata tätä!

Jotakuinkin näin. Olisi auttanut, jos joku olisi kertonut, että on varsin tavallista kokea lannistumisen tunteita ja jopa passivoitua jatkuvien epäonnistumisten jälkeen. Että se ikään kuin kuuluu asiaan eikä tee ihmisestä huonoa, tyhmää eikä epäonnistunutta. Ja että terapian, lääkityksen ja muiden tukitoimien avulla voi päästä ulos, jos sitoutuu tekemään työtä myös itse. AP

Vähän kyllä luulen, että tuo asia pitää itse oivaltaa ja ymmärtää. Opitusti avuton todennäköisesti vastaa, ettei voi koska X.

Sitten tuohon, joka kertoi ihmisestä, jolle olisi pitänyt antaa pyörätuoli. Onko niin, että sosiaalityö ja kukkahattutädit passivoivat  ihmiset siten, että heidän ei tarvisekaan enää ottaa vastuuta ja huolehtia itsestään? Että "äiti" hoivaa, itse ei tarvitse yrittää minkäänlaista ajatustoimintaa omaksi hyväksiin.

Ei vaan on opittu sillä tavalla avuttomaksi, ettei uskota tilanteen paranevan kun sossu/Kela/tk ei kuitenkaan tee mitään tälläkään kertaa. Siinä samalla ihminen sitten sulkee silmänsä mahdollisuuksilta parantaa omaa tilannettaan ihan itse. On nimittäin turvallisempaa ripustautua "kun ei anneta pyörätuolia"-uskomukseen.

Opittu avuttomuus ei ole sitä, että äiti on tehnyt kaiken lapsensa puolesta.

Päinvastoin: lapsi on oppinut olemaan pyytämättä, koska ei kuitenkaan saa apua.

Eli opitusta avuttomuudesta kärsivät eivät elä syrjäytyneenä siksi, että yhteiskunnan turvaverkon varaan olisi liian helppo heittäytyä, vaan koska he eivät usko pystyvänsä mihinkään muuhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opittu avuttomuus on siis lyhyesti kuvailtuna käyttäytymismalli, jonka ihminen (tai eläin) oppii kohdatessaan kipua tuottavia tai muuten ei-toivottavia tilanteita. Lopulta ihminen lakkaa edes yrittämästä laittaa vastaan tai muuttaa asioita. Esimerkkejä opitusta avuttomuudesta on vaikka kuinka: esimerkiksi köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle juuri opitun avuttomuuden mekanismilla (turha säästää tai suunnitella tulevaisuutta, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu).

En nyt mene syvällisesti omaan tilanteeseeni, mutta minulla on mielenterveys- ja elämänhallintavaikeuksia, vaikka olen psykologin tutkimusten mukaan keskimääräistä älykkäämpi ja sikäli minun pitäisi osata esim. hoitaa talouttani. Olen elänyt elämäni ajelehtien impulsiivisesti pettymyksestä ja kriisistä toiseen, tehnyt huonoja valintoja miettimättä tulevaisuutta jne. Taustalla turvaton ja köyhä lapsuus, vanhemmilla mt-ongelmia.

Asiat alkoivat muuttua hiljattain, kun koin eräänlaisen valaistumisen kyllästyttyäni ikuiseen rahapulaan. Tajusin, ettei ole liian myöhäistä laittaa asioita kuntoon ja että minähän VOIN muuttaa tilannettani. Siitä eteenpäin elämäni palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen yksi kerrallaan, vaikka vaikeaa on toki vieläkin.

Ihmettelen vaan sitä, että kun olen ravannut kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä, psykiatreilla ym. ettei kukaan ole ottanut asiaa puheeksi kanssani! Parhaimmillaan olen saanut vinkkejä siitä, miten kannattaisi ostaa ruokaa tarjoushintaan yms. mutta kukaan ei ole tullut ehdottaneeksi, että katson koko elämääni aivan väärästä kulmasta. Luulisi ammattilaisten kuitenkin tuntevan esim. köyhyyden psykologiaa ja sitä, kuinka jatkuva niukkuus ja pettymykset saavat ihmisen lannistumaan.

Ajatuksia?

Mitä sinä ihan konkreettisesti teit, että sait elämääsi enemmän hallintaan? Teitkö listoja hoidettavista asioista, puhuitko mielessäsi itsellesi rohkaisevasti, teitkö muutoksia arjen rytmissä tai harrastuksissa? 

Otin jokaisen elämän osa-alueen kanssa esille sen, miten tiedän että kyseinen asia pitäisi hoitaa ja päätin, että alan nyt tehdä asiat toisin koska osaan hemmetti vie ajatella järjelläni jos haluan. Tiedän siis varsin hyvin, mikä on terveellinen ja minulle sopiva ruokavalio, miten pidetään kirjanpitoa ja budjettia Excelillä tai minkä verran pitää nukkua öisin jne. Otin raha-asiat työn alle ensin, koska tiedän niiden olevan melkein kaiken perusta - persaukisena on mahdoton keskittyä muuhun kuin rahapulaan. Muitakin asioita työstän pienin askelin ja koko ajan kasvaa usko siihen, että minähän osaan.

En osaa tarkalleen sanoa, mistä prosessi sai alkunsa. Mutta minulla siihen vaikutti tietynlainen sisuuntuminen: havahduin yhtäkkiä siihen, että en halua enää elää näin ja että minä tiedän - järjellä - miten parantaa asioita.

Arki on edelleen ajoittain kaoottista enkä olekaan pistänyt kaikkea uusiksi kerralla, vaan palasia kerrallaan. Esimerkiksi viimeisenä olen opetellut syömään aamupalan joka aamu.

Olen myös aloitellut kuntouttavaa psykoterapiaa ja saanut lääkkeet kohdalleen. Tämä opitun avuttomuuden käsite tuli ihan sattumalta vastaan muualla.

AP

Olennainen lisäys tähän:

Olen myös tietoisesti ja jatkuvasti opetellut lempeää ja sallivaa asennetta itseäni kohtaan. Eli vaikka ylittäisin budjetin kerran tai en kävisi viikkoon lenkillä, niin en heti ajattele että voin siis pistää kaikki rahat haisemaan tai ratketa ahmimaan sohvan pohjalle loppuelämäksi koska olen huono ja epäonnistunut. Vaan että nyt kävi näin, se kuuluu elämään ja huomenna on uusi päivä. AP

Siis nuoko ovat niitä suuri oivalluksiasi? Minusta aika itsestään selvää. On toki hienoa jos et ole syystä tai toisesta ymmärtänyt asiaa aiemmin ja sen käsittäminen auttaa elämääsi. Useiden ihmisten tilanteet ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin sellaiset, joista noustaan toteamalla "Kyllä mä pystyn/osaan/tms. Entä jos yrittämisestä huolimatta kaikki menee vtuiksi? Luulisi,että keskimääräistä älykkäämpi olisi nämä asiat ymmärtänyt kauan sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opittu avuttomuus on siis lyhyesti kuvailtuna käyttäytymismalli, jonka ihminen (tai eläin) oppii kohdatessaan kipua tuottavia tai muuten ei-toivottavia tilanteita. Lopulta ihminen lakkaa edes yrittämästä laittaa vastaan tai muuttaa asioita. Esimerkkejä opitusta avuttomuudesta on vaikka kuinka: esimerkiksi köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle juuri opitun avuttomuuden mekanismilla (turha säästää tai suunnitella tulevaisuutta, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu).

En nyt mene syvällisesti omaan tilanteeseeni, mutta minulla on mielenterveys- ja elämänhallintavaikeuksia, vaikka olen psykologin tutkimusten mukaan keskimääräistä älykkäämpi ja sikäli minun pitäisi osata esim. hoitaa talouttani. Olen elänyt elämäni ajelehtien impulsiivisesti pettymyksestä ja kriisistä toiseen, tehnyt huonoja valintoja miettimättä tulevaisuutta jne. Taustalla turvaton ja köyhä lapsuus, vanhemmilla mt-ongelmia.

Asiat alkoivat muuttua hiljattain, kun koin eräänlaisen valaistumisen kyllästyttyäni ikuiseen rahapulaan. Tajusin, ettei ole liian myöhäistä laittaa asioita kuntoon ja että minähän VOIN muuttaa tilannettani. Siitä eteenpäin elämäni palaset ovat alkaneet loksahdella paikalleen yksi kerrallaan, vaikka vaikeaa on toki vieläkin.

Ihmettelen vaan sitä, että kun olen ravannut kaiken maailman sosiaalityöntekijöillä, lääkäreillä, psykiatreilla ym. ettei kukaan ole ottanut asiaa puheeksi kanssani! Parhaimmillaan olen saanut vinkkejä siitä, miten kannattaisi ostaa ruokaa tarjoushintaan yms. mutta kukaan ei ole tullut ehdottaneeksi, että katson koko elämääni aivan väärästä kulmasta. Luulisi ammattilaisten kuitenkin tuntevan esim. köyhyyden psykologiaa ja sitä, kuinka jatkuva niukkuus ja pettymykset saavat ihmisen lannistumaan.

Ajatuksia?

Mitä sinä ihan konkreettisesti teit, että sait elämääsi enemmän hallintaan? Teitkö listoja hoidettavista asioista, puhuitko mielessäsi itsellesi rohkaisevasti, teitkö muutoksia arjen rytmissä tai harrastuksissa? 

Otin jokaisen elämän osa-alueen kanssa esille sen, miten tiedän että kyseinen asia pitäisi hoitaa ja päätin, että alan nyt tehdä asiat toisin koska osaan hemmetti vie ajatella järjelläni jos haluan. Tiedän siis varsin hyvin, mikä on terveellinen ja minulle sopiva ruokavalio, miten pidetään kirjanpitoa ja budjettia Excelillä tai minkä verran pitää nukkua öisin jne. Otin raha-asiat työn alle ensin, koska tiedän niiden olevan melkein kaiken perusta - persaukisena on mahdoton keskittyä muuhun kuin rahapulaan. Muitakin asioita työstän pienin askelin ja koko ajan kasvaa usko siihen, että minähän osaan.

En osaa tarkalleen sanoa, mistä prosessi sai alkunsa. Mutta minulla siihen vaikutti tietynlainen sisuuntuminen: havahduin yhtäkkiä siihen, että en halua enää elää näin ja että minä tiedän - järjellä - miten parantaa asioita.

Arki on edelleen ajoittain kaoottista enkä olekaan pistänyt kaikkea uusiksi kerralla, vaan palasia kerrallaan. Esimerkiksi viimeisenä olen opetellut syömään aamupalan joka aamu.

Olen myös aloitellut kuntouttavaa psykoterapiaa ja saanut lääkkeet kohdalleen. Tämä opitun avuttomuuden käsite tuli ihan sattumalta vastaan muualla.

AP

Olennainen lisäys tähän:

Olen myös tietoisesti ja jatkuvasti opetellut lempeää ja sallivaa asennetta itseäni kohtaan. Eli vaikka ylittäisin budjetin kerran tai en kävisi viikkoon lenkillä, niin en heti ajattele että voin siis pistää kaikki rahat haisemaan tai ratketa ahmimaan sohvan pohjalle loppuelämäksi koska olen huono ja epäonnistunut. Vaan että nyt kävi näin, se kuuluu elämään ja huomenna on uusi päivä. AP

Siis nuoko ovat niitä suuri oivalluksiasi? Minusta aika itsestään selvää. On toki hienoa jos et ole syystä tai toisesta ymmärtänyt asiaa aiemmin ja sen käsittäminen auttaa elämääsi. Useiden ihmisten tilanteet ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin sellaiset, joista noustaan toteamalla "Kyllä mä pystyn/osaan/tms. Entä jos yrittämisestä huolimatta kaikki menee vtuiksi? Luulisi,että keskimääräistä älykkäämpi olisi nämä asiat ymmärtänyt kauan sitten.

No siksi juuri olen jäänyt tuleen makamaan. Tässä on myös ylivelkaantumista, sairastelevia läheisiä, yhden lapsenkin olen saanut ja hänellä on neuropsykologisia haasteita. En minä selviä tästä kaikesta, jos en aloita jostain.

AP