Tiedättekö, mikä entisenä köyhänä, nykyisenä keskituloisena ÄRSYTTÄÄ eniten?

Vierailija kirjoitti:

Se, miten huonosti Suomessa edelleen tajutaan ihmisen oman vastuun merkitys kuopasta nousemisessa.

Joku antoi sinulle töitä ja maksaa palkan. Et edelleenkään ole riippumaton. Sinulla kävi vain hyvä tuuri.

(ellei koko tämä ollut taas kokoomuksen trolli)

Hienoa Ap!

Voit olla ylpeä itsestäsi.

Me kaikki emme kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Itse kasvoin väkivaltaisessa perheessä ja olen niin pahasti traumatisoitunut, etten kykene työelämään. Useita diagnooseja mm. epävakaa persoonallisuushäiriö.

On todella rankkaa elää tällaista elämää ja hyväksyä se, että en tule saavuttamaan oikeastaan mitään. Että kaikki mun kyvyt menee hukkaan, en ole oikein hyödyksi kenellekään, olen pelkkä kuluerä. En haluaisi elää näin ja toivon, että kuntoudun vielä joskus työkykyiseksi.

Ulkopuoliset harvoin tietää todellista syytä siihen, miksi joku ei ole tuottava yhteiskunnan jäsen. En minäkään huutele diagnoosejani ääneen eikä se näy ulospäin. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän joka päivä. Minulla on vaikeita, rajoittavia psyykkisiä ongelmia. En ole saanut niihin kunnolla hoitoa. Lääkäri suosittelee minulle terapiaa, mutta on vaikeaa löytää terapeuttia ja lisäksi ei ole varaa maksaa arviointikäyntejä yms. Yliopistolla opiskelen sen mitä pystyn, mutta traumatisoitumisen ja ahdistusoireiden vuoksi se on vaikeaa. Kognitiiviset kyvyt ovat alentuneet traumatisoitumisen ja muun takia.

Eli minä kyllä haluaisin hoitoa, haluaisin terapiaa, haluaisin opiskella, mutta kun se ei päivittäisten itsemurha-ajatusten kanssa ole niin helppoa.

Etkö saa YTHS:ltä tukea terapeutin etsimiseen? Minä sain tällaista apua ihan työterveyspsykologilta. Hän suosittelin 4-5 terapeuttia joihin olin yhteydessä.

En ole yths:llä hoidossa. Haen sellaista kelan terapiaa, johon tarvitaan julkisen puolen lausunto. Olen ollut lukuisiin sellaisiin terapeuttehin yhteydessä, joillla on oikeus antaa tätä terapiaa ja oikea viitekehys. Vaikeaa on se löytäminen silti. Lisäksi arviokäynnit ovat kalliita.

Jos tälläkin palstalla roikkuvat sairastuneet käyttäisivät puoletkin nettiajastaan kiinan opiskeluun (ilmaisia kursseja löytyy netistä) niin kiinankieli olisi muutamassa vuodessa hallussa ja sen jälkeen työpaikka varma. Sama pätee tietysti myös terveisiin työttömiin.

Ja mä tiedän kokemuksesta että entisestä keskituloisesta voi tulla köyhä.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa Ap!

Voit olla ylpeä itsestäsi.

Me kaikki emme kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Itse kasvoin väkivaltaisessa perheessä ja olen niin pahasti traumatisoitunut, etten kykene työelämään. Useita diagnooseja mm. epävakaa persoonallisuushäiriö.

On todella rankkaa elää tällaista elämää ja hyväksyä se, että en tule saavuttamaan oikeastaan mitään. Että kaikki mun kyvyt menee hukkaan, en ole oikein hyödyksi kenellekään, olen pelkkä kuluerä. En haluaisi elää näin ja toivon, että kuntoudun vielä joskus työkykyiseksi.

Ulkopuoliset harvoin tietää todellista syytä siihen, miksi joku ei ole tuottava yhteiskunnan jäsen. En minäkään huutele diagnoosejani ääneen eikä se näy ulospäin. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa.

Onnittelut. Olet löytänyt potasta kaivamalla syyn sille, että sinulla menee huonosti, ja syy on tietysti 100%:sti itsesi ulkopuolella kuten asiaan kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Miksei voisi nelikymppisenä onnistua? Kouluttauduin omalla rahalla ilman mitään tukia päälle nelikymmenvuotiaana ja nyt vajaa viisikymppisenä teen keskipalkalla töitä. Totta kai se vaati sisua ja aktiivisuutta ja normaaliälykkyyden (ei sen enempää onnekseni). Monena päivänä on ollut raskasta tehdä se mitä on pitänyt, mutta on aloja, minne pääsee vielä neli-viisikymppisenäkin sisään. Ainakin nämä hoito-, sosiaali- ja kasvatusalat. 

Tietenkin voi. Se on tämä median lanseeraama mantra, jonka mukaan 40 vuotta täyttäneet (etenkään naiset) ei muka ikinä voi päästä töihin. Eikä tietysti alle 30-vuotiaatkaan, eikä lapsentekoikäiset, täysin mahdotonta kaikille. Ja mehän uskotaan ja istutaan sitten kotona valittamassa, että ei me tälle voida mitään, ei vaan VOI saada töitä kun on tämän ikäinen.

Terveisiä teille suurelta rekryosastolta: todellisuudessa sekä nelikymppiset, alle kolmekymppiset että lapsentekoikäiset pääsee töihin KOKO AJAN, mutta kyllähän se vaatii sen, että ensin kouluttautuu ja sitten jopa hakee itse aktiivisesti niitä töitä. Tässähän se kynnys ilmeisesti on. Ja jos muutama hakemus ei heti tärppää, niin siinä voikin jo istahtaa nettiin kirjoittelemaan, miten kukaan työnantaja ei palkkaa tämänikäisiä. Tietämättä tietysti yhtään minkä ikäiset tai minkä sukupuolen edustajat sai ne paikat, joita hekin hakivat :D

Vierailija kirjoitti:

Ja mitenköhän niihin mielenterveysongelmiin saa apua?

Minulle on vain määrätty vanhimpia ja haitallisimpia mahdollisia nappeja ja pakotettu sairaalahoitoon mihin ei ole varaa. Kuukaudesta toiseen saa stressata mitä kela sanoo ja lähteekö kämppä alta. Koita tästä sitten nousta ja tehdä suunnitelmia.

Ei kämppä lähde alta ja vanhimmilla napeilla olisit takuuvarmasti kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei voisi nelikymppisenä onnistua? Kouluttauduin omalla rahalla ilman mitään tukia päälle nelikymmenvuotiaana ja nyt vajaa viisikymppisenä teen keskipalkalla töitä. Totta kai se vaati sisua ja aktiivisuutta ja normaaliälykkyyden (ei sen enempää onnekseni). Monena päivänä on ollut raskasta tehdä se mitä on pitänyt, mutta on aloja, minne pääsee vielä neli-viisikymppisenäkin sisään. Ainakin nämä hoito-, sosiaali- ja kasvatusalat. 

Tietenkin voi. Se on tämä median lanseeraama mantra, jonka mukaan 40 vuotta täyttäneet (etenkään naiset) ei muka ikinä voi päästä töihin. Eikä tietysti alle 30-vuotiaatkaan, eikä lapsentekoikäiset, täysin mahdotonta kaikille. Ja mehän uskotaan ja istutaan sitten kotona valittamassa, että ei me tälle voida mitään, ei vaan VOI saada töitä kun on tämän ikäinen.

Terveisiä teille suurelta rekryosastolta: todellisuudessa sekä nelikymppiset, alle kolmekymppiset että lapsentekoikäiset pääsee töihin KOKO AJAN, mutta kyllähän se vaatii sen, että ensin kouluttautuu ja sitten jopa hakee itse aktiivisesti niitä töitä. Tässähän se kynnys ilmeisesti on. Ja jos muutama hakemus ei heti tärppää, niin siinä voikin jo istahtaa nettiin kirjoittelemaan, miten kukaan työnantaja ei palkkaa tämänikäisiä. Tietämättä tietysti yhtään minkä ikäiset tai minkä sukupuolen edustajat sai ne paikat, joita hekin hakivat :D

Ja lisättäköön tähän vielä että KYLLÄ, myös 50 vuotta täyttäneitä palkataan töihin. Heitä tosin on hakijoista vain murto-osa, koska työkykyiset viiskymppiset ovat yleensä jo töissä, ja suuri osa tämän ikäluokan hakijoista jää auttamattomasti jalkoihin koulutuksensa kanssa (ikävä kyllä se 80-luvun merkonominpaperi on jo hieman menettänyt arvoaan maailmassa...). Mutta todellisuudessa se viiskymppinen hakija, jolla on nykypäivän koulutus + kielitaito ja se kuuluisa Oikea Asenne, on ihan samalla viivalla näiden muiden ikäluokkien kanssa. More bad news heille, jotka haluavat uskoa että ikä on pääasiallinen este omalle työllistymiselle.

60-vuotiaita ei ole tainnut hakea meille koskaan, mutta em. kriteereillä tervetuloa heillekin :)

Minusta tuntuu että avlla on uhreja karkeasti noin puolet. Olisiko aika lopettaa tuo itsesäälissä pyöriskely, oli syy sitten kumppanissa, yhteiskunnassa tai säässä?

Terveiset toiselta rekryissä mukana olleelta. Kyllä vaan syrjitään vanhempia hakijoita. Nuoruus ja innokkuus on valttia ja valinnanvaraa löytyy. Lähes viisikymppisenä tiedän etten itsekään saisi enää työtä alaltani iän vuoksi.

Otsikon aiheeseen. Turhaa syyllistämistä. Kun työttömiä on niin paljon kun tällä hetkellä on, ja työpaikkoja vähän, on mahdottomuus että kaikki voisi työllistyä tekisivätpä mitä sirkustemppuja tahansa. Työvoimapulaa huutelevat yrityksen haluavat ilmaista tai halpaa työvoimaa kuten esimerkiksi telakkateollisuus juuri näytti esimerkillään.

Vierailija kirjoitti:

Ja mitenköhän niihin mielenterveysongelmiin saa apua?

Minulle on vain määrätty vanhimpia ja haitallisimpia mahdollisia nappeja ja pakotettu sairaalahoitoon mihin ei ole varaa. Kuukaudesta toiseen saa stressata mitä kela sanoo ja lähteekö kämppä alta. Koita tästä sitten nousta ja tehdä suunnitelmia.

Tiiätkö mitä? Usein tekeminen, kiire on parasta lääkettä mt-ongelmaiselle. Tämä on tietty laaja skaala, mutta jos puhutaan ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkikohtauksista ja usein myös masentuneelle kiire tekee hyvää.

Määrätty haitallisimpia nappeja?? Haloo, ketään kotona? SINÄ olet AINOA joka voi auttaa SINUA pääsemään mt-ongelmista eroon tai ainakin hallitsemaan niitä niin, että voit elää sinun näköistä elämää. Kukaan lääkäri ei sinun puolestasi voi sitä tehdä.

Itse olin masentunut ja kärsin ennen paniikkikohtauksista. Tätä kesti vuosia ja rauhoittaviin olin jo koukussa. Jossain vaiheessa tajusin, että paniikki iski heti kun opamox ei vaikuttanut, eli vieroitusoireita! Ei siis enää minusta lähtevää paniikkia. Tein suunnitelman, joko elän tai sitten itsari. En jaksanut sitä pahaa oloa.

Niimpä aloin kuntoilemaan, joka päivä! Se oli vaikeaa sillä kunto oli 0 ja ylipainoa. Vaihdoin ruokavalion vegaaniseen, söin myös paljon hedelmiä. Ja kun tuli paniikkia, tai meinasi tulla niin mietin vaan, että se on vaan vieroitusoire ja menee ohi. Ja meni.

Aloin oikeasti voimaan hyvin, ilmoittauduin kuntouttavaan työtoimintaan. Sen jälkeen kouluun. Ja nyt olen töissä ja elämä loistaa. Muutama vuosi ilman lääkkeitä ja olo on tosi hyvä! Toki pitää pitää hyvä huoli itsestään, sillä varsinkin talven pimeänä aikana meinaa masennus iskeä.

Joo...kunhan avauduin 😀

Vierailija kirjoitti:

Terveiset toiselta rekryissä mukana olleelta. Kyllä vaan syrjitään vanhempia hakijoita. Nuoruus ja innokkuus on valttia ja valinnanvaraa löytyy. Lähes viisikymppisenä tiedän etten itsekään saisi enää työtä alaltani iän vuoksi.

No juu, voihan olla että rekrytoimme eri aloilla. Meidän alalla (tai muillakaan tuntemillani) nimittäin "nuoruus ja innokkuus" ei ole kriteeri, vaan oikeanlainen koulutus, sopiva työkokemus ja se oikea asenne. Tietysti on todennäköistä, että vanhempi hakija jolla on vanhentunut koulutus, 30 vuotta vääränlaista työkokemusta ja jo valmiiksi leipääntynyt ja katkera asenne, kokee jäävänsä "nuorien ja innokkaiden" jalkoihin, kun heitä ei valita - mutta jälleen kerran valintakriteeri EI ollut se ikä...

Soisinpa jokaisen ymmärtävän tämän yksinkertaisen tosiasian: työnantaja haluaa valita itselleen parhaan ja sopivimman. Jos juuri sinua ei valittu, niin siinä on käynyt ihan yksiselitteisesti niin, että paikkaan löytyi joku parempi ja sopivampi. Saattaa olla sinua nuorempi, vanhempi tai samanikäinen, ihan miten vaan.

Tottahan tuo ap:n kirjoitus on. Tunnen monta ihmistä, jotka ovat ottaneet niskasta itseään vuosien ruikuttamisen jälkeen. Totuushan on, että ihmisellä on itsellä vastuu myös elämästään. Tuntuu, että Suomessa on liian iso porukka, jotka kuvittelevat, että vain yhteiskunta on heille velkaa.

Mieheni käyttää sanontaa "kyllä sika syitä keksii, milloin on maa jäässä, milloin kärsä kipeä". Ymmärrän, että on ihmisiä, joiden tilanne on todella lohduton ja siitä on vaikea enää päästä ylös, mutta kun "toivottomien" porukkaan pesiintyy koko ajan lisää "ei-toivottomia" tapauksia, niin koko porukkahan siinä leimataan. Myös ne oikeasti apuatarvitsevat.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa Ap!

Voit olla ylpeä itsestäsi.

Me kaikki emme kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Itse kasvoin väkivaltaisessa perheessä ja olen niin pahasti traumatisoitunut, etten kykene työelämään. Useita diagnooseja mm. epävakaa persoonallisuushäiriö.

On todella rankkaa elää tällaista elämää ja hyväksyä se, että en tule saavuttamaan oikeastaan mitään. Että kaikki mun kyvyt menee hukkaan, en ole oikein hyödyksi kenellekään, olen pelkkä kuluerä. En haluaisi elää näin ja toivon, että kuntoudun vielä joskus työkykyiseksi.

Ulkopuoliset harvoin tietää todellista syytä siihen, miksi joku ei ole tuottava yhteiskunnan jäsen. En minäkään huutele diagnoosejani ääneen eikä se näy ulospäin. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa.

Rankkaa on hyväksyä, ettet ikinä tule saavuttamaan mitään. ..siis mitää??? Tolla mentaliteetilla ei kukaan saavuttaisi mitään elämällään, diagnooseja tai ei.

Mäkin oon elänyt väkivaltaisen lapsuuden seksuaalisine hyväksikäyttöineen ja huumeineen yms. En ole ikinä hyväksynyt, että muiden tekemiset tai edes omat nuoruuden tekemiset määrittäisi mun loppuiän. Mitä järkeä edes elää, jos ajatus on toi.

Kai sulla on jotain intohimon kohteita? Jos ei, niin on ihan varmasti jotain tällä planeetalla, jota säkin voit tehdä. Vai onko hanskat heitetty tiskiin? Luovutettu.

Btw..En ole keskituloinen vaan pienituloinen, mutta tykkään elämästäni emkä valita rahasta. Ei se paljonko sitä on vaan miten sen käyttää 😊.

Kyllä se mudasta nouseminen on loppuviimein itsestä kiinni. Alkoholistia ei voi lopulta raitistaa kukaan muu kuin hän itse. Sairaalloisen ylipainoista ei lopulta voi laihduttaa kukaan muu kuin hän itse jne.

Ellei ihminen itse ota vastuuta muutoksestaan, ei ympäristö voi häntä väkisin auttaa. Korostan että apua tarvitaan ongelmiin hyvin usein ja sitä kannattaa hakea, mutta silti vastuu on siitä avun hyödyntämisestäkin on viime kädessä ihmisellä itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja mitenköhän niihin mielenterveysongelmiin saa apua?

Minulle on vain määrätty vanhimpia ja haitallisimpia mahdollisia nappeja ja pakotettu sairaalahoitoon mihin ei ole varaa. Kuukaudesta toiseen saa stressata mitä kela sanoo ja lähteekö kämppä alta. Koita tästä sitten nousta ja tehdä suunnitelmia.

Tiiätkö mitä? Usein tekeminen, kiire on parasta lääkettä mt-ongelmaiselle. Tämä on tietty laaja skaala, mutta jos puhutaan ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkikohtauksista ja usein myös masentuneelle kiire tekee hyvää.

Määrätty haitallisimpia nappeja?? Haloo, ketään kotona? SINÄ olet AINOA joka voi auttaa SINUA pääsemään mt-ongelmista eroon tai ainakin hallitsemaan niitä niin, että voit elää sinun näköistä elämää. Kukaan lääkäri ei sinun puolestasi voi sitä tehdä.

Itse olin masentunut ja kärsin ennen paniikkikohtauksista. Tätä kesti vuosia ja rauhoittaviin olin jo koukussa. Jossain vaiheessa tajusin, että paniikki iski heti kun opamox ei vaikuttanut, eli vieroitusoireita! Ei siis enää minusta lähtevää paniikkia. Tein suunnitelman, joko elän tai sitten itsari. En jaksanut sitä pahaa oloa.

Niimpä aloin kuntoilemaan, joka päivä! Se oli vaikeaa sillä kunto oli 0 ja ylipainoa. Vaihdoin ruokavalion vegaaniseen, söin myös paljon hedelmiä. Ja kun tuli paniikkia, tai meinasi tulla niin mietin vaan, että se on vaan vieroitusoire ja menee ohi. Ja meni.

Aloin oikeasti voimaan hyvin, ilmoittauduin kuntouttavaan työtoimintaan. Sen jälkeen kouluun. Ja nyt olen töissä ja elämä loistaa. Muutama vuosi ilman lääkkeitä ja olo on tosi hyvä! Toki pitää pitää hyvä huoli itsestään, sillä varsinkin talven pimeänä aikana meinaa masennus iskeä.

Joo...kunhan avauduin 😀

Harmi että lääkkeillä ja elämäntapamuutoksella ei vaikea nivelrikkoni ole parantunut 😪. Nyt käteni on jälleen leikattu joten saas nähdä onko tästä mitään hyötyä. Kuntouttava työtoiminta taitaa myös olla suurimmaksi osaksi käsillä näpertelyä jota en pysty tekemään ilman kipuja. Ja kyllä mulle jäi palkasta yli 400€/kk enemmän käteen kuin tuesta (plus toki lomarahat), tosin jos olisin yh niin varmaan saisin asumistukea.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on just tämä, kun itse on tehnyt paljon uhrauksia ja töitä oman onnensa eteen, niin vituttaa, ettei muut tee samaa. Olisin varmasti samaa mieltä, jos omat ponnistelut ja uhraukset olisivat tuottaneet yhtä hyvin hedelmää. Ehkä joskus kymmenen vuoden päästä sitten.

Minäkin olen nykyään ihan hyvin toimeentuleva, mutta takavuosina oli vaikeaa. Itse yritin kovasti ja aina vain oli kökkötuuria. Kyllä se on huonoa tuuria, jos 87 hakijasta jää varasijalle ja työnantaja miettiin pitkään, kumman valitsee ja sitten valitsee sen, jonka arvelee olevan pysyvämpi työntekijä, sellainen, joka ei halua vielä opiskella ja edetä lisää, kun ko. työpaikassa ei etenemismahdollisuuksia ole. Tai toisessa vähän sama tilanne, mutta valitsee sen, joka on jo valmistunut samasta iltakoulusta, mitä itse vielä käy.

Kun määräaikainen työsuhde loppuu, olin vähällä joutua lopettamaan ko. koulun, mutta onneksi oli vielä mahdollisuus opintotukeen ja sain vaihdettua päiväopiskelijaksi. Valtion virasto, missä on rahoista kiinni, jatketaanko työsuhdetta. Eivät saaneet rahaa, joten homma jäi seisomaan siihen asti, että odottivat koulusta harjoittelijaa jatkamaan ja määräaikaisia talo tupaten täynnä hakemassa niitä harvoin avautuvia virkoja. 

Sitten sattui se tuuri kohdalle. Olin taas kerran kymmenistä hakijoista varalla, mutta se, jolla oli vähän enemmän kokemusta ja joka oli jo valittu, ilmoittikin päässeensä takaisin entiseen työpaikkaansa ja minut kutsuttiin. Siitä sain arvokasta kokemusta, jonka ansiosta sain nykyisen työpaikkani. Tämäkin tuurilla saatu, enkä edes hakenut paikkaani, vaan työnantaja etsimällä etsi nettitietokannoista sopivia eläkkeellelähitjän tilalle, juuri kun määräaikaisuus oli katkolla. Siinä työpaikassa työt olisivat jatkuneet, mutta onneksi pystyin tuossa vaiheessa sanomaan, että jatkan, jos saan irtisanomisajan ja näin tehtiin, jatkoin sitten vain vähän aikaa tietoisena, että mahdollisesti uusi työ odottaa. Sain vaihdettua lennosta.

Kyllä tässä, että minulla on nykyään ammattiani vastaava työpaikka, on 90 % tuuria, siitäkin huolimatta, että olen ollut kova yrittämään. 

Onnee sulle.

Ite sain töitä vain ja ainoastaan hyvän tuurin ansiosta. Toki voisin sepittää tähän sankaritarinan jossa olisin muka itse sen ansainnut, mutta fakta kuitenkin on että satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Onnee sulle.

Ite sain töitä vain ja ainoastaan hyvän tuurin ansiosta. Toki voisin sepittää tähän sankaritarinan jossa olisin muka itse sen ansainnut, mutta fakta kuitenkin on että satuin vain olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Hohhoijaa... joo sama juttu, minäkin ihan kotisohvallani makasin 20 vuotta ja sitten kävi semmonen tuuri, että joku tuli just mun ovelleni ja kantoi mut töihin. Mitään en asian eteen ite joutunut tekemään, satuin vaan olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ajatelkaa mikä mäihä!

Ja mikä h---tin sankaritarina? Kyllä on ihminen todellisuudesta vieraantunut, jos kokee että jonkun kertomus opiskelusta ja työpaikan hankkimisesta on "sankaritarina". Eipä ihme, että työttömiä on niin paljon, kato kun eihän kaikki voi olla suuria sankareita ja hankkiutua töihin! Eikä kaikille käy semmonen tuuri, että ihan kotoa tultais hakemaan, joten pakko olla työttömänä vaan sitten, ei voi mitään!