Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että olen ainoa masentunut joka on oikeasti luuseri
24.01.2019 |
Tuntuu, että hirveän moni masentuneeksi itseään tituleeraava on kuitenkin saanut käytyä koulut ja ovat töissä. Tai edes käyneet ne koulut, korkeakoulun jopa.
Minä en ole saanut loppuun kuin peruskoulun, senkin rimaa hipoen. Hävettää ihan jäätävästi. Olen kohta nelikymppinen työkyvyttömyyseläkkeellä elävä luuseri, jolla ei ole mitään kokemusta ns. oikeasta elämästä. Välillä haluan palavasti tietää, miksi en saa suoritettu kouluja loppuun, mutta välillä taas ajattelen että on parempi olla tietämättä.
En koskaan, lapsena tai teininä, käyttänyt päihteitä, kiusannut muita, ollut väkivaltainen tai liikkunut huonoissa piireissä. En liikkunut juuri missään, kuin kahden vähintään yhtä rikki olevan ystävän kanssa (sekin tarina erikseen). Olen aina tykännyt lukea, aina kiinnostunut asioista, mutta kouluja en pysty käymään. En ole laiskakaan, mutta olen pohjattoman huono itsetuntoinen ja pelkään arvostelua. En edes ole auktoriteettiongelmainen! Vaan pelkään, että minua ei hyväksytä, että taas jätetään ulkopuolelle ja kiusataan, ja mikä pahinta, pelkään että en osaa kuitenkaan, niin kuin en ole koskaan osannut.
Elämä tuntuu menneen ohi, ja kaiken olevan myöhäistä. Huomaan, miten kova ja julma maailma on. Tuntuu, että pääsy osaksi yhteiskuntaa on sama, kuin kiipeäisi Mont Everestille ja säilyisi hengissä. Pahinta on tosiaan se, että koen että olen ainoa. Ainoa, joka ei koskaan saanut jalkaansa oven väliin eikä koskaan saanut aikaiseksi mitään.
Kommentit (48)
" Ei saisi muka luovuttaa, antaa periksi. Miksi ei saisi? Kun meillä jokaisella on muka oikeus tai vähintään velvollisuus olla koko aika suorituskykyisiä ja tasapainoisia. "
Kyllä minä haluaisin olla kivuton ja toimintakykyinen ihan oman itseni takia. En lääkärien, yhteiskunnan, tai minkään muun takia - vain itseäni varten.
Ja totta: pelottaa ajatus siitä, että tulisin täysin avuttomaksi, "autettavaksi".
Autettavaksi on lainausmerkeissä siksi, ettei minua kukaan auttaisi, ei yksi ei 10.
Jos oln tullut mieleen kuinka kauan joutuisin virumaan joko sairauskohtaukse saaneena tai kuolleena kotonani, ennen kuin kukaan saisi tietää. Vähintään viikkoja.
Joo tiedän, kaikki me kuollaan pois jossain kohtaa. Mutta jotkut, aika monet itse asiassa, saavat sitä ennen elää ihan mukavaakin elämää. Miksen minä voi kuulua heihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään.
Tämä on kirjasta otettu teksti, mutta mitäpä se haittaa, jos onnelliseksi siitä tulette.
Vierailija kirjoitti:
Metsurin oppikirjastahan se.
No ei kyllä ole. Ehkä Nuuskamuikkusen käsikirjasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
" Ei saisi muka luovuttaa, antaa periksi. Miksi ei saisi? Kun meillä jokaisella on muka oikeus tai vähintään velvollisuus olla koko aika suorituskykyisiä ja tasapainoisia. "
Kyllä minä haluaisin olla kivuton ja toimintakykyinen ihan oman itseni takia. En lääkärien, yhteiskunnan, tai minkään muun takia - vain itseäni varten.
Ja totta: pelottaa ajatus siitä, että tulisin täysin avuttomaksi, "autettavaksi".
Autettavaksi on lainausmerkeissä siksi, ettei minua kukaan auttaisi, ei yksi ei 10.
Jos oln tullut mieleen kuinka kauan joutuisin virumaan joko sairauskohtaukse saaneena tai kuolleena kotonani, ennen kuin kukaan saisi tietää. Vähintään viikkoja.Joo tiedän, kaikki me kuollaan pois jossain kohtaa. Mutta jotkut, aika monet itse asiassa, saavat sitä ennen elää ihan mukavaakin elämää. Miksen minä voi kuulua heihin?
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, ja oikeudenmukaisuuden kannalta noin se kuuluisi mennä. Minun kohdallani ei ole kuitenkaan mennyt. En ole saanut tarpeeksi apua, pahaa oloani ei kunnolla nähdä ja ymmärretä. Siitä kaikesta on aiheutunut minulle vain lisää pahaa oloa ja tuskaa. Nykyään oikeastaan odottelen vain hissukseen elämäni päättymistä, ja yritän jotenkin tehdä oloani vähemmän epämiellyttäväksi. Toki silti suosittelen toisille avun hakemista, itsehoitoa yms, aika monille ne kuitenkin auttavat. Olen katkera ja väsynyt. Yritän nauttia kuitenkin niistä ihan pienistäkin onnen murusista mitä kohdalle sattuu, koska nekin on parempi kuin ei mitään. Kauan syytin itseäni. Enää en jaksa. Ei se(kään) mitään ole auttanut, ei mitään muuttanut. Turha, tuskainen elämä. Kipu jota ei nähdä. Olkoon sitten niin. Kyseessä on vain yhden ihmisen elämä, vaikka nyt sattuukin olemaan juuri minun elämäni. Menköön miten menee.
Välillä näyttää siltä, että ihmisten käyttäytymistä ja valintoja ohjaa nimenomaan erilaiset pelot. Kivun, saitauksien, häpeän ja kuoleman pelko - niiden välttely ja sivuuttaminen. Ja se on sitten olevinaan se ns. normi, ns. hyvä elämä. Kipu ja kuolema, epäonnistuminen, kaiken tuhoutuminen ja loppuminen, kuitenkin kuuluvat elämään, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Epämuodostuneet, kehityksessään jälkeen jääneet, vammautuneet, mielenterveysongelmaiset, vanhukset - heidät kaikki haluttaisiin siivota pois näkyvistäkin, koska ihmiset eivät kestä heitä edes katsoa, saati kohdata. Muistuttavat liikaa ihmisen kipupisteistä. Siitä, ettei asiat yleensä ole ns. täydellisiä, eivätkä etenkään ikuisia. Monet riippuvuudet ja maaninen ympäriinsä häärääminen ja harrasteleminen, ulkonäöllisten asioiden parissa hössöttäminen, rahan kerääminen ja törsääminen - pakoteitä. Ettemme muka koskaan muuttuisi heikoiksi, epätäydellisiksi, ja kuolisi lopulta pois. Ettei meistä näkyisi ulospäin merkkejäkään sellaisista mahdollisuuksista.
Jos kokee kipua, oli se sitten kehossa tai mielessä - sen kanssa voi myös jossain määrin oppia elämään. Siitä ei tarvitse sen suuremmin katkeroitua. Jos sitä ei saa piiloon, niin sitten ei saa, se on siinä, näkyvillä ja tuntuvilla. Se on osa elämää, ja sinällään arvokasta. Ei sille aina vaan voi mitään. Lääketiede tahtoisi kunnianhimoisesti korjata ja parantaa kaiken mahdollisen, mutta ei sekään kaikkeen pysty. Vaikka tietty kehittyykin, omaa tahtiaan. Joskus kipuun auttaa kun vaan hengähtää syvään ulos, ja rentoutuu. Antaa kivun olla siinä, ei jännitä ja pyristele sitä vastaan.
Ihanne olisi se, että jos sinulla on kipu tai rajoite, minkälainen tahansa, se hoidettaisiin pois vaivaamasta. Älä koe epäonnistumisen tunnetta ja häpeää kivustasi ja vaivastasi. Sitä on monella muullakin, erilaisia, eri asteisia. Ihmiset nyt ovat vaan tottuneet piilottamaan ja salaamaan sen minkä pystyvät. Se ei ole hyväksi, kellekään. Muodostuu sairas ihanne ja normi ihmisistä, jotka ovat loputtoman toimintakykyisiä ja tasapainoisia. Oikeasti ei ole niin. Kipuunkin voi vähän ajanollon tottua, ja muuhun rajoitteeseen. Vaikka meille tavallaan uskotellaan, ettei saisi tottua ja sillä tavalla siis tavallaan hyväksyä, vaan meidän pitäisi muka urheina ja reippaina taistella jotenkin vastaan. Ei saisi muka luovuttaa, antaa periksi. Miksi ei saisi? Kun meillä jokaisella on muka oikeus tai vähintään velvollisuus olla koko aika suorituskykyisiä ja tasapainoisia. Pelkona voi myös olla se, että jos heikkoutemme nähdään, meidät jyrätään alle, tönäistään sivuun. Ei siinä välttämättä niin käy. Myös vahva provosoi öykkärit puskemaan ja haastamaan, ei siltä ole turvassa kukaan. Moni ymmärtää olla huomaavainen ja auttavainen heikkoa kohtaan, vahvan näköisestä taas ei tajuta, että tuokin voisi tarvita apua. Vahvan näköinen kärsijä katkeroituu.
Yritä elää tuskasi kanssa. Jos joku onkin niin älytön, että ilkkuen potkaisee, kymmenen käy auttamassa, kukin vuorollaan ja kappaleen matkaa. Se riittää.
Tällaisia on välillä tullut mieleen. Voimia kaikille. Ei täällä helppoa ole!