Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että olen ainoa masentunut joka on oikeasti luuseri
24.01.2019 |
Tuntuu, että hirveän moni masentuneeksi itseään tituleeraava on kuitenkin saanut käytyä koulut ja ovat töissä. Tai edes käyneet ne koulut, korkeakoulun jopa.
Minä en ole saanut loppuun kuin peruskoulun, senkin rimaa hipoen. Hävettää ihan jäätävästi. Olen kohta nelikymppinen työkyvyttömyyseläkkeellä elävä luuseri, jolla ei ole mitään kokemusta ns. oikeasta elämästä. Välillä haluan palavasti tietää, miksi en saa suoritettu kouluja loppuun, mutta välillä taas ajattelen että on parempi olla tietämättä.
En koskaan, lapsena tai teininä, käyttänyt päihteitä, kiusannut muita, ollut väkivaltainen tai liikkunut huonoissa piireissä. En liikkunut juuri missään, kuin kahden vähintään yhtä rikki olevan ystävän kanssa (sekin tarina erikseen). Olen aina tykännyt lukea, aina kiinnostunut asioista, mutta kouluja en pysty käymään. En ole laiskakaan, mutta olen pohjattoman huono itsetuntoinen ja pelkään arvostelua. En edes ole auktoriteettiongelmainen! Vaan pelkään, että minua ei hyväksytä, että taas jätetään ulkopuolelle ja kiusataan, ja mikä pahinta, pelkään että en osaa kuitenkaan, niin kuin en ole koskaan osannut.
Elämä tuntuu menneen ohi, ja kaiken olevan myöhäistä. Huomaan, miten kova ja julma maailma on. Tuntuu, että pääsy osaksi yhteiskuntaa on sama, kuin kiipeäisi Mont Everestille ja säilyisi hengissä. Pahinta on tosiaan se, että koen että olen ainoa. Ainoa, joka ei koskaan saanut jalkaansa oven väliin eikä koskaan saanut aikaiseksi mitään.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Varmaan ensimmäinen askel olisi tosiaan syyn etsiminen. Mahdollisey neuropsykiatrinen tai psykologinen kartoitukset.
Et ole ainoa, usko minua, kaltaisiasi on muitakin. Koita lähestyä yhteiskuntaa jostain toisesta kuin perinteisestä uranäkökulmasta. Hyväntekeväisyys/vapaaehtoisuus/yhteisötyö esimerkiksi kaltaisiesi parissa voisi olla yksi hyvä väylä löytää vertaisiasi.
Tsemppiä, arvosta itseäsi, jokainen yksilö on arvokas.
Itse suosittelisin seurakuntaa tuollaisena vapaaehtoistahona, mutta muissa paikoissa pitää yrittää antaa erityisen hyvä kuva ja sekään ei välttämättä riitä.
Kun itse muutin vähän isompaan kaupunkiin aikoinaan, kävin kaikki mahdolliset yhdistys- ja järjestökoulutukset yms. ja kun mitään ei kuulunut, kyselin perään ja sain selityksiä (huonoista) vuorovaikutustaidoista ja muuta kryptistä, vaikka olisin esim.ainoana osallistujana tehnyt kaikki toivotut tehtävät. Mitään kehitysehdotuksia tai rohkaisuja ottaa yhteyttä uudelleen myöhemmin ei kuulunut. Ja ilmeisesti isommassakin kaupungissa pyörii juorupiiri, jossa sama ihminen mustamaalataan sitten toisellekin taholle.
Ironista kyllä pääsin sitten kuitenkin korkeakouluun tutkinto-opiskelijaksi sellaiselle alalle, joka liittyi ihan näihin samoihin juttuihin, joihin en kelvannut vapaaehtoisena ja ilman koulutusvaatimuksia (paitsi parin tunnin kurssi).
Hyviä kokemuksia sain kyllä myös silloin, kun kävin 'isossa maailmassa' (pääkaupunkiseutu) koulutuksessa ja läpäisin tiukemmat testit mitä oli muualla.
Tämän tekstin voi kai tulkita tukevan niin optimismia kuin pessimismiäkin, mutta kirjoitin sen lähinnä kai havainnollistaakseni sitä, että pyrkimyksiin kuuluu epäonnistumisia ja onnistumisia ja niitä onnistumisia voi joutua odottelemaan pitkäänkin, mutta minkään tahon kielteisiä sanoja ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan lähinnä naureskella niille salaa ja jatkaa yrittämistä jos asia kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen tuskasi ja lähetän sulle voimia.♥️Minäkin olen oikea luuseri, masennus on pilannut elämän, lukion kävin ja siihen se jäi. Minä (melkein) kympin tyttö, josta piti tulla vaikka mitä. Ei minusta mitään koskaan tullut. Yhtä kitumista vain on elämä vuodesta toiseen, onneksi olen jo keski-ikäinen. Itsemurha olisi kyllä ”täydellinen” päätös tälle surkeudelle.
Kerrankin vertaistukea <3 Sama tilanne, ikää mulla on 36 vuotta ja edes siivoustöihin en ole päässyt.
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Vierailija kirjoitti:
Miten sä olet voinut päästä eläkkeelle ilman asioiden perinpohjaista selvittämistä? Yleensä yhteiskunta pakottaa kokeilemaan kouluttautumista tai työelämää.
Kuule en tiedä. Hoitopolkuni oli tällainen: olin työelämässä, yksityinen yritys. Osa-aikaisena. Yhtenä päivänä menin päänsäryn takia työterveyshuoltoon, ja siellä aloin itkeä ja romahdin. Sain sairaslomaa, ja lähetteen oman kaupungin psykiatrian polille. Ihan tarkalleen en muista, mutta töihin en enää palannut sen yhden keväisen päivän jälkeen. En siis muista, että kuka jatkoi sairaslomaa.
Sitten tuli todella ikävä elämäntilanne, ja semi-yritin itsemurhaa. Päädyin päivystykseen, päivystyksestä tarkkailuun kahdeksi päiväksi (siis sinne tavalliseen tarkkailuun). Siellä kerran kävi se sama psykiatri jota olin nähnyt aiemmin, ja hän sanoi että oli yllättynyt siitä että näki minut siellä tarkkailussa.
Siitä meni hetki, ja päädyin kuukaudeksi osastolle. Siellä ei tehty mitään testejä, olin vain, elin muiden mukana. Osastolta psykiatrin poliklinikalle, ja siellä psykiatrian sairaanhoitajan hoiviin. Kävin kerran viikossa. Ehdotettiin Klubi-taloa, kävin kerran ja totesin että ei hemmetti. Kävin myös jossain säätiössä kerran viikossa, jossa tehtiin jotakin testejä, joiden tuloksia en muista. Ne mittasivat avaruudellista hahmotuskykyä ja jotain muuta. Siellä myös kävin askartelemassa, mikä oli ihan ok, koska opin muutaman jutun mitä edelleen joskus väkerrän.
Lopulta jäin ainoastaan sairaanhoitajan huomioon, joka konsultoi lääkäriä tarvittaessa. Missään vaiheessa ei ole ollut puhe varsinaisesta psykoterapiasta. Tämän ajan olin kuntoutustuella, mutta koska useamman kerran nostin huolenaiheeksi rahan ja pelon tuen katkaisusta, lääkäri ja sh hakivat eläkettä. Tai ehkä minäkin jotenkin sitä hain, en ihan aikuisten oikeasti muista, mutta sen sain. Yhtenä päivänä postiluukusta tuli ilmoitus, että onneksi olkoon (no ei oikeasti noilla sanoilla), olette työkyvytön. Eläkkeen maksaa se vakuutusyhtiö, jonka kirjoilla työnantajan takia sinä keväisenä päivänä olin. Että onni sinänsä, että olin onnistunut saamaan itseni ihmisraunioisena siihen yhteen paikkaan töihin.
Diagnooseja on kolme. Uskon vakaasti, että lääkäri oli erittäin taitava lausunnoissaan. En sinällään valita, eläke on kohtuullinen monen muun eläkkeisiin verrattuna. Toisaalta se on kuin elinkautinen tuomio (jossain muussa maassa tosin kuin Suomessa), sillä se leimaa, invalidisoi ja estää Kelan korvaaman terapian saamisen.
Näillä mennään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyse on mielentasapainon löytämisestä. Älä lastaa itseäsi tuolla asialla. Pää pystyyn vaan! Ketjussa on jo kerrottukin mitä voisit tehdä. Olet yhtä hyvä kuin muutkin. Entä kurssimuotoinen iltalukio? Siellä ei ole ikäviä paineita toisista ihmisistä kuin normaalissa koulussa. Opiskelisit, tulisi lisää itseluottamusta/ itsetuntoa. Tee yksi asia kerralla viimeisen päälle kunnolla.
Mieti.Tsemppiä!
T. Ope
Olen yrittänyt monta kertaa, ei tule mitään. Ahdistun muista ihmisistä, ahdistun siitä että he ovat minua nuorempia, ahdistun opettajista, ahdistun niistä päiväkoululaisista joita neljän aikaan näki. Jos oli helppo aine (äidinkieli, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, filosofia, uskonto), kaikki oli suht ok. En kyllä saanut suutani auki tunnilla, ja koko ajan oli olo, että olen jotenkin liian olemassa. Liian erilainen. Ja jos oli aine, jossa olin surkea (kaikki muut), niin pidättelin itkua ja pelkäsin, että pitääkö jotenkin vastata vaikka en osaa. Näiden aineiden opettajia pelkäsin. Päällimmäinen tunne koko ajan tuolla iltalukiossa oli valtava häpeä.
Se ei parantunut, vaan paheni. Koulupelkoni ei parantuntut, vaan paheni.
Opinto-oikeuteni on vanhentunut. Yo-kirjoitukset (englanti ja historia) menivät aivan penkin alle. Kirjoitusoikeuteni on jo vanhentunut.
Että se siitäkin. Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Tämä oli raadollisen kaunis teksti, pidin sen sanomasta, se jotenkin riipi sielua mutta oli samalla parasta vertaistukea mitä olen mistään koskaan saanut. Lämmin kiitos sinulle, kuka ikinä oletkaan <3 Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Kuule, jakamalla tuon metsävertauksesi meidän muiden kanssa muutit jo maailmaa. Teit siitä paljon kauniimman paikan. Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin tästä lauseesta: Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään.
Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sä olet voinut päästä eläkkeelle ilman asioiden perinpohjaista selvittämistä? Yleensä yhteiskunta pakottaa kokeilemaan kouluttautumista tai työelämää.
Kuule en tiedä. Hoitopolkuni oli tällainen: olin työelämässä, yksityinen yritys. Osa-aikaisena. Yhtenä päivänä menin päänsäryn takia työterveyshuoltoon, ja siellä aloin itkeä ja romahdin. Sain sairaslomaa, ja lähetteen oman kaupungin psykiatrian polille. Ihan tarkalleen en muista, mutta töihin en enää palannut sen yhden keväisen päivän jälkeen. En siis muista, että kuka jatkoi sairaslomaa.
Sitten tuli todella ikävä elämäntilanne, ja semi-yritin itsemurhaa. Päädyin päivystykseen, päivystyksestä tarkkailuun kahdeksi päiväksi (siis sinne tavalliseen tarkkailuun). Siellä kerran kävi se sama psykiatri jota olin nähnyt aiemmin, ja hän sanoi että oli yllättynyt siitä että näki minut siellä tarkkailussa.
Siitä meni hetki, ja päädyin kuukaudeksi osastolle. Siellä ei tehty mitään testejä, olin vain, elin muiden mukana. Osastolta psykiatrin poliklinikalle, ja siellä psykiatrian sairaanhoitajan hoiviin. Kävin kerran viikossa. Ehdotettiin Klubi-taloa, kävin kerran ja totesin että ei hemmetti. Kävin myös jossain säätiössä kerran viikossa, jossa tehtiin jotakin testejä, joiden tuloksia en muista. Ne mittasivat avaruudellista hahmotuskykyä ja jotain muuta. Siellä myös kävin askartelemassa, mikä oli ihan ok, koska opin muutaman jutun mitä edelleen joskus väkerrän.
Lopulta jäin ainoastaan sairaanhoitajan huomioon, joka konsultoi lääkäriä tarvittaessa. Missään vaiheessa ei ole ollut puhe varsinaisesta psykoterapiasta. Tämän ajan olin kuntoutustuella, mutta koska useamman kerran nostin huolenaiheeksi rahan ja pelon tuen katkaisusta, lääkäri ja sh hakivat eläkettä. Tai ehkä minäkin jotenkin sitä hain, en ihan aikuisten oikeasti muista, mutta sen sain. Yhtenä päivänä postiluukusta tuli ilmoitus, että onneksi olkoon (no ei oikeasti noilla sanoilla), olette työkyvytön. Eläkkeen maksaa se vakuutusyhtiö, jonka kirjoilla työnantajan takia sinä keväisenä päivänä olin. Että onni sinänsä, että olin onnistunut saamaan itseni ihmisraunioisena siihen yhteen paikkaan töihin.
Diagnooseja on kolme. Uskon vakaasti, että lääkäri oli erittäin taitava lausunnoissaan. En sinällään valita, eläke on kohtuullinen monen muun eläkkeisiin verrattuna. Toisaalta se on kuin elinkautinen tuomio (jossain muussa maassa tosin kuin Suomessa), sillä se leimaa, invalidisoi ja estää Kelan korvaaman terapian saamisen.
Näillä mennään.
Ap
Kuule, olet ihan älyttömän onnekas kun olet päässyt eläkkeelle. Ensinnäkin jos olosi kohenisi, voisit turvallisin mielin tehdä töitäkin hiukan. Jos olisit vaan kuntoutustuella, olisi aina se pelko että sinut sitten tulkitaan täysin työkykyiseksi.
Terapiaan saa muuten mennä ihan ilman Kelan korvaustakin. Ratkaisukeskeinen terapia on hyödyllistä, eikä siellä tarvitse vuosikausia ravata.
Itse olen ollut 10 vuotta työkyvytön masennuksen takia. Eläkettä haettiin kuntoutustuen jatkoksi muutama vuosi sitten. Silloin vakuutusyhtiö päätti, että olenkin yhtäkkiä työkykyinen. Minkä jälkeen olen kituuttanut vuorotellen sairaspäivärahalla ja tm-tuella, koska eihän nuo valitukset tai uudet hakemukset mitään auta...
Minä saavutin aikanaan amk-tutkinnon ja pari työpaikkaa, sinä olet saavuttanut sen mitä minä haluan enemmän kuin mitään muuta: pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Kuule, jakamalla tuon metsävertauksesi meidän muiden kanssa muutit jo maailmaa. Teit siitä paljon kauniimman paikan. Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin tästä lauseesta: Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään.
Kiitos.
Minunkin mielestäni tuo metsävertaus kuulosti hienolta ja kauniilta. Kiitos ajatuksesta.
Mutta sitten hoksasin, että se pätisi oikeasti vain juuri siellä metsässä. Eli olisi hienoa, jos ihmiset arvostaisivat luontoa sellaisenaan, eivätkä pyrkisi tuhoamaan ja muuttamaan sitä ihmisten temmellyskentäksi.
Mutta kirjoittaja tarkoittaa metsällä maailmaa ja yhteiskuntaa. Hän (kuten minäkin) pyrimme elämään huomaamattomasti, näkymättömästi, samalla kun ns. normaalit ihmiset pyrkivät Aktiivisesti Elämään, täysin rinnoin ja anteeksipyytelemättä; ehkäpä kehittämään maailmaa ja jättämään siihen jälkensä joko työnsä tai jälkikasvunsa kautta.
Eli kirjoittaja kuvaa itse asiassa itsensä mitätöivää ihmistä, joka ei (enää) haluakaan tehdä ja rakentaa elämäänsä, vaan tyytyy olemaan tekemättä, tuhoamatta, satuttamatta. (Nuo jälkimmäiset tietysti ovat ihan hienoja arvoja, tiedostaen ihmisten helposti polkevan heikompia jalkoihinsa.)
Mutta passiivinen elämäntapa ei ole tavoiteltavaa. Edes itselleen pitäisi tehdä hyvää.
Tiedän itsekin, että jaksaminen eli sen puute on kynnyskysymys. Energiaa voisi saada toisista ihmisistä, mutta mistäs niitä loihdit?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus ei ole kuolemantuomio tai elämän loppu, siitä voi parantua. Olen käynyt terapiat, lääkitykset ja opetellut uuden asenteen ja mielenhallintatekniikat. Kun ymmärtää sairautensa, sen kanssa on helpompi elää. Pitää päästä pois itsesyytöksien kierteestä, ja se on mahdollista oikeilla keinoilla.
Itseäni auttoi valtavasti, kun tajusin, että en ole itse syyllinen tilaani, vaan kyseessä onkin fyysinen sairaus.
Olen korkeakoulutettu ja töissä it-alalla. Ei se helppoa ole ollut, mutta helpottaa koko ajan enemmän - lääkitykset ja ymmärrys mielen kemiasta kehittyvät koko ajan. Itselläni oli kymmenen vuotta väärä diagnoosikin ja sitä myöten lääkitys.
Seuraan jatkuvasti tilaani ja toimin niin, että minulla on mahdollisimman hyvä olla, mutta annan itselleni luvan sairastaa ilman itsesyytöksiä, kun on pahempi masennuskausi päällä. Sen kestää, kun tietää, että se menee ohi.
Pitää haluta muuttua, mutta liikaa ei kannata kerralla tehdä. Etsi itsellesi vertaistukiryhmä, siitä on hyvä aloittaa. Sininauhaliitolla on mainioita tehtäväkirjoja, joista opetellaan elämän- ja mielenhallintaa.
T. nimim. kolme kertaa itsemurhaa yrittänyt ja osastoilla aikaa viettänyt.
Kysyn nyt aidosti, en vittuillakseni, että miten et ole onnistunut tekemään itsemurhaa vaikka olet kolme kertaa yrittänyt? En siis kannusta sinua tähän, voi hyvin.
En ole tuo jolta kysyit, enkä sitten ole AP:kaan. Vastaan nyt silti, ihan omia näkemyksiäni.
Ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Ihmisen itsesuojeluvaisto on ihan eläimellisen voimakas. Ja kehokin perhana tuntuu toipuvan melkein vaikka mistä, ja keksivän suojautumis-tapansa. Tyyliin nyt vaikka pyörtyminen ja oksentaminen voi keskeyttää koko homman. Se on aivan järjetöntä. Se eläimellinen hengissäsäilymis-vietti laittaa hanttiin, keskeyttää, viivästyttää, sabotoi, kun yrität elämääsi päättää. Se on vähän kuin yrittäisit tukehduttaa itseäsi kuoliaaksi ihan vain hengitystäsi pidättämällä.
Toki ihmisissä ja tilanteissa on eroa. Suht usein kai onnistuu kuitenkin, vaikkei todellakaan aina. Pitäisi olla todella aggressiivinen ja määrätietoinen, ja toimia oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, oikealla tavalla. Valkoinen raivo voisi olla sopiva mielentila, kuvittelisin.
Leffoissa ja sarjoissa henkilö kuolee suunnileen hetkessä, kun vähän vaan ranteitaan naarmuttelee, nielaisee joitain pillereitä, tms. Ei se oikeasti niin mene. Kerrankin kun on kokenut sen, että jäi henkiin vaikka yritti - niin se on niin traumaattinen kokemus ja suuri pettymys, ettei toiste tahtoisi sitä kokea. Yleensä vielä yrityksestä jää muistoksi vammoja ja/tai jälkiä. Niitä saat sitten ehkä loppuelämäsi selitellä ja hoidatella. Sitten saat lohdutella ja hyvitellä läheisiä loputtomiin ja lupailla ympäriinsä ettet enää tee niin. Saat selitellä ympäriinsä mitä kävi ja miksi. Saatat joutua/päästä osastohoitoon josta ei kuitenkaan ole apua kuin ehkä lyhyeksi aikaa, jos sitäkään. Saatat joutua kokeilemaan lääkitysten vaihtamista, mikä sekin on usein aikamoinen rääkki. Pääset noista(kin) vähemmällä kun sanot ajoissa että ”kiitos vain, mutta olen jo ihan terve, ei masenna eikä ahdista enää yhtään.” Sitten vain kotiin ja uutta ehkä tehokkaampaa keinoa miettimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Kuule, jakamalla tuon metsävertauksesi meidän muiden kanssa muutit jo maailmaa. Teit siitä paljon kauniimman paikan. Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin tästä lauseesta: Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään.
Kiitos.
Minunkin mielestäni tuo metsävertaus kuulosti hienolta ja kauniilta. Kiitos ajatuksesta.
Mutta sitten hoksasin, että se pätisi oikeasti vain juuri siellä metsässä. Eli olisi hienoa, jos ihmiset arvostaisivat luontoa sellaisenaan, eivätkä pyrkisi tuhoamaan ja muuttamaan sitä ihmisten temmellyskentäksi.
Mutta kirjoittaja tarkoittaa metsällä maailmaa ja yhteiskuntaa. Hän (kuten minäkin) pyrimme elämään huomaamattomasti, näkymättömästi, samalla kun ns. normaalit ihmiset pyrkivät Aktiivisesti Elämään, täysin rinnoin ja anteeksipyytelemättä; ehkäpä kehittämään maailmaa ja jättämään siihen jälkensä joko työnsä tai jälkikasvunsa kautta.Eli kirjoittaja kuvaa itse asiassa itsensä mitätöivää ihmistä, joka ei (enää) haluakaan tehdä ja rakentaa elämäänsä, vaan tyytyy olemaan tekemättä, tuhoamatta, satuttamatta. (Nuo jälkimmäiset tietysti ovat ihan hienoja arvoja, tiedostaen ihmisten helposti polkevan heikompia jalkoihinsa.)
Mutta passiivinen elämäntapa ei ole tavoiteltavaa. Edes itselleen pitäisi tehdä hyvää. <3
Tiedän itsekin, että jaksaminen eli sen puute on kynnyskysymys. Energiaa voisi saada toisista ihmisistä, mutta mistäs niitä loihdit?!
Hyvää analyysia. Ei kuitenkaan välttämättä juurikaan mitätöi itseään, vaan on luovuttanut taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, koska saa siinä vain itse turpiinsa.
Passiivinen elämäntapa ei ole tavoiteltavaa, mutta se voi olla yksi ratkaisu. Ehkä ainoa mikä kokeilujen jälkeen tuntuu toimivan edes jotenkin. Kun masennus on tarpeeksi invalidisoiva, eikä siihen saa apua, eikä sitä edes osata tai haluta nähdä. Olet siis kärsimyksesi kanssa niin yksin kuin olla voi. Et jaksa enää itkien rukoilla apua tai karjumalla vaatia apua, niistä yrityksistä on aiheutunut vain lisää tuskaa.
Itselleen voi tällöin toki yhä yrittää tehdä muuten hyvää, vähän kuin kissa, joka käpertyy mukavaan asentoon nukkumaan vaikka sepelikasaan. Haistata hitot kaikelle ja lue vaikka koko päivä kirjaa viltin alla. Olla myös armollinen itselleen, lakata vaatimasta mahdottomia ja syyttämästä syyntakeetonta. Se voi olla vielä osa ongelmaa, että yleinen oletus tuntuu vieläkin olevan, että ihminen saisi nimenomaan toisten ihmisten seurasta iloa ja energiaa. Osa on introvertteja, jotka saavat sitä iloa ja energiaa yksinolosta, ja toisten seura uuvuttaa ja joskus jopa ahdistaakin. Myös se ns. ihmisten kanssa puhuminen voi olla traumatisoivaa ja vointia heikentävää, kun äärettömän harva tajuaa vaikeaa pitkäkestoista masennusta. Lyhytkestoisen ja lievemmän kyllä, aika monikin. Ihan eri juttu. Jos olet joskus saanut tikun sormeesi, ei kannattaisi mennä pätemään sillä jollekin, jonka käsi katkesi sirkkeliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama homma, mutta olen vielä lisäksi juoppo ja käytän jopa huumeita, joten luuseriuteni ylittää teidät kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Sama homma, mutta olen vielä lisäksi juoppo ja käytän jopa huumeita, joten luuseriuteni ylittää teidät kaikki.
Älä välitä. Kyllä minäkin vetäisin yhä kaksin käsin kaikkea mahdollista, ellei siitä aiheutuisi vielä lisää ongelmia ja vaivaa nykyisten päälle. Salaakaan kun ei oikein saa käytettyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus ei ole kuolemantuomio tai elämän loppu, siitä voi parantua. Olen käynyt terapiat, lääkitykset ja opetellut uuden asenteen ja mielenhallintatekniikat. Kun ymmärtää sairautensa, sen kanssa on helpompi elää. Pitää päästä pois itsesyytöksien kierteestä, ja se on mahdollista oikeilla keinoilla.
Itseäni auttoi valtavasti, kun tajusin, että en ole itse syyllinen tilaani, vaan kyseessä onkin fyysinen sairaus.
Olen korkeakoulutettu ja töissä it-alalla. Ei se helppoa ole ollut, mutta helpottaa koko ajan enemmän - lääkitykset ja ymmärrys mielen kemiasta kehittyvät koko ajan. Itselläni oli kymmenen vuotta väärä diagnoosikin ja sitä myöten lääkitys.
Seuraan jatkuvasti tilaani ja toimin niin, että minulla on mahdollisimman hyvä olla, mutta annan itselleni luvan sairastaa ilman itsesyytöksiä, kun on pahempi masennuskausi päällä. Sen kestää, kun tietää, että se menee ohi.
Pitää haluta muuttua, mutta liikaa ei kannata kerralla tehdä. Etsi itsellesi vertaistukiryhmä, siitä on hyvä aloittaa. Sininauhaliitolla on mainioita tehtäväkirjoja, joista opetellaan elämän- ja mielenhallintaa.
T. nimim. kolme kertaa itsemurhaa yrittänyt ja osastoilla aikaa viettänyt.
Kysyn nyt aidosti, en vittuillakseni, että miten et ole onnistunut tekemään itsemurhaa vaikka olet kolme kertaa yrittänyt? En siis kannusta sinua tähän, voi hyvin.
En ole tuo jolta kysyit, enkä sitten ole AP:kaan. Vastaan nyt silti, ihan omia näkemyksiäni.
Ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Ihmisen itsesuojeluvaisto on ihan eläimellisen voimakas. Ja kehokin perhana tuntuu toipuvan melkein vaikka mistä, ja keksivän suojautumis-tapansa. Tyyliin nyt vaikka pyörtyminen ja oksentaminen voi keskeyttää koko homman. Se on aivan järjetöntä. Se eläimellinen hengissäsäilymis-vietti laittaa hanttiin, keskeyttää, viivästyttää, sabotoi, kun yrität elämääsi päättää. Se on vähän kuin yrittäisit tukehduttaa itseäsi kuoliaaksi ihan vain hengitystäsi pidättämällä.
Toki ihmisissä ja tilanteissa on eroa. Suht usein kai onnistuu kuitenkin, vaikkei todellakaan aina. Pitäisi olla todella aggressiivinen ja määrätietoinen, ja toimia oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, oikealla tavalla. Valkoinen raivo voisi olla sopiva mielentila, kuvittelisin.
Leffoissa ja sarjoissa henkilö kuolee suunnileen hetkessä, kun vähän vaan ranteitaan naarmuttelee, nielaisee joitain pillereitä, tms. Ei se oikeasti niin mene. Kerrankin kun on kokenut sen, että jäi henkiin vaikka yritti - niin se on niin traumaattinen kokemus ja suuri pettymys, ettei toiste tahtoisi sitä kokea. Yleensä vielä yrityksestä jää muistoksi vammoja ja/tai jälkiä. Niitä saat sitten ehkä loppuelämäsi selitellä ja hoidatella. Sitten saat lohdutella ja hyvitellä läheisiä loputtomiin ja lupailla ympäriinsä ettet enää tee niin. Saat selitellä ympäriinsä mitä kävi ja miksi. Saatat joutua/päästä osastohoitoon josta ei kuitenkaan ole apua kuin ehkä lyhyeksi aikaa, jos sitäkään. Saatat joutua kokeilemaan lääkitysten vaihtamista, mikä sekin on usein aikamoinen rääkki. Pääset noista(kin) vähemmällä kun sanot ajoissa että ”kiitos vain, mutta olen jo ihan terve, ei masenna eikä ahdista enää yhtään.” Sitten vain kotiin ja uutta ehkä tehokkaampaa keinoa miettimään.
Kiitos perusteellisesta vastauksesta. Itsellä suvussa muutama itsemurhan onnistuneesti tehnyt joten mm. siksi mietityttänyt asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma, mutta olen vielä lisäksi juoppo ja käytän jopa huumeita, joten luuseriuteni ylittää teidät kaikki.
Älä välitä. Kyllä minäkin vetäisin yhä kaksin käsin kaikkea mahdollista, ellei siitä aiheutuisi vielä lisää ongelmia ja vaivaa nykyisten päälle. Salaakaan kun ei oikein saa käytettyä.
Miten niin ei saa salaa käytettyä? Minä ainakin pystyn. Yksinäisen elämän "etuja". Ei velvollisuuksia, ei tuttuja, ei perhettä (omaa). Voi tehdä mitä vain, eikä kukaan valita, eikä myöskään välitä.
No eiks se ole lohduttava ajatus että pääset tästä sirkuksesta eroon 10-15 vuoden päästä kun ei noilla saavutuksilla ole elinikä mikään normaali, jos nyt alat douppaa niin aivosi ja kehosi vielä toimivat 10 vuodenkin päästä hyvin, ja kuolet onnellisena ja nauttineena loppuelämästäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin aika luuseri, ja varsin masentunut. Kumpaakin jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta jutun voi ajatella näinkin: mitä loppujen lopuksi yhden ihmisen yhdestä paskasta elämästä. Me ollaan häviävän pieniä murusia tässä universumissa, ja elämme silmän räpäyksen ajan. Kärsimystä on ollut aina ja tulee olemaan aina, samoin epäoikeudenmukaisuutta.
Siksipä yritän ottaa mahdollisimman rennosti. Yritän malttaa olla liikaa protestoimatta, liikaa pyristelemättä vastaan - ei noista ole aiheutunut mulle kuin lähinnä lisää tuskaa. Ajelehdin nyt tässä tämän ihmisikäni loppuun. Ja kun on tarpeeksi rankkaa, lopetan itseni. Ei sen kummempaa. Ei tästä elämästä tarvitse tykätä, eikä tästä tarvitse olla kiitollinen, kun ei kerta siltä tunnu.
Hyvin harva ymmärtää millaista tällainen kärsimys voi olla, mutta minkäs me sille mahdetaan. Joku päivä hekin saattavat ehkä ymmärtää, mikä sitten on taas surullista heidän kannaltaan. Eikä sekään auta minua oikeastaan yhtään. Ihan sama.
Välillä ajattelen elämän vaelluksena metsän läpi. Jotkut rymistelevät itsestään ääntä pitäen vauhdilla kaiken läpi, katkovat oksia ja taimia, tallovat kukkia ja kasveja - ei heitä kiinnosta mikään muu kuin oma itsensä. Heiltä jää huomaamatta ja näkemättä paljon tärkeitä ja hienoja asioita, ja heidän jälkeensä jää tuhottu metsä. Jotkut touhukkaina alkavat rakentamaan teitä ja taloja. Ne voi olla ihan mukavia ja näyttääkin hienoilta, mutta ajan oloon nekin rapistuvat ja metsä alkaa vallata niitä takaisin.
Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään. En halua tuhota mitään, mutta en jaksa tai pysty mitään rakentamaankaan. Tämä on minulle tarpeeksi hyvä elämä.
Yritän siis välttää tekemästä ns. pahaa, se riittää minulle. Kun en paljoa jaksa ja pysty ns. hyvääkään tekemään. Tässäkin on tarpeeksi haastetta, tämän periaatteen noudattamisessa. Etten tuhoaisi ja satuttaisi.
Ihmiselämä (oma) ei loppujen lopuksi ole kovin vakava asia. Antaa mennä, olkoon, mitä väliä. Ne jotka väittää, että elämän kuuluisi olla jotakin parempaa, ovat joko vielä kovin sinisilmäisiä tai sitten ovat vaan toistaiseksi olleet onnekkaita. Ei sen kummempaa.
Kuule, jakamalla tuon metsävertauksesi meidän muiden kanssa muutit jo maailmaa. Teit siitä paljon kauniimman paikan. Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin tästä lauseesta: Minulle riittää se, että minun vaellukseni jäljiltä metsä on saman näköinen kuin se oli ennen vaellustanikin. Kuin minä en olisi siellä koskaan käynytkään.
Kiitos.
Minunkin mielestäni tuo metsävertaus kuulosti hienolta ja kauniilta. Kiitos ajatuksesta.
Mutta sitten hoksasin, että se pätisi oikeasti vain juuri siellä metsässä. Eli olisi hienoa, jos ihmiset arvostaisivat luontoa sellaisenaan, eivätkä pyrkisi tuhoamaan ja muuttamaan sitä ihmisten temmellyskentäksi.
Mutta kirjoittaja tarkoittaa metsällä maailmaa ja yhteiskuntaa. Hän (kuten minäkin) pyrimme elämään huomaamattomasti, näkymättömästi, samalla kun ns. normaalit ihmiset pyrkivät Aktiivisesti Elämään, täysin rinnoin ja anteeksipyytelemättä; ehkäpä kehittämään maailmaa ja jättämään siihen jälkensä joko työnsä tai jälkikasvunsa kautta.Eli kirjoittaja kuvaa itse asiassa itsensä mitätöivää ihmistä, joka ei (enää) haluakaan tehdä ja rakentaa elämäänsä, vaan tyytyy olemaan tekemättä, tuhoamatta, satuttamatta. (Nuo jälkimmäiset tietysti ovat ihan hienoja arvoja, tiedostaen ihmisten helposti polkevan heikompia jalkoihinsa.)
Mutta passiivinen elämäntapa ei ole tavoiteltavaa. Edes itselleen pitäisi tehdä hyvää. <3
Tiedän itsekin, että jaksaminen eli sen puute on kynnyskysymys. Energiaa voisi saada toisista ihmisistä, mutta mistäs niitä loihdit?!Hyvää analyysia. Ei kuitenkaan välttämättä juurikaan mitätöi itseään, vaan on luovuttanut taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, koska saa siinä vain itse turpiinsa.
Passiivinen elämäntapa ei ole tavoiteltavaa, mutta se voi olla yksi ratkaisu. Ehkä ainoa mikä kokeilujen jälkeen tuntuu toimivan edes jotenkin. Kun masennus on tarpeeksi invalidisoiva, eikä siihen saa apua, eikä sitä edes osata tai haluta nähdä. Olet siis kärsimyksesi kanssa niin yksin kuin olla voi. Et jaksa enää itkien rukoilla apua tai karjumalla vaatia apua, niistä yrityksistä on aiheutunut vain lisää tuskaa.
Itselleen voi tällöin toki yhä yrittää tehdä muuten hyvää, vähän kuin kissa, joka käpertyy mukavaan asentoon nukkumaan vaikka sepelikasaan. Haistata hitot kaikelle ja lue vaikka koko päivä kirjaa viltin alla. Olla myös armollinen itselleen, lakata vaatimasta mahdottomia ja syyttämästä syyntakeetonta. Se voi olla vielä osa ongelmaa, että yleinen oletus tuntuu vieläkin olevan, että ihminen saisi nimenomaan toisten ihmisten seurasta iloa ja energiaa. Osa on introvertteja, jotka saavat sitä iloa ja energiaa yksinolosta, ja toisten seura uuvuttaa ja joskus jopa ahdistaakin. Myös se ns. ihmisten kanssa puhuminen voi olla traumatisoivaa ja vointia heikentävää, kun äärettömän harva tajuaa vaikeaa pitkäkestoista masennusta. Lyhytkestoisen ja lievemmän kyllä, aika monikin. Ihan eri juttu. Jos olet joskus saanut tikun sormeesi, ei kannattaisi mennä pätemään sillä jollekin, jonka käsi katkesi sirkkeliin.
Tämäkin oli hyvä, kiitos!
Olen viettänyt aktiivisen työikäni tk-eläkkeellä. Nyt wanhuksena tulee vielä aikoja, jolloin yritän päteä itselleni. Aloitan uuden harrastuksen, liityn johonkin seuraan jne.
Aika pian alkaa rasittaa ja ahdistaa. Sekä itse tekeminen että siihen liittyvät ihmiskontaktit.
Juuri nyt olen vedenjakajalla: luovutanko - ja menetän samalla uudet ja orastavat kaveruussuhteet. Introverttikin haluaisi edes yhden ystävän. Menenkö huonompaan kuntoon, jos jatkan vai jos lopetan?
Suostunko ja tyydynkö yksitoikkoiseen erakkoelämään, vai yritänkö pinnistellä ihmisten kanssa? En tiedä.
Kyse on mielentasapainon löytämisestä. Älä lastaa itseäsi tuolla asialla. Pää pystyyn vaan! Ketjussa on jo kerrottukin mitä voisit tehdä. Olet yhtä hyvä kuin muutkin. Entä kurssimuotoinen iltalukio? Siellä ei ole ikäviä paineita toisista ihmisistä kuin normaalissa koulussa. Opiskelisit, tulisi lisää itseluottamusta/ itsetuntoa. Tee yksi asia kerralla viimeisen päälle kunnolla.
Mieti.
Tsemppiä!
T. Ope