Lue keskustelun säännöt.
Masentaa, kun tuntuu että olen ainoa masentunut joka on oikeasti luuseri
24.01.2019 |
Tuntuu, että hirveän moni masentuneeksi itseään tituleeraava on kuitenkin saanut käytyä koulut ja ovat töissä. Tai edes käyneet ne koulut, korkeakoulun jopa.
Minä en ole saanut loppuun kuin peruskoulun, senkin rimaa hipoen. Hävettää ihan jäätävästi. Olen kohta nelikymppinen työkyvyttömyyseläkkeellä elävä luuseri, jolla ei ole mitään kokemusta ns. oikeasta elämästä. Välillä haluan palavasti tietää, miksi en saa suoritettu kouluja loppuun, mutta välillä taas ajattelen että on parempi olla tietämättä.
En koskaan, lapsena tai teininä, käyttänyt päihteitä, kiusannut muita, ollut väkivaltainen tai liikkunut huonoissa piireissä. En liikkunut juuri missään, kuin kahden vähintään yhtä rikki olevan ystävän kanssa (sekin tarina erikseen). Olen aina tykännyt lukea, aina kiinnostunut asioista, mutta kouluja en pysty käymään. En ole laiskakaan, mutta olen pohjattoman huono itsetuntoinen ja pelkään arvostelua. En edes ole auktoriteettiongelmainen! Vaan pelkään, että minua ei hyväksytä, että taas jätetään ulkopuolelle ja kiusataan, ja mikä pahinta, pelkään että en osaa kuitenkaan, niin kuin en ole koskaan osannut.
Elämä tuntuu menneen ohi, ja kaiken olevan myöhäistä. Huomaan, miten kova ja julma maailma on. Tuntuu, että pääsy osaksi yhteiskuntaa on sama, kuin kiipeäisi Mont Everestille ja säilyisi hengissä. Pahinta on tosiaan se, että koen että olen ainoa. Ainoa, joka ei koskaan saanut jalkaansa oven väliin eikä koskaan saanut aikaiseksi mitään.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vedää vaikka tötsyt niiin vähän rentoudut. Kato elänässä ei ole mistään muusta kyse kuin sisäisen tasapainon nmielentasapaainon löytämisestä.
En ole eläissäni edes nähnyt huumeita, ja aion pitää asiantilan sellaisena. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vedää vaikka tötsyt niiin vähän rentoudut. Kato elänässä ei ole mistään muusta kyse kuin sisäisen tasapainon nmielentasapaainon löytämisestä.
En ole eläissäni edes nähnyt huumeita, ja aion pitää asiantilan sellaisena. Ap
And how's that working for you? - Dr. Phil
Ongelmasi vaikuttaa olevan huono itsetunto, koska et ole opiskellut.
Voitko opiskella vaikka Avoimessa yliopistossa jotakin sinua kiinnostavaa ainetta, niin näet kuinka helppoa tai haastavaa opiskeleminen on? Lisäksi esimerkiksi Helsingin yliopistolla on erilaisia ilmaisia verkkokursseja, nimeltään MOOC-kurssit, joita voi opiskella vapaasti. Aalto-yliopistolla on ohjelmoinnin MOOC-kursseja. Silloin ainakin näkisit, millaista opiskeleminen yleensä on. Se ei ole välttämättä niin ihmeellistä ja vaikeaa kuin voisi kuvitella, ja toisaalta jotkin aineet ovat hyvinkin haastavia. Noita ilmaisia kursseja voi suoritella omaan tahtiin ja tottakai niiden suorittamisen voi jättää kesken, jos aihepiiri ei kiinnosta. Opiskella voi ihan yleissivistyksen lisäämiseksi tai nähdäkseen, millaista on opiskella.
Ap:lla on sama ongelma kuin monella masentuneella.
Te annatte vittuja sille mitä muut teistä ajattelee. Älkää antako vittujakaan sille mitä muut teistä ajattelee.
Oikeasti ketään ei kiinnosta teidän koulumenestys, osaaminen tai juuri mikään muukaan.
Ihmiset miettii omia asioitaan, omaa pärjäämistään ja omaa elämäänsä. Te ette käy muiden ajatuksissa silloin kun ette ole samassa huoneessa.
Varmaan ensimmäinen askel olisi tosiaan syyn etsiminen. Mahdollisey neuropsykiatrinen tai psykologinen kartoitukset.
Et ole ainoa, usko minua, kaltaisiasi on muitakin. Koita lähestyä yhteiskuntaa jostain toisesta kuin perinteisestä uranäkökulmasta. Hyväntekeväisyys/vapaaehtoisuus/yhteisötyö esimerkiksi kaltaisiesi parissa voisi olla yksi hyvä väylä löytää vertaisiasi.
Tsemppiä, arvosta itseäsi, jokainen yksilö on arvokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat fiilikset, olen tosin vasta 16.
Miten sä olet voinut päästä eläkkeelle ilman asioiden perinpohjaista selvittämistä? Yleensä yhteiskunta pakottaa kokeilemaan kouluttautumista tai työelämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyllistät itseäsi liikaa. Ajattele ennemmin, että et ole saanut tarvitsemaasi tukea, esim. sopivaa ohjausta/erityisopetusta/kuntoutusta. Hae siis itsellesi apua, elämää on vielä jäljellä! Mieti vaikka jotain Susan Boylea, työtön "luuseri" pikkukylästä..
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että hirveän moni masentuneeksi itseään tituleeraava on kuitenkin saanut käytyä koulut ja ovat töissä. Tai edes käyneet ne koulut, korkeakoulun jopa.
Minä en ole saanut loppuun kuin peruskoulun, senkin rimaa hipoen. Hävettää ihan jäätävästi. Olen kohta nelikymppinen työkyvyttömyyseläkkeellä elävä luuseri, jolla ei ole mitään kokemusta ns. oikeasta elämästä. Välillä haluan palavasti tietää, miksi en saa suoritettu kouluja loppuun, mutta välillä taas ajattelen että on parempi olla tietämättä.
En koskaan, lapsena tai teininä, käyttänyt päihteitä, kiusannut muita, ollut väkivaltainen tai liikkunut huonoissa piireissä. En liikkunut juuri missään, kuin kahden vähintään yhtä rikki olevan ystävän kanssa (sekin tarina erikseen). Olen aina tykännyt lukea, aina kiinnostunut asioista, mutta kouluja en pysty käymään. En ole laiskakaan, mutta olen pohjattoman huono itsetuntoinen ja pelkään arvostelua. En edes ole auktoriteettiongelmainen! Vaan pelkään, että minua ei hyväksytä, että taas jätetään ulkopuolelle ja kiusataan, ja mikä pahinta, pelkään että en osaa kuitenkaan, niin kuin en ole koskaan osannut.
Elämä tuntuu menneen ohi, ja kaiken olevan myöhäistä. Huomaan, miten kova ja julma maailma on. Tuntuu, että pääsy osaksi yhteiskuntaa on sama, kuin kiipeäisi Mont Everestille ja säilyisi hengissä. Pahinta on tosiaan se, että koen että olen ainoa. Ainoa, joka ei koskaan saanut jalkaansa oven väliin eikä koskaan saanut aikaiseksi mitään.
Sinä olet juuri niitä, mitä salassa ihailtiin ylä-asteella.
Oman tien kulkija joilla pari tarkoin valittua älykkö-originellia hang-a-roundia siipimiehenä .
Moni halusi mielessään tavoitella ystävyyttäsi mutta koska ei ollut varmaa oliko kyseessä ujous vai tarkoituksellinen varauksellisuus, ei tohtinut.
Filosofityyppisiä, coolia persoonia jotka viettivät nenä kirjassa kiinni kun muut kotkottivat joutavuuksia.
Heitä, jotka näyttivät antavan piutpaut valmiksipureskelluille poluille ja oravanpyörälle, joita muut pitivät niin kovin tavoittelemisen arvoisina koska niiden saavuttaminen ei vaatinut oikeasti yhtään mitään. Tekee vain kuinka sanotaan ja mikä hyvältä näyttää ulospäin. On niinkuin muutkin.
Sinulla sitävastoin tuntui olevan niin rikas sisäinen elämä ettei sitä voinut jakaa monille eikä toteuttaa ennalta-arvattavin valinnoin.
Ja nyt sinä kehtaat paljastaa vauva-palstalla että kaikki olikin vain hattaraa eikä oikeasti omaa valintaasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentaa kun olen 25 ja pelkään että kovaa vauhtia menossa ap:n suuntaan. Ammattikoulusta jaksoin sentään valmistua jollekin helpolle mutta turhalle alalle jolle ei työllisty ja amiksen jälkeen vaan lojunut kotona, töihin ei pääse ja peruskoulutiedot- ja taidotkin alkaa jo olla unohtunut että opiskeluajatukset tuntuu joka vuosi enemmän mahdottomalta.
Ihmiset vaan jaksaa toitottaa että kyllä se siitä, kyllä tästä kuopasta vielä noustaan, mutta pahin pelko on että olen vielä viisikymppisenäkin samassa pisteessä, josta ei ole poispääsyä, tai jos hetkeksi päästään pinnalle niin tipahdetaan taas lujaa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Masentaa kun olen 25 ja pelkään että kovaa vauhtia menossa ap:n suuntaan. Ammattikoulusta jaksoin sentään valmistua jollekin helpolle mutta turhalle alalle jolle ei työllisty ja amiksen jälkeen vaan lojunut kotona, töihin ei pääse ja peruskoulutiedot- ja taidotkin alkaa jo olla unohtunut että opiskeluajatukset tuntuu joka vuosi enemmän mahdottomalta.
Ihmiset vaan jaksaa toitottaa että kyllä se siitä, kyllä tästä kuopasta vielä noustaan, mutta pahin pelko on että olen vielä viisikymppisenäkin samassa pisteessä, josta ei ole poispääsyä, tai jos hetkeksi päästään pinnalle niin tipahdetaan taas lujaa takaisin.
Tarttis varmaan tehrä jotain...
Ei kukaan voi elää sun elämää sun puolesta, eikä kukaan tuu sua hakemaan töihin kotisohvalta.
Sun pitää itse tehdä joka päivä töitä sen eteen, mitä elämältäs haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vedää vaikka tötsyt niiin vähän rentoudut. Kato elänässä ei ole mistään muusta kyse kuin sisäisen tasapainon nmielentasapaainon löytämisestä.
En ole eläissäni edes nähnyt huumeita, ja aion pitää asiantilan sellaisena. Ap
Aspiriini on huume peyote on pyhä.
On meitä samassa tilanteessa (tai pahemmassa) muitakin. Koulutuksena lukio, ei työhistoriaa, ei suhdehistoriaa, ei osaamista, ei kokemusta, ei oikeastaan mitään. Olemme niitä, jotka jäävät sivuun, koska putosimme kelkasta emmekä koskaan päässeet siihen takaisin. Olemme niitä, joita kukaan ei huomaa, eikä kukaan kaipaa. Olemme olemassa, mutta tunnemme, että olemassaolomme on turhaa.
Tsemppiä!
t. toinen luuseri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vedää vaikka tötsyt niiin vähän rentoudut. Kato elänässä ei ole mistään muusta kyse kuin sisäisen tasapainon nmielentasapaainon löytämisestä.
Olet oikeassa tuosta mielen tasapainosta.
Mutta rentoutuminen ja elämän tärkeiden vastausten löytäminen onnistuu ilman kemikaaleja. Parempi lopputulos.
Täällä toinen pelkän peruskoulun käynyt mielenterveysongelmainen. On meitä muitakin. :)
Vierailija kirjoitti:
Masentaa kun olen 25 ja pelkään että kovaa vauhtia menossa ap:n suuntaan. Ammattikoulusta jaksoin sentään valmistua jollekin helpolle mutta turhalle alalle jolle ei työllisty ja amiksen jälkeen vaan lojunut kotona, töihin ei pääse ja peruskoulutiedot- ja taidotkin alkaa jo olla unohtunut että opiskeluajatukset tuntuu joka vuosi enemmän mahdottomalta.
Ihmiset vaan jaksaa toitottaa että kyllä se siitä, kyllä tästä kuopasta vielä noustaan, mutta pahin pelko on että olen vielä viisikymppisenäkin samassa pisteessä, josta ei ole poispääsyä, tai jos hetkeksi päästään pinnalle niin tipahdetaan taas lujaa takaisin.
Ap:lle ja sinulle sanon, että ei korkeakoulututkinto ja nuorena uraputkeen pääsy mitään takaa. Päinvastoin, sitä korkeammalta putoaa, kun romahdus tulee.
Muistan vieläkin, miten yksi vertainen osallistuja jossain työkykykurssilla lausui sen oikein ääneen: sä olet pudonnut korkeimmalta! Olin siinä ryhmässä ainoa akateeminen.
Ja nyt 50+ vuotiaana olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä, mitään normaalia elämää en päässyt elämään. Mutta tässä sitä ollaan, hengissä ja henkisesti tasapainossa. Enää ei tarvitse piilotella "virka-aikaa" kotona verhojen takana.
Olen mikä olen, itseluottamukseni ja -kunnioitukseni on hyvä, vaikka olenkin päästä laho.
Kohta olen oikeasti eläkeiässä, eikä mikään enää erota minua normikansalaisista.
Älkää uhriutuko, älkää ajatelko itseänne luuserina! Ihmisiä olemme kaikki.
Lopulta merkitystä on vain sillä, oletko itsesi kanssa sinut ja tasapainossa.
Masennus ei ole kuolemantuomio tai elämän loppu, siitä voi parantua. Olen käynyt terapiat, lääkitykset ja opetellut uuden asenteen ja mielenhallintatekniikat. Kun ymmärtää sairautensa, sen kanssa on helpompi elää. Pitää päästä pois itsesyytöksien kierteestä, ja se on mahdollista oikeilla keinoilla.
Itseäni auttoi valtavasti, kun tajusin, että en ole itse syyllinen tilaani, vaan kyseessä onkin fyysinen sairaus.
Olen korkeakoulutettu ja töissä it-alalla. Ei se helppoa ole ollut, mutta helpottaa koko ajan enemmän - lääkitykset ja ymmärrys mielen kemiasta kehittyvät koko ajan. Itselläni oli kymmenen vuotta väärä diagnoosikin ja sitä myöten lääkitys.
Seuraan jatkuvasti tilaani ja toimin niin, että minulla on mahdollisimman hyvä olla, mutta annan itselleni luvan sairastaa ilman itsesyytöksiä, kun on pahempi masennuskausi päällä. Sen kestää, kun tietää, että se menee ohi.
Pitää haluta muuttua, mutta liikaa ei kannata kerralla tehdä. Etsi itsellesi vertaistukiryhmä, siitä on hyvä aloittaa. Sininauhaliitolla on mainioita tehtäväkirjoja, joista opetellaan elämän- ja mielenhallintaa.
T. nimim. kolme kertaa itsemurhaa yrittänyt ja osastoilla aikaa viettänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa kun olen 25 ja pelkään että kovaa vauhtia menossa ap:n suuntaan. Ammattikoulusta jaksoin sentään valmistua jollekin helpolle mutta turhalle alalle jolle ei työllisty ja amiksen jälkeen vaan lojunut kotona, töihin ei pääse ja peruskoulutiedot- ja taidotkin alkaa jo olla unohtunut että opiskeluajatukset tuntuu joka vuosi enemmän mahdottomalta.
Ihmiset vaan jaksaa toitottaa että kyllä se siitä, kyllä tästä kuopasta vielä noustaan, mutta pahin pelko on että olen vielä viisikymppisenäkin samassa pisteessä, josta ei ole poispääsyä, tai jos hetkeksi päästään pinnalle niin tipahdetaan taas lujaa takaisin.
Ap:lle ja sinulle sanon, että ei korkeakoulututkinto ja nuorena uraputkeen pääsy mitään takaa. Päinvastoin, sitä korkeammalta putoaa, kun romahdus tulee.
Muistan vieläkin, miten yksi vertainen osallistuja jossain työkykykurssilla lausui sen oikein ääneen: sä olet pudonnut korkeimmalta! Olin siinä ryhmässä ainoa akateeminen.
Ja nyt 50+ vuotiaana olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä, mitään normaalia elämää en päässyt elämään. Mutta tässä sitä ollaan, hengissä ja henkisesti tasapainossa. Enää ei tarvitse piilotella "virka-aikaa" kotona verhojen takana.
Olen mikä olen, itseluottamukseni ja -kunnioitukseni on hyvä, vaikka olenkin päästä laho.
Kohta olen oikeasti eläkeiässä, eikä mikään enää erota minua normikansalaisista.
Älkää uhriutuko, älkää ajatelko itseänne luuserina! Ihmisiä olemme kaikki.
Lopulta merkitystä on vain sillä, oletko itsesi kanssa sinut ja tasapainossa.
Sulla on kuitenkin saavutuksia ja omasta tahdosta riippumaton syy nykyiselle tilanteellesi. Meillä joillakin ei ole mitään. Olemme tässä tilanteessa, koska olemme aidosti luusereita. Näissä on ero.
Vierailija kirjoitti:
Masennus ei ole kuolemantuomio tai elämän loppu, siitä voi parantua. Olen käynyt terapiat, lääkitykset ja opetellut uuden asenteen ja mielenhallintatekniikat. Kun ymmärtää sairautensa, sen kanssa on helpompi elää. Pitää päästä pois itsesyytöksien kierteestä, ja se on mahdollista oikeilla keinoilla.
Itseäni auttoi valtavasti, kun tajusin, että en ole itse syyllinen tilaani, vaan kyseessä onkin fyysinen sairaus.
Olen korkeakoulutettu ja töissä it-alalla. Ei se helppoa ole ollut, mutta helpottaa koko ajan enemmän - lääkitykset ja ymmärrys mielen kemiasta kehittyvät koko ajan. Itselläni oli kymmenen vuotta väärä diagnoosikin ja sitä myöten lääkitys.
Seuraan jatkuvasti tilaani ja toimin niin, että minulla on mahdollisimman hyvä olla, mutta annan itselleni luvan sairastaa ilman itsesyytöksiä, kun on pahempi masennuskausi päällä. Sen kestää, kun tietää, että se menee ohi.
Pitää haluta muuttua, mutta liikaa ei kannata kerralla tehdä. Etsi itsellesi vertaistukiryhmä, siitä on hyvä aloittaa. Sininauhaliitolla on mainioita tehtäväkirjoja, joista opetellaan elämän- ja mielenhallintaa.
T. nimim. kolme kertaa itsemurhaa yrittänyt ja osastoilla aikaa viettänyt.
Kysyn nyt aidosti, en vittuillakseni, että miten et ole onnistunut tekemään itsemurhaa vaikka olet kolme kertaa yrittänyt? En siis kannusta sinua tähän, voi hyvin.
Vedää vaikka tötsyt niiin vähän rentoudut. Kato elänässä ei ole mistään muusta kyse kuin sisäisen tasapainon nmielentasapaainon löytämisestä.