Lue keskustelun säännöt.
IS: Nyt puhuvat köyhtyvät kolmekymppiset: ”Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin”
14.01.2019 |
Elämän jatkuva epävarmuus vaivaa jatkuvasti monia niin sanottuun y-sukupolveen kuuluvia.
– Olen miltei koko elämäni tehnyt pätkätöitä. Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin, sillä seuraavana päivänä saattaa olla työtön, kertoo 38-vuotias Sami Ilta-Sanomille.
Y-sukupolveksi sanotaan 80-luvulla ja 90-luvun alussa syntynyttä sukupolvea. Tilastojen perusteella tämän sukupolven tulokehitys ja sijoittuminen työelämässä on jäänyt jälkeen aiemmista sukupolvista.
Miten sinä koet köyhyyden. Uskallatko miettiä esim. lasten tekoa kun tulevaisuuden toimeentulosta ei ole varmuutta?
Kommentit (301)
Tuttavapiirissä Y-sukupolvella ei mene huonosti.
Yrittäjä + lähihoitaja, molemmilla paljon töitä ja hoitajalla vakityö
Yrittäjä + opettaja, opettajalla vakityö
Keittiömestari + myyjä, molemmilla vakityö
Lakimies + opettaja, molemmilla vakityö
Lakimies + ICT-asiantuntija,molemmilla vakityö
rahastoanalyytikko + projektipäällikkö, toisella vakityö, toisella 5 vuoden projekti, josta jäljellä vielä 3 vuotta
rekkakuski + myymäläpäällikkö, molemmilla vakityö
opettaja + kätilö, opettajalla vakityö
Pitkän miettimisen jälkeen muistin tuttavapariskunnan, jossa nainen on vaihtanut 3 kertaa ajaa ja mies kokenut jonkun kierrätysherätyksen, kummallakaan ei ole vakityötä, tekevät paljon vapaaehtoishommia.
Varmasti Y-sukupolvella menee kokonaisuutena huonosti, mutta onneksi oma ja kavereitten elämä ei mene niin kuin muiden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.
Depressio kuulostaakin paljon vakavammalta kuin lama.
Eikun ihan vakavasti, ota vähän selvää siitä, mitä tapahtui 90-luvulla jos itsesääli ei vie kaikkia voimavarojasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.
Iso osa esim. osa-aikaisista haluaisi enemmän tunteja muttei saa. Työsuhteista ajetaan pakolla tietyn alan ihmisiä freelancereiksi, koska se on firmoille halvempaa. "Yrittäjät" pyörittävät mm. Woltin tapaisia bisneksiä, joissa "työnantajan" puolesta ei tarjota edes vakuutuksia työskentelyn ajaksi. Tutkijoiden ennustusten mukaan kymmeniä prosentteja ammateista tulee automatisaation takia häviämään tulevaisuudessa.
Maailma on hyvin erilainen nykyisin kuin 1990-luvulla.
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
Moni asia on muuttunut, itsellä sukulaisia (esim. serkkuja) ja jos vertaa 70-luvulla syntyneiden elämää 80-luvulla syntyneisiin niin eroja on:
-Vanhemmat eivät ehkä heti valmistuttuaan saaneet töitä, mutta sen jälkeen kun alkoi nousukausi töitä sai. Ja ne työt olivat vakituisia hommia jotka (pääsääntöisesti) kestivät pitkään. Nuoremmilla on pätkää pätkän perään, ja monelle suositeltu toiminimellä tai freelancerina hommia tekemään.
-Asumiseen menee paljon enemmän rahaa, en ole varma purettiinko jossain kohtaa joku laki(?) vuokrasääntelystä tmv. mikä on koko ajan nostanut sekä asuntojen että vuokrien hintoja.
-Nuo 70-luvun tutut ovat edenneet paljon huonommilla papereilla (yo/merkonomi) urallaan, mitä 80-luvun tutut joilla on yliopisto ja AMK tutkintoja. Kärjistäen: merkonomi mennyt töihin firmaan X "apulaiseksi" ja pikkuhiljaa edennyt "työntekijäksi" siitä "tiiminvetäjäksi" ja sitten jo "osaston johtajaksi", hommiin joista nuorempi (korkeakoulun käynyt) voi vain unelmoida.
-Moni työ on kadonnut kokonaan, ennen ihmisiä tarvittiin enemmän. Kaupoissa, toimistoilla, raksoilla, ravintoloissa oli paljon ns. apuhommia joihin pääsi "kuka vaan". Nykyään toimistoissa väki vähenee kun tietokoneet ym. ovat korvanneet "ihmistyön", ravintolaan/raksalle ei pääse ellei ole hygieniapassia tai tulityökorttia jne. joiden hankkiminen maksaa (ellei opiskele ko. alaa).
-Maailmasta on tullut globaali, se tuo omat haasteet kun enää ei kilpailla ns. Suomen sisällä, vaan useimmat hankkeet kilpailutetaan euroopan tai maailman laajuisesti, siksi esim. tekstiiliteollisuus on kuollut täältä, kun kaikki teetetään halvan työvoiman maissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.
Eivät niin, mutta mielikuvat aiheuttavatkin enemmän pelkoa kuin tilastot.
T. Lentopelkoinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.
Depressio kuulostaakin paljon vakavammalta kuin lama.
Eikun ihan vakavasti, ota vähän selvää siitä, mitä tapahtui 90-luvulla jos itsesääli ei vie kaikkia voimavarojasi.
Jotkut ovat vieläkin 90-luvun laman veloissa, vaikka niin ei "virallisesti" pitäisi olla. Monet päättivät päivänsä kun yritys ajoi karille. Lukuisat velat kasvoivat rajusti yhdessä yössä valtiovallan toimien seurauksena. Kyllä silloin monien elämä sai todella huonon äkkikäänteen, vaikkei nykyisessäkään työllisyystilanteessa ole kehumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.
Iso osa esim. osa-aikaisista haluaisi enemmän tunteja muttei saa. Työsuhteista ajetaan pakolla tietyn alan ihmisiä freelancereiksi, koska se on firmoille halvempaa. "Yrittäjät" pyörittävät mm. Woltin tapaisia bisneksiä, joissa "työnantajan" puolesta ei tarjota edes vakuutuksia työskentelyn ajaksi. Tutkijoiden ennustusten mukaan kymmeniä prosentteja ammateista tulee automatisaation takia häviämään tulevaisuudessa.
Maailma on hyvin erilainen nykyisin kuin 1990-luvulla.
Maailma on hyvin erilainen kuin 80-luvulla, jolloin meni hyvin. 90-luvun alussa oli massatyöttömyys, eikä minkäänlaista tulevaisuudenuskoa. Massatyöttömyys on puolittunut, mutta epävarmuus on jäänyt. Se on jatkunut jo kohta 30 vuotta. Monilla menee tässä keskustelussa vuosikymmenet ja mielikuvat sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niillä papereilla ennen ollut oikeasti kovin paljoa merkitystä. Hyvä työntekijä pystyi ennen menemään firmaan suoraan asemaan johon sopi taitojensa vuoksi riippumatta papereista. Nykypäivänä on joillain paperia toisen perään muttei siltikään taitoa tehdä edes sitä työtä jota pitäisi.
Nykyään kyllä vaditaan paperia ja koulutusta enemmän, muttei se edelleenkään takaa mitään.
Samaistun aloitukseen nain 25-vuotiaana. Valmistuin viime vuonna ja tyoelama on jo nyt tehnyt hyvin selvaksi etta vakipaikoista, turvatusta tulevaisuudesta, reiluista tyonantajista ja pitkan aikavalin suunnitelmista on turha haaveilla. Tyonantaja ei maksa ylityotunteja joita on puolivakisin tehtava ja ehdottaa lain vastaisia jarjestelyja, kuten toista koeaikaa uuden sopimuksen alussa. Minulla on nyt kuuden kuukauden sopimus ja tyonantaja sanoi etta irtisanoo minut maaliskuussa sopimukseni puolivalissa jos en tirista lisaa tulosta. En uskalla ottaa harteilleni pitkan aikavalin velvollisuuksia (lapsia, asuntolainaa, yms.) kun minulla on vain lyhyen aikavalin oikeuksia (3kk varmuus palkan saannista).
Haaveilen menevani helppoihin varmoihin toihin vaikka johonkin supermarkettiin, kun akateeminen tyomaailma yksityisella tyonantajalla on suoraan sielta ja syvalta. Olen valmis tekemaan paljon toita ja hyvaa laatua, mutta minusta tuntuu etta tyonantajille tyontekijat ovat vain arsyttavia lisakulueria joista hankittauduttaisiin mieluiten ihan kokonaan eroon. Kiva etta tata pitaisi jaksaa viela 40 vuotta tai kuolemaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
Moni asia on muuttunut, itsellä sukulaisia (esim. serkkuja) ja jos vertaa 70-luvulla syntyneiden elämää 80-luvulla syntyneisiin niin eroja on:
-Vanhemmat eivät ehkä heti valmistuttuaan saaneet töitä, mutta sen jälkeen kun alkoi nousukausi töitä sai. Ja ne työt olivat vakituisia hommia jotka (pääsääntöisesti) kestivät pitkään. Nuoremmilla on pätkää pätkän perään, ja monelle suositeltu toiminimellä tai freelancerina hommia tekemään.
-Asumiseen menee paljon enemmän rahaa, en ole varma purettiinko jossain kohtaa joku laki(?) vuokrasääntelystä tmv. mikä on koko ajan nostanut sekä asuntojen että vuokrien hintoja.
-Nuo 70-luvun tutut ovat edenneet paljon huonommilla papereilla (yo/merkonomi) urallaan, mitä 80-luvun tutut joilla on yliopisto ja AMK tutkintoja. Kärjistäen: merkonomi mennyt töihin firmaan X "apulaiseksi" ja pikkuhiljaa edennyt "työntekijäksi" siitä "tiiminvetäjäksi" ja sitten jo "osaston johtajaksi", hommiin joista nuorempi (korkeakoulun käynyt) voi vain unelmoida.
-Moni työ on kadonnut kokonaan, ennen ihmisiä tarvittiin enemmän. Kaupoissa, toimistoilla, raksoilla, ravintoloissa oli paljon ns. apuhommia joihin pääsi "kuka vaan". Nykyään toimistoissa väki vähenee kun tietokoneet ym. ovat korvanneet "ihmistyön", ravintolaan/raksalle ei pääse ellei ole hygieniapassia tai tulityökorttia jne. joiden hankkiminen maksaa (ellei opiskele ko. alaa).
-Maailmasta on tullut globaali, se tuo omat haasteet kun enää ei kilpailla ns. Suomen sisällä, vaan useimmat hankkeet kilpailutetaan euroopan tai maailman laajuisesti, siksi esim. tekstiiliteollisuus on kuollut täältä, kun kaikki teetetään halvan työvoiman maissa.
Oon 70-luvulla syntynyt eli täytän tänä vuonna 40. Luettelemasi asiat mätsää 50-luvun alussa syntyneisiin vanhempiini. En tajua pointtiasi ollenkaan. Luuletko oikeasti, että reilu 10 vuotta sitten ollessani vielä kaksikymppinen, ei olisi ollut jo maailma varsin nykyisellä tolalla monessakin mielessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.
Iso osa esim. osa-aikaisista haluaisi enemmän tunteja muttei saa. Työsuhteista ajetaan pakolla tietyn alan ihmisiä freelancereiksi, koska se on firmoille halvempaa. "Yrittäjät" pyörittävät mm. Woltin tapaisia bisneksiä, joissa "työnantajan" puolesta ei tarjota edes vakuutuksia työskentelyn ajaksi. Tutkijoiden ennustusten mukaan kymmeniä prosentteja ammateista tulee automatisaation takia häviämään tulevaisuudessa.
Maailma on hyvin erilainen nykyisin kuin 1990-luvulla.
Maailma on hyvin erilainen kuin 80-luvulla, jolloin meni hyvin. 90-luvun alussa oli massatyöttömyys, eikä minkäänlaista tulevaisuudenuskoa. Massatyöttömyys on puolittunut, mutta epävarmuus on jäänyt. Se on jatkunut jo kohta 30 vuotta. Monilla menee tässä keskustelussa vuosikymmenet ja mielikuvat sekaisin.
Tilastot ja tutkimukset tukevat kantaani, kaikki kirjoittamani on todennettu joko kyselyin tai tutkimuksin. Massatyöttömyys ei myöskään ole ohi maassa, jossa tutkitusti yli puoli miljoonaa ihmistä tekee töitä palkatta. Yksi työsuhteen keskeisiä ominaisuuksia on siitä saatu palkkatulo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Älä viitsi. Työttömiä oli ihan hemmetisti enemmän ja mikä ehkä pahinta, korot olivat aivan järjettömällä tasolla. Yrittäjät tekivät itsemurhia ja pankit myivät asuntoja pilkkahintaan. Mitään tällaista ei ole ollut myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Älä viitsi. Työttömiä oli ihan hemmetisti enemmän ja mikä ehkä pahinta, korot olivat aivan järjettömällä tasolla. Yrittäjät tekivät itsemurhia ja pankit myivät asuntoja pilkkahintaan. Mitään tällaista ei ole ollut myöhemmin.
Lähde?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.
Olen 29. En ole määräaikaisia töitä joutunut tekemään kuin kerran, siitäkin vakinnaistettiin mutta työtä oli 16 tuntia viikossa. Sillä ei elä. Osa-aikatyötä tehnyt ja päälle keikkatöitä että edes itsensä saisi elätettyä mutta keikat niin epämääräisiä ettei niihin voinut luottaa.
Nyt ensimmäistä kertaa täysiaikainen työ, yhä koeajalla ja sopimuksessa lukee vähemmän tunteja mitä teen eli ei minulla oikeastaan ole vieläkään täysiaikaista, työnantajan hyvällä tahdolla mennään, saattaa loppua minä päivänä tahansa.
Hei, mulla oli ihan sama homma. Vaikka sopimuksessa luki 15h tein täyttä viikkoa parin vuoden ajan. Kun esimies vaihtui, putosivat tunnit tuohon viiteentoista, selitys oli se, että ”täytyy leikata” ja ”minä määrään täällä”, ei auttanut liitto tai työkkäri. Vaihdoin työpaikkaa sellaiseen, missä on 20 tunnista eteenpäin (viikkotunnit nyt noin 25-35), mutta työkkäri iski karenssin päälle, koska ”olethan sä aiemmin tehnyt täyttä päivää, miksi vaihdoit huonompaan???”
On se ihanaa olla kolmekymppinen nainen, kun koti ja työ tuntuu lähinnä vankilalta, muuhun ei ole varaa. Kaksi amk-tutkintoa ja satoja tunteja oman alan vapaaehtoistöitä kyllä löytyy takataskusta, mutta näitä ei kelpuuteta ”oikeaksi työkokemukseksi”.
Sitten joku kehtaa tulla vielä kyselemään, että mitenkäs, koskas niitä lapsia tulee ja miksei ole vielä omistusasuntoa... saa tulla kokeilemaan! Vaikka pitäisi kai itsekin olla onnellinen, että on edes jotain.
Kirjoitin ylioppilaaksi 93, ja lama oli silloin pahimmillaan. Työpaikat olivat kiven alla, siis niitä ei ollut edes Helsingissäkään. Sunnuntain Hesarin työpaikkasivuilla taisi killua pelkästään otsikko Avoimet työpaikat. Siis tilanne oli tosi karu. Ihan eri tilanne kuin nyt tai 2008, jolloin tämä nykyinen laskusuhdanne alkoi. Jotenkin sitä muilutti itsensä kuitenkin elämänsyrjään: opiskelin Suomessa ja ulkomailla ja sain töitä sieltä täältä. Vakityön omalta alalta sain vähän yli kolmikymppisenä eli sitä ennen lyhyitä pestejä, määräaikaisuuksia, myös vakisoppareita jne. Osa omasta halusta, osa kun ei ollut vaihtoehtoja.
Joka sukupolvella ja vuosikymmenellä on omat ilonsa ja murheensa, mutta kyllä tällä hetkellä on työpaikkoja tarjolla ja paljon pienempi työttömyysaste kuin 90-l lamavuosina....silloin meni yrityksiä nurin urakalla. Ehkä 80-l syntyneet ovat myös siksi ikävässä asemassa, koska kävivät peruskoulua lamavuosina, kun taas esim. itse kävin peruskoulun 80-luvulla, jolloin joka vuosi sai uudet kirjat omaksi jne.
Tosin en tiedä, onko jonkun laman jälkimainingit yhä menossa, vai peräti 90-luvulta saakka, kun lapsi saa koulusta lähinnä monisteita vihkoon liimattavaksi, ja kirjoja ei saa enää omaksi. Toki ekologisempaa kuin se kirjojen määrä omana kouluaikana.
Tässä perspektiiviä
Olen 31 vuotias. On kyllä tullut tähän ikään mennessä selväksi, että vakipaikkaa tuskin koskaan tulen saamaan ja pitkän aikavälin suunnitelmia on turha tehdä. Lapsia emme ole vielä uskaltaneet puolisoni kanssa hankkia, mutta nyt on ehkä kummallakin työkokemusta hankittuna ja rahaa säästössä sen verran, että uskaltaisimme ottaa riskin ja yrittää edes sitä yhtä lasta. Toivottavasti se on vielä mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.
Pitäisikö 25-vuotiailla olla nykyisin omistusasunto?
Jos olet julkisella sektorilla tuo pätkätyö varmaan vaatii tekemään hommat kunnolla, mutta jos olet yksityisellä puolella voin vakuuttaa että töitä joutuu tekemään vakituisenakin ihan tosissaan, tai seuraavissa YT-neuvotteluissa käy huonosti.
Nyt voit sitten vastata että kaikki työpaikkasi vakituiset laiskottelevat ja vastustavat uudistuksia.
Vanhemmillani oli tuossa vaiheessa kolmas lapsi suunnitteilla ja rakensivat omakotitaloa. Minä en edes uskalla vielä haaveilla asuntolainasta, tuskin koskaan. Katsotaan jos ei kohta tarvitse enää asumistukea palkan päälle niin voin ehkä alkaa ensimmästä lasta miettiämään.
N31
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.
Älä viitsi. Työttömiä oli ihan hemmetisti enemmän ja mikä ehkä pahinta, korot olivat aivan järjettömällä tasolla. Yrittäjät tekivät itsemurhia ja pankit myivät asuntoja pilkkahintaan. Mitään tällaista ei ole ollut myöhemmin.
Lähde?
Mihin? Työttömien määrän n puoli miljoonaa voit katsoa Tilastokeskuksen graafista. Luottojen korot olivat asunnoissakin jotain 15% - siinä hikkaisi moni tämän hetken velallinen kun lyötäisiin lainaan tuollainen korko. Nyt on vaikeaa kun euribor on miinusmerkkinen.
Et ole tainnut olla ainakaan aikuinen 1990-luvun laman aikaan kun noin tietämätön olet.
Nainen 32 v täällä. Samassa veneessä.
Määräaikaisia, osa-aikaisia, vuokratöitä tehnyt. Valmistunut olen jo vuosia sitten, vakitöitä ei vain tarjota. Lapsia en ole uskaltanut tehdä, vaikka mies olisi, kun tilanne on näin epävarma aina.
Miehellä vakituinen työpaikka, mutta ei helpompaa. Koko ajan pelko siitä milloin tulee yt:t ym.
Harmittaa olla pelkkä eläkeläisten ökyelämäntyylin maksaja:(
Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.