Lapsi riehui nukkumaanmenoajalla, peruin synttärit

Vierailija kirjoitti:

No, kerrot että hermostuin siihen ruljanssiin. Voit kertoa, että pikaistuksissasi määräsit turhan kovan rangaistuksen, jonka nyt muutat. Sinun päätöksesihän se on.

Mieti ja juttele lapsen kanssa miksi riehuu? Onko se jännitystä? Synttäreiden jännittämistä? Kerro myös, että miten olisi hyvä/toivoisit.

Millaisiin asioihin lapsesi voi vaikuttaa ja mitkä asiat sinä päätät?

Ei sinulta sinulta auktoriteetti mene, jos osoitat inhimillisyyttä...omalle lapsellesikin.

JA pyydät lapselta myös anteeksi malttisi menetystä.

Vierailija kirjoitti:

aloittaja. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teet selväksi että haluat anteeksipyynnön ja sitten "harkitset" synttäreitä. Jonkun aikaa annat olla pelko per seessä ja sitten kysyt oppiko mitään käytöksestä. Jos oppi niin synttärit ok.

Mitä tarkalleen ottaen haluat lapsen pyytävän anteeksi? Mikä on kiristetyn anteeksipyynnön arvo? Opettaako se katumusta ja empatiaa vai lietsoo vastakkainasettelua ja valtataistelua?

Nelonen vastasikin tyhjentävästi. Ei nyt enää enempää tartte kipata syyllisyyttä 6-vuotiaan harteille aikuisen keinottomuudesta ja hermojen menetyksestä, se on aikuisen ratkaistava juttu.

Aikuisen kuuluukin hermostua jos häntä heitetään tyynyllä päähän.

Totta munassa, mutta ei siitä kuulu seurata lapselle joku vuorokauden tai useamman katumusharjoitus ja nöyryytysretriitti jossa aikuinen ei missään nimessä myönnä omaa ylilyöntiään (mitä hermostuminen ei ole vaan sen seurauksena ladellut älyttömät uhkaukset) vaan keskittyy laittamaan lapsen matelemaan.

No ei tässä sellaista olla tekemässäkään.

Päänsilittely-kasvatus johtaa siihen ettei lapsi aikuisena osaa suhtautua pettymyksiin eikä osaa käyttäytyä kunnolla. Todistettua laatua kun katsoo ystävien perhe-elämää: ne kodit jossa aikuinen lässyttää ja ei uskalla asettaa rajoja, siellä sitä sitten riehutaan ja kaikilla on kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Päänsilittely-kasvatus johtaa siihen ettei lapsi aikuisena osaa suhtautua pettymyksiin eikä osaa käyttäytyä kunnolla. Todistettua laatua kun katsoo ystävien perhe-elämää: ne kodit jossa aikuinen lässyttää ja ei uskalla asettaa rajoja, siellä sitä sitten riehutaan ja kaikilla on kamalaa.

Tää on kyllä varmasti ihan totta, mitä rajoihin tulee. Mutta jotenkin tulee sellaiset vibat että se mikä minusta on toista kunnioittavaa, vuorovaikutukseen panostavaa ja myös (aikuisen parhaaksi katsomissa asioissa) joustavuudesta mallia näyttävää kasvatusta, on sinusta päänsilittelyä ja lässytystä. Jos näin olisi niin siinä tapauksessa minulla on erilainen kokemus. Niissä perheissä joissa kuunnellaan, lapset osaa kuunnella, niissä perheissä joissa kunnioitetaan lasta, myös lasten käytöksessä näkyy kunnioitus muita kohtaan, ja niissä perheissä joissa pyritään turvaamaan lapsen oikeudenmukaisuuden kokemus, lapset kestävät myös ne pettymyksen ja koetun vääryyden hetket koska tietävät että vanhemmat ovat lähtökohtaisesti heidän puolellaan eikä heitä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Kokeile sellaista kuin kokemuksen kautta oppimista. Anna lapsen mennä nukkumaan kun haluaa. Oppii kyllä siihen että menee riittävän aikaisin kun herätys tulee aikanaan.

Just! Tää on taas näitä annetaan kasvatusvastuu lapselle itselleen! Tuskin lapsi aina ajattelee noin loogisesti kuin aikuinen, vaan elää hetkessä. Ei hän välttämättä yhdistä aamulla, että hitto vie, kun menin myöhään illalla nukkumaan niin nyt en jaksa... kiukuttelee vaan väsymystään ja kaikki on taas hemmetin hankalaa ihan kaikille. Voi että taas?? Kerran kuulin erään äidin sanovan kun taapero aukoi laatikoita ja sulki niitä niin, että sormet oli jäädä väliin, että siinäpähän oppii kun kerran sattuu. Just näin. Mietipä vielä.

Sairasta.

Meillä on eskarilaisella samoja haasteita. On tuittupäinen ja itsetietoinen tättärä, jääräpäinen suorastaan. Aina toisinaan kokeilee rajojaan ja nukkumaanmeno siihen liittyvien rutiineineenhan on mitä mainioin paikka järjestää draamaa ja kokeilla omien siipien kantavuutta. Kun kaikkia väsyttää, ja tympii koko ruljanssi muutenkin.

Aiemmin on kokeiltu kaikkea mahdollista, uhkailuista ja rangaistuksista erilaisiin positiivisiin lahjuksiin ja palkintoihin. Siinä tilanteessa vaan mikään ns. järkiperäinen motivointi ei toimi, kun kiukku ja vastarinta on niin valtaisaa, että kaikessa pitää olla ehdottoman vastarintainen. Mikään tarjottu idea tai ehto ei kelpaa, kaikki on lapsen oman tahdon loukkaamista. Yksin valvomaan jättäminenkään ei sovi, sitten alkaa ramppaaminen ympäri taloa uhriutuneena hylkäämiseen ja siihen että vanhempi ei peitellyt sänkyyn kuten normaalisti. Kiukkuraivo kääntyy lohduttomaksi vollotukseksi sekunnissa.

Viimeisin konstini, jota olen pariin otteeseen soveltanut, on ottaa lapsi syliin ja pidellä siinä paikoillaan niin pitkään että raivo laantuu ja lapsi väsyttää itsensä tempoillessaan poispääsyä. Passiivista kiinnipitämistä vaan siis. Samalla voi rauhallisesti jutella lapselle siitä kuinka mieluiten olisi tälle kaveri niin että ilta sujuisi rauhallisesti ja kaikki olisi iloisia, jos tämä tekisi asiat sovitusti ja käsketysti. Näistä sessioista on jäänyt saldoksi se, että lapsi itse muistaa jälkikäteen sanotut asiat ja palaa niihin, että ei halua kiukkua ja kränää. Lisäksi on kertonut että tykkää siitä kun saa olla sylissä. Uskoisin että ainakin mua kohtaan kiukuttelu on aika paljon vähentynyt tämän myötä aiempiin tapoihin verraten. Puoliso ei ihan samaa lähestymistapaa hanskaa vaan vetoaa enemmän pelotteluun. Hänelle lapsi kiukkuaakin enemmän sekä hakee huomiota.

Tuo syliin rauhoittaminen jättää lapsen aseettomaksi kun ei voi käyttää/ottaa omaa valtaansa vanhemman vastustamiseksi. Tämänkin varmaan jossain määrin väärin tämäkin mutta uskon että vain äärimmäisessä tapauksissa eli kun raivo on täysin hallitsematonta, se on toimivin konsti. Ehkäisee vaarat ja eskalaatiot, nujertaa sen raivohetken vimman ja jättää palkitsematta raivokiukusta, koska sillä ei saavuta mitään.