Mies on edennyt urallaan pitkälle. Joudun nykyään jatkuvasti tilanteisiin, jossa ihmiset pelkästään kehuvat miestäni, jättävät minut huomiotta.

Naiset ovat kyllä huomattavasti parempia uhriutumisessaan. 

Olisit tyytyväinen kun miehesi pärjää. Suomalaisten välillä on oikeasti joku juopa. Ei voi mitään. Tekee vielä kotitöitäkin.

Minunkin mies on saavuttanut työssään enemmän ja laatupalkintoja satelee jne. Ja ihmisiä kiinnostaa. Samoin mun bestis nuoruudesta on saavuttanut työllään ja asemallaan arvostusta sekä Suomessa että kansainvälisesti, ja ihmisiä kiinnostaa enemmän hänen jutut kuin minun.

Mutta so what? Herranjestas, mun itsetunto on sillä tolalla, että olen molemmista ylpeä ja iloitsen heidän kanssaan noista asioista ja puhun mukana. Kuulostaa ihan kamalalta, että sä katkeroidut ja uhriudut tuosta.

Tulee itse asiassa kamalat flashbackit yhdestä nuoruuden erehdyksestä, liian monta vuotta käytin aikaani hänen ymmärtämiseen. Aina, jos mä innostuin jostain, onnistuin jossain ja aloin asiaa hänelle hehkuttamaan, niin meni naama norsunv*lle ja herra alkoi mököttämään. Minä sitten hämmentyneenä, että mitä ihmettä....? Niin mökötyksen ja draamailun jälkeen sain vastaukseksi, että "Kun enhän MINÄ ikinä mitään tollaista, ei ole kivaa kun tulet kertomaan!" Aha?

Ihan kaikella ystävällisyydellä, sinun onnesi tulee sinusta itsestäsi. Ihminen, joka on tyytyväinen oman nahkansa sisällä, ei tarvitse ulkopuolista kehua ja pönkitystä itselleen. Sitä paitsi maailma on avoinna nyös sinulle. Siitä vaan kehittämään itseäsi ja tavoittelemaan tuollaisia asioita, jos ne on sinulle niin tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama juttu. Mies matkustaa ja edustaa työssään paljon ja minä täällä kotona vain kokkaan ja kuskaan lapsia ( olen myös töissä osa- aikaisesti). Lisäksi oma sukuni on lähes olematon ja miehellä on iso suku joka tietenkin on hänestä kiinnostunut ensisijaisesti. Tämän takia" näkymättömyyteni" on aika ymmärrettävää. Joskus se harmittaa, ei siksi että haluaisin puhua omista asioistani tai saada ihailua, vaan siksi että tuntuu että olen näkymätön, minusta ei piitata. Ja tottahan se onkin, miehen suku ei minusta paljon piittaa. Lisäksi suvun muutamaa menestyneempää jumaloidaan vähän kohtuuttomasti, yritetään imeä jotain glooriaa.

Oman kokemukseni myötä yritän itse ottaa kaikki huomioon. Anoppini elämä on ollut hyvin tavallinen kotiäidin elämä, silti hän aina tunkee framille kulttuuririennoistaan tauotta kertoen eikä appi saa sanotuksi mitään. Usein kyselenkin ihan tieten tahtoen appiukolta hänen vaiheistaan ja selvästi nautti nähdyksi tulemisesta.

Näen appivanhempia aika harvoin, mies usein kun vie lapsia ja käy lounaalla siellä. Silti silloin pari kertaa vuodessa kun olen siellä, he kyselevät miehen työstä( vaikka viikottain siitä puhuvat). Ja tuntuu että vilkuilevat oikein painokkaasti minuun että kyllä se meidän mika on niin tärkeä ihminen... Siis näyttävät jotenkin kaapin paikan.

Kohteliaaseen seurusteluun kuuluu että kaikki saavat osallistua ja vaihdella puheenaihetta.

Tuntuuko sinusta itsestäsi yhtään sen vähemmän näkymättömältä kun otat muut huomioon, siis ottaako hekin sitte vastavuoroisesti sinut vai miksi pyrit tekemään toisten olon mukavaksi oman olosi sijaan? Koitatko sillä ns ostaa itsellesi arvostusta?

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat kyllä huomattavasti parempia uhriutumisessaan. 

Oi voi. Kyllä tämäkin palsta on täynnä niitä uhriutuvia miehiä, mutta nämä asiathan eivät liity tähän keskusteluun mitenkään. 

Sä kun oot niin hyvä jynssäämään niitä vessoja niin täällä ois yks pytty paskaisena. Haluutko tulla harjaa?

Vierailija kirjoitti:

Ihan kaikella ystävällisyydellä, sinun onnesi tulee sinusta itsestäsi. Ihminen, joka on tyytyväinen oman nahkansa sisällä, ei tarvitse ulkopuolista kehua ja pönkitystä itselleen. Sitä paitsi maailma on avoinna nyös sinulle. Siitä vaan kehittämään itseäsi ja tavoittelemaan tuollaisia asioita, jos ne on sinulle niin tärkeitä.

Ihan kaikella ystävyydellä, sä et ymmärrä tästä asiasta mitään kaverisi uran ja miehesi laatupalkintojen kautta. Ne ovat niin tavallista huttua, että niistä keskustelu onkin aika yleisellä ja normaalilla tasolla.

Sen sijaan, kun ihmiset tekevät jotain oikeasti mielenkiintoista, käyvät erilaisissa paikoissa, jonne muut eivät edes pääse, tapaavat ns. tärkeitä ihmisiä, kokee huimia juttuja, se on tosiaankin ihan eri asia kuin mennä kolmen tähden hotelliin työmatkalle istumaan toisessa firman toimistotalossa. Ihmiset on ihan erilailla kiinnostuneita kuin tutkijan laatupalkinnosta tai DIn ylennyksestä.

Ja tässä fiilis, että tulee työnnetyksi taka-alalle elämässä, vaikka pitää huolen toiselle kaikesta, on jotain ihan muuta kuin se, että haluaa pönkitystä huonolle itsetunnolleen.

Meillä oli tuollaista, ooh kuinka hienon miehen olen saanut ja miehen työ oli ihmeellinen ja upea asia, minä en mitään. Sitten homma kääntyikin toisinpäin, kouluttauduin ja näin ihan hirveästi vaivaa ja pistin urani täysin uusiksi ja olen edennyt aggressiivisesti siitä lähtien. Ja asia on aivan yhdentekevä, sukulaiset korkeintaan voivottelevat, että onkohan mieheni nyt kateellinen.

Naisen saavutukset eivät vain ole verrannollisia, ilmeisesti, eivätkä kiinnosta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Minä ja puolisoni olemme olleet yhdessä lukiosta asti. Meillä on hyvin samanlainen, keskiluokkainen tausta, kummallakin yliopistokoulutus. Kumpikaan ei siis nainut "ylös- tai alaspäin". Mentiin melko nuorena naimisiin ja minä olin pitkään kotona neljän lapsen kanssa. Omakin ura lähti kotiäitivuosista huolimatta hyvään nousuun ja olen saanut vakituisen työpaikan, mikä ei tässä taloustilanteessa omalla alallani ja 10 vuoden kotiäitinä olemisen jälkeen ole todellakaan itsestäänselvyys.

Mies on edennyt tasaisesti omalla urallaan ja on nykyään omalla alallaan korkeassa asemassa. Me olemme kotona tasa-arvoisia, vaikka työelämässä ollaankin kaukana toisistamme.

Olen aivan totaalisen kyllästynyt siihen, että nykyään sukulaisia, ystäviä ja erityisesti puolituttuja tavatessa kaikki haluavat vain puhua mieheni työstä ja siitä, miten on nyt niin korkeassa asemassa. Julkisuudesta ei ole kyse, kukaan teistä ei todennäköisesti tunne puolisoani. Ketään ei kiinnosta se, miten meillä menee perheellä, mitä lapsille kuuluu, mitä minulle kuuluu, mitä ME aiotaan tehdä vaikka ensi kesän lomamatkalla tai muuta - kaikki puhe kääntyy koko ajan puolisoni työhön.

Tämä on rasittavaa. Kotona mies on se sama kuin aiemmin. Yhdessä pestään vessanpönttöjä ja kuskataan lapsia harrastuksiin, kotona miehen "korkea asema työelämässä" ei näy mitenkään. Siksi se, että se näkyy - ja VAIN se - muita ihmisiä tavatessa on alkanut häiritä todella paljon.

Olen täysin statisti, sivuhenkilö mieheni elämässä. Mitä teen? En halua lukkiutua kotiin, vaan haluaisin nähdä muitakin ihmisiä. Rasittavaa vaan kutsua edes meille ketään syömään, kun puheenaiheita tuntuu olevan tasan yksi.

Niin ja tärkein melkein unohtui: mies tietenkin paistattelee norsunluutornissaan tyytyväisenä, kun muut ylistävät. Se tässä ehkä eniten rassaa, ettei mieskään ota minua huomioon. Olen tästä sanonut, mutta ei ymmärrä.

Etkö voisi tavata ihmisiä ILMAN miestäsi? Onko pakko kutsua juuri kotiin? Voisitko tavata muita ihmisiä vaikka kahvilassa tai ravintolassa? Sellaisissa tilanteissa, joissa miehesi ei olisi pääasiallinen puheenaihe? Koita tutustua uusin ihmisiin, sellaisiin, jotka eivät edes tiedä, kuka miehesi on. Kotiin lukkiutuminen on ihan oma valintasi, miehesi tuskin on kahlinnut sua patteriin kiinni. Kirjoituksistasi saa sellaisen kuvan, että olet itsekin lähtenyt muiden mukana ihannoimaan miehesi uraa ja siten unohtanut itsesi ja oman urasi. Jospa lakkaisit olemasta statisti miehesi elämässä ja alkaisit elää ihan omaakin elämääsi?

Ap, kunnon first world problem sulla.

Olen erittäin korkeassa asemassa ison organisaation johtoryhmässä ja paljon vastuuta sekä alaisia. Naisjohtaja siis.

Voin kertoa että ketään ei kiinnota mun työjutut eikä sinällään kuulu kiinnostaakaan.

Liki AINA kun tapaamme uusia ihmisiä, kaikki alkaa kysellämun miehen työstä ja urasta, vaikka mies paljon huonommissa asemissa. Kun se vanha oletus vaan on että MIEHELLÄ on ura ja siltä pitää kysellä työstä. Mua ehkä luulevat vsikka kotirouvaksi, ei harmita. Sillä ne joiden kuuluu tietää kuka olen ja mitä osaan, tietävät.

Kuulostaa pudolle. Tapahtuuko tömä jossain pienessä vanhoillisessa kylässä?

Lähipiirissäni on perhe, jossa vaimo on julkisesti tunnettu ja mies heikosti menestynyt. Kun mies matkusti toiselle puolelle Suomea, hänelle kommentoitiin vaimon asioita. Ei kai se häntä haitannut, sellaisen kuvan olen saanut. Ehkä erona on sitten se, että tutut olivat kiinnostuneita myös siitä miehestä itsestään.

Miten itse toimit silloin, kun ihmiset alkavat puhua miehesi työstä? Jos olet kovin vaatimaton ja hiljaa, niin ehkä muut eivät yajua, että sinulla on omakin ura ja elämä. Joidenkin ihmisten ympärillä pyörii ihsilijoita ja jotkut jäävät ilman ansaittua arvostusta. Ehdotan siis, että ensi kerralla ala aina itse puhua innostuneesti omasta työstäsi js ns ala nostaa omaa häntääsi. Joskus pitää kehdata tuoda esiin omia saavutuksiaan, jos muut eivät niitä huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, kunnon first world problem sulla.

Olen erittäin korkeassa asemassa ison organisaation johtoryhmässä ja paljon vastuuta sekä alaisia. Naisjohtaja siis.

Voin kertoa että ketään ei kiinnota mun työjutut eikä sinällään kuulu kiinnostaakaan.

Liki AINA kun tapaamme uusia ihmisiä, kaikki alkaa kysellämun miehen työstä ja urasta, vaikka mies paljon huonommissa asemissa. Kun se vanha oletus vaan on että MIEHELLÄ on ura ja siltä pitää kysellä työstä. Mua ehkä luulevat vsikka kotirouvaksi, ei harmita. Sillä ne joiden kuuluu tietää kuka olen ja mitä osaan, tietävät.

Jotakuta toista kuitenkin harmittaa, vaikka sinua ei.

Minusta on täysin ymmärrettävää, että ihminen toivoo tunnustusta onnistumisistaan.

Toivottavasti se aika on ohi, kun naisen piti pienentää itseään miehen rinnalla, jottei näyttäisi paremmalta tai edes yhtä hyvältä kuin mies!

Eiköhän ne ihmiset kysele sun miehen poikkeuksellisista kokemuksista just siksi että heilläkään ei olisi niihin mahdollisuuksia. Tottakai se kiinnostaa enemmän kuin sun tai kenenkään muunkaan arkinen elämä. Kyse ei siis ole loukkauksesta sua kohtaan henkilönä, vaan ihan täysin normaalista ihmisten toiminnasta. Tämän voi päätellä siitäkin, että ilmeisesti tosiaan kaikki teidän ympärillä tekevät näin.

Ainoa millä tuon voi estää on tosiaan se, että miehesi kieltäytyy puhumasta noista vedoten siihen, ettei halua/voi puhua työasioista.

Siinäkin on kyllä se vaara, että miestäsi aletaan sitten pitää paskantärkeänä, kun yhtäkkiä jutut loppuu.

Tuttua AVta. Haetaan vikaa aloittajasta, aloittajan piireistä, ystävistä, läheisistä, paikkakunnasta...ei vahingossakaan sieltä, missä se todellakin näyttäisi olevan, eli ihan se APn mies ja hänen asenteensa. Ohitetaan kertomukset alapeukuilla, joissa yritetään oikeasti tarjota APlle muutakin neuvoja kuin se, että lakkaa nyt olemasta huomionhakuinen, kateellinen, huonolla itsetunnolla varustettuna ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua AVta. Haetaan vikaa aloittajasta, aloittajan piireistä, ystävistä, läheisistä, paikkakunnasta...ei vahingossakaan sieltä, missä se todellakin näyttäisi olevan, eli ihan se APn mies ja hänen asenteensa. Ohitetaan kertomukset alapeukuilla, joissa yritetään oikeasti tarjota APlle muutakin neuvoja kuin se, että lakkaa nyt olemasta huomionhakuinen, kateellinen, huonolla itsetunnolla varustettuna ihminen.

Aapeen miehen asenteistahan meillä ei ole mitään tietoa, paitsi että mies tekee kotitöitä ihan asiallisesti. Aapee kertoo meille, mitä hän itse ajattelee heidän tuttaviensa asenteista. Voiko siitä päätellä mitään tuttavien oikeista asenteista vai lähinnä aapeen omista, on sitten toinen asia.

AP. Vaikuttaa itsetunto-ongelmalta. Miksi ihmeessä vertaat itseäsi puolisoosi saavutusten tai suosion saralla. Jos teillä on keskenänne hyvä suhde, olisit tyytyväinen siitä. Olisit ylpeä puolisosi menestyksestä ja tukisit häntä ilman kateutta ja katkeruutta. Eivät kaikki ovi olla samanlaisia eivätkä edes samalla viivalla jonkin niinkin pinnallisen asian suhteen kuin sukulaisten uteliaisuus ja kiinnostus yhden työasioista. On myös itsestäänselvää, että joidenkin ihmisten työt ovat ulopuolisia kovasti kiinnostavia kun taas useimpien aika vähän. Se ei tarkoita mitään arvostuksesta ihmisenä, saati sitten että se liittyisi parisuhteeseen. 

Olen ihmetellyt samankaltaista parisuhdekateutta, kun oma puoliso toi sellaista ilmi. 20 vuoden yhteiselon jälkeen alkoi joissain isompien riitojen selvittelyn yhteydessä valittaa sitä kuinka minä olen suhteessamme ollut aina se parempi, menestyneempi ja suositumpi ulkopuolisten silmissä ja hän kokee aina jäävänsä kakkoseksi näissä asioissa ja SIKSI sitten on vihainen ja katkera minulle. Ihan kuin se olisi jotenkin minun vikani, että hän näkee suhteemme jonain keskinäisenä kilpailuna muiden suosiosta tai arvostuksesta. Järjetöntä.

Aikanani ryhdyin hänen kanssaan suhteeseen juuri hänen itsensä vuoksi ja kuvittelin hänen tehneen samoin. Se, miten itse kukin pärjää työssä, sosiaalisessa elämässä ja muissa asioissa parisuhteen ulkppuolisessa villissä maailmassa, on kokonaan eri asia kuin keskinäinen parisuhteemme, jossa meriiteillä ei pitäisi olla väliä. Parisuhteen piti olla se turvasatama, jossa ulkomaailman lait eivät päde, jossa toinen hyväksyy ja tukee sellaisenaan hyvinä ja huonoina hetkinä. Näin luulin, tyhmä minä. 

Mutta nyt jälkikäteen ilmeni, että minä olenkin ollut hänelle ehkä jonkinlainen mittakeppi ja sittenkin vielä epäonnistunut, oman itsetuntonsa pönkittämisessä. Tai ehkä statuksen nostattajana. Täyttä sontaa ja valetta koko suhde, jos muusta ei ole kyse.

Taidat olla ap. Jonkin sortin narsisti, ootko kateellinen ukolles...ihan kahjoja puhelet... etkö vois olla vaan ylpeä miehestäs... ite oisin iloinen, jos mulla ois tuommonen mies, sais ite olla ns.rauhassa ja keskittyä omaan elämään. Sitäpaitsi työssä käynti on yliarvostettua, oo onnellinen, että oot voinu miehes kustannuksella hoitaa lapset kotona, eikä oo tarvin töissä käydä. Kaikilla ei oo yhtä hyvä tuuri elämässä kuin sulla, ja silti valitat...ootko jonkun jääkiekkoilijan muija...

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän täsmälleen, mistä AP puhuu, sillä olen kokenut tuon, vaikkakin luulen, että APlla asiat ovat hieman "pahemmin" kuin meillä oli = miehellä vielä "hienompi duuni". Yleensäkin kun ihminen tekee jotain poikkeavaa, "hienoksi" katsottua, totta kai se kiinnostaa niin lähipiiriä kuin vähän kaukaisempiakin. Meillä meni tilanne juuri tuohon: puhuttiin toisen upeista kokemuksista, kyseltiin niistä, toinen puhui niistä itsekin, ja mielellään. Toinen kuunteli vieressä ja yritti saada sanaa väliin omistakin jutuista, jotka tietysti olivat hänelle tärkeitä ja tapahtuneet juuri nyt. Asia ohitettiin aha, joo, mutta mites, kävitkö todellakin sielläkin...Kun kaupassa tavattiin tuttuja, toinen ohitettiin ja toiselta kyseltiin, että oletkos nyt matkustellut tms.

Minä olin tuo toinen ja kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärsin, miten kurjalta toisesta tuo tuntui. On totta, että  hotellista tulee vain hotelli, kun aikansa matkustaa. Huolimatta siitä sviitti NY Hotel Astorissa on sellainen, että sitä tulee hehkutettua kotona, vaikka siellä ei viettänyt kuin kaksi yötä. Huolimatta paljosta matkustelusta 8 lajin illallinen ranskalaisessa linnassa on juttu, josta tuli kotona puhuttua. Tällä välin toinen oli kotona hoitamassa taloa, setvimässä putken räjähtämistä ja luomassa lunta. Piti huolta, että öljy on tilattu ja tietysti kämppä puts, kun väsynyt raskaan työn raataja saapuu kotiin.

Ihan itse minun piti tähän havahtua ja lakata justiin se yläilmoissa patsastelu ja kääntää puhe muualle kuin minuun ja minun erinomaisuuteeni. Sanoa joskus vähän napakastikin, että ei, ei kiinnosta puhua töistä nyt. Ja kas kummaa: oma elämänlaatuni parani. Saatoin oikeasti jättää ne työt jauhamatta ja siten mielestäni ja keskittyä kivaan iltaan hyvien kavereiden kanssa ihan vaan minuna. Ei minään työminänä.

Ja olen nainen, jos sillä on tälle merkitystä. Meillä ei (onneksi) ollut lapsia, mutta jos toinen olisi vielä joutunut heidätkin huolehtimaan, meille olisi varmasti tullut ero ja sen olisin kuspäisyyteni vuoksi jopa ansainnut.

Kiitos tästä. Näitä viestejä lukiessa tajuan, että a) olen kateellinen ja harmissani mieheni saamasta huomiosta, b) mieheni tulisi itsekin havahtua tähän epätasapainoon ja ohjata keskustelua myös muihinkin asioihin kuin jatkaa itsestään.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua AVta. Haetaan vikaa aloittajasta, aloittajan piireistä, ystävistä, läheisistä, paikkakunnasta...ei vahingossakaan sieltä, missä se todellakin näyttäisi olevan, eli ihan se APn mies ja hänen asenteensa. Ohitetaan kertomukset alapeukuilla, joissa yritetään oikeasti tarjota APlle muutakin neuvoja kuin se, että lakkaa nyt olemasta huomionhakuinen, kateellinen, huonolla itsetunnolla varustettuna ihminen.

Aapeen miehen asenteistahan meillä ei ole mitään tietoa, paitsi että mies tekee kotitöitä ihan asiallisesti. Aapee kertoo meille, mitä hän itse ajattelee heidän tuttaviensa asenteista. Voiko siitä päätellä mitään tuttavien oikeista asenteista vai lähinnä aapeen omista, on sitten toinen asia.

Kyllä meillä on. AP kertoi, miten mies mielellään ottaa huomion vastaan eikä kuuntele/ymmärrä, mitä AP yrittää hänelle asiasta sanoa.

Kuten sanottua, olen ollut APn miehen asemassa. Mä tiedän, miten siinä nousee pissi päähän ja patsastelee mielellään. Ihan tein mäkin kotitöitä, jos kotona nyt olin, mielestäni kuule tosi asiallisesti.

Mulla meni tosi tunteisiin tämä keskustelu ja tuntuu todella pahalta, jos miehestäni on aikanaan ajateltu samoja juttuja mitä APlle tyrkytetään täällä nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän täsmälleen, mistä AP puhuu, sillä olen kokenut tuon, vaikkakin luulen, että APlla asiat ovat hieman "pahemmin" kuin meillä oli = miehellä vielä "hienompi duuni". Yleensäkin kun ihminen tekee jotain poikkeavaa, "hienoksi" katsottua, totta kai se kiinnostaa niin lähipiiriä kuin vähän kaukaisempiakin. Meillä meni tilanne juuri tuohon: puhuttiin toisen upeista kokemuksista, kyseltiin niistä, toinen puhui niistä itsekin, ja mielellään. Toinen kuunteli vieressä ja yritti saada sanaa väliin omistakin jutuista, jotka tietysti olivat hänelle tärkeitä ja tapahtuneet juuri nyt. Asia ohitettiin aha, joo, mutta mites, kävitkö todellakin sielläkin...Kun kaupassa tavattiin tuttuja, toinen ohitettiin ja toiselta kyseltiin, että oletkos nyt matkustellut tms.

Minä olin tuo toinen ja kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärsin, miten kurjalta toisesta tuo tuntui. On totta, että  hotellista tulee vain hotelli, kun aikansa matkustaa. Huolimatta siitä sviitti NY Hotel Astorissa on sellainen, että sitä tulee hehkutettua kotona, vaikka siellä ei viettänyt kuin kaksi yötä. Huolimatta paljosta matkustelusta 8 lajin illallinen ranskalaisessa linnassa on juttu, josta tuli kotona puhuttua. Tällä välin toinen oli kotona hoitamassa taloa, setvimässä putken räjähtämistä ja luomassa lunta. Piti huolta, että öljy on tilattu ja tietysti kämppä puts, kun väsynyt raskaan työn raataja saapuu kotiin.

Ihan itse minun piti tähän havahtua ja lakata justiin se yläilmoissa patsastelu ja kääntää puhe muualle kuin minuun ja minun erinomaisuuteeni. Sanoa joskus vähän napakastikin, että ei, ei kiinnosta puhua töistä nyt. Ja kas kummaa: oma elämänlaatuni parani. Saatoin oikeasti jättää ne työt jauhamatta ja siten mielestäni ja keskittyä kivaan iltaan hyvien kavereiden kanssa ihan vaan minuna. Ei minään työminänä.

Ja olen nainen, jos sillä on tälle merkitystä. Meillä ei (onneksi) ollut lapsia, mutta jos toinen olisi vielä joutunut heidätkin huolehtimaan, meille olisi varmasti tullut ero ja sen olisin kuspäisyyteni vuoksi jopa ansainnut.

Kiitos tästä. Näitä viestejä lukiessa tajuan, että a) olen kateellinen ja harmissani mieheni saamasta huomiosta, b) mieheni tulisi itsekin havahtua tähän epätasapainoon ja ohjata keskustelua myös muihinkin asioihin kuin jatkaa itsestään.

ap

Niin, varmaan huomiosta myös, mutta tietysti myös niistä kokemuksista, joita toinen saa "ilmaiseksi", kun itse on kotona hoitamassa yhteisen kodin asioita. Ja ikävän usein myös sen kokijan asioita...Eli ainakin meillä tosiaan keskustelujen jälkeen havahduin siihen seikkaan, että ihan oikeasti jumankauta mun elämä on kivempaa kuin toisen.

Pienet asiat myös vaikuttaa. Kun olin ollut siellä reissussa ja tulin kotiin, tein kyllä mäkin kaikkea kotitöitä, mutta ihan liian usein vastaus oli "en mä nyt jaksa" niihin toisen (mulle pieniin) menoihin, yhdessä syömään tai just kavereiden näkeminen tms. Asiat tuli kuunneltua toisella korvalla. Kyllä siinä ei ole kyse kateudesta tai luonteen pienuudesta, jos moinen tuntuu pahalta ja alkaa ketuttaa.

Mutta hei, mullahan oli täysi oikeus olla väsynyt, olin kiertänyt Milanon, Pariisin ja Lontoon samalla viikolla  - eikös niin?