Siis mä en voi ymmärtää naisia, joille elämän suurin rakkaus on puoliso, eikä äitiys ja omat lapset!

Kumman ottaisit mukaan autiolle saarelle, jossa vietät koko loppuelämäsi? Lapsesi vai miehesi?

Itse ottaisin mieheni, sillä rakastan lapsiani niin paljon että en voisi tuomita heitä elämään oman äitinsä kanssa koko elämäänsä. Miestäni rakastan yhdenvertaisena kumppanina, joka minut on valinnut.

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat ja muuttavat kauas, jopa eri maahan, puoliso pysyy vierellä kuolemaan asti, jos rakkautta on tarpeeksi. Lapset olivat vain kymmeniä vuosia lähelläni, mieheni on pysynyt vierelläni jo 48 vuotta.

Rakastatko vain sitä että sinua rakastetaan?

Lapsien saaminen ei oo kaikkien elämän tärkein asia eikä se mun mielestä kerro naiseudesta mitään :D Jotkut haluavat elää kumppanin kanssa kaksin juuri siksi että eivät halua palvoa omia geenejään kuten normaalisti itsekkäät ihmiset tekevät.

Oivoi, oletko ap halunnut lapsia yli kaiken ja ottanut vaan jonkun "hyvän" miehen että nopeasti saat sen oman pesueen?

Uskon että et ole kokenut sitä rakkautta miestäsi kohtaan mitä voisit, siksi et ymmärrä. Kannattaa muistaa, että sinäkin olet äitisi lapsi, etkä kuitenkaan varmaan ajattele häntä juurikaan (suhteessa siihen, mitä äiti+lapsi rakkaudesta vouhotat). Ne sinunkin naperosi tulevat hyvin pian elämään elämäänsä oma napa mielessään, ei sinä. Sitten toivot että sinulla olisi mies jota osaat rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päivän provo. Hohhoijjaa.

Uskotko tosiaankin, että noin ajattelevia ihmisiä ei ole?

Toivotaan ainakin että loppuvat. Lisääntyminen on meidän ajassamme turhaa, vielä turhempaa tehdä siitä hyysäävää numeroa.

Kiitos, tämä ❤️ Päästään vähitellen näistä libidonsa ja lisääntymisviettinsä mukaan heilahtelevista reliikeistä ❤️

Olipa huono aloitus.

- kahden lapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Oivoi, oletko ap halunnut lapsia yli kaiken ja ottanut vaan jonkun "hyvän" miehen että nopeasti saat sen oman pesueen?

Uskon että et ole kokenut sitä rakkautta miestäsi kohtaan mitä voisit, siksi et ymmärrä. Kannattaa muistaa, että sinäkin olet äitisi lapsi, etkä kuitenkaan varmaan ajattele häntä juurikaan (suhteessa siihen, mitä äiti+lapsi rakkaudesta vouhotat). Ne sinunkin naperosi tulevat hyvin pian elämään elämäänsä oma napa mielessään, ei sinä. Sitten toivot että sinulla olisi mies jota osaat rakastaa.

Viime hetkellä (40v lähenevät) ja mahdollisimman aikaisin lisääntyneet naiset tuppaavat ottamaan sen jonkun. Mielestäni on naisellisempaa, seksikkäämpää ja turvallisempaa olla ensisijaisesti puoliso ja sitten voidaan yhdessä pohtia, voisiko parisuhteemme (joka tulee ensin) kannatella lasta turvallisesti ja rakastavasti - perheenä. Me olemme vaimon kanssa yksikkö, joka kantaa jälkeläisemme turvassa ja hyvin  eväin elämään. Kyllä se semmoiselta emansipoituneelta marimekkotrikoo-äidiltä ylipainolla ja punasella lyhyellä tukalla haiskahtaa, jos "lapset ja äiti" nähdään perheen ylimpänä yksikkönä. En haluaisi olla statisti omalle vaimolle ja lapsille.

Lapset eivät rakasta äitiään niin kuin äiti heitä. Lapset tuskin malttavat odottaa, että pääsevät pois äidin luota ikioman puolison luo elämäänsä rakentamaan.

Joillekin äideille vaikea käsittää. Sinänsä outoa sekin.

Olisi kauheaa, jos äitini rakastaisi minua kuin tämän ketjun emotyypit. Äitini on ihana ihminen, lempeä ja hienotunteinen, mutta ei minun ”tyyppiäni”, ei ihminen jonka kanssa haluaisi roikkua. Ihanaa, että hän on osannut päöstää minusta irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oivoi, oletko ap halunnut lapsia yli kaiken ja ottanut vaan jonkun "hyvän" miehen että nopeasti saat sen oman pesueen?

Uskon että et ole kokenut sitä rakkautta miestäsi kohtaan mitä voisit, siksi et ymmärrä. Kannattaa muistaa, että sinäkin olet äitisi lapsi, etkä kuitenkaan varmaan ajattele häntä juurikaan (suhteessa siihen, mitä äiti+lapsi rakkaudesta vouhotat). Ne sinunkin naperosi tulevat hyvin pian elämään elämäänsä oma napa mielessään, ei sinä. Sitten toivot että sinulla olisi mies jota osaat rakastaa.

Viime hetkellä (40v lähenevät) ja mahdollisimman aikaisin lisääntyneet naiset tuppaavat ottamaan sen jonkun. Mielestäni on naisellisempaa, seksikkäämpää ja turvallisempaa olla ensisijaisesti puoliso ja sitten voidaan yhdessä pohtia, voisiko parisuhteemme (joka tulee ensin) kannatella lasta turvallisesti ja rakastavasti - perheenä. Me olemme vaimon kanssa yksikkö, joka kantaa jälkeläisemme turvassa ja hyvin  eväin elämään. Kyllä se semmoiselta emansipoituneelta marimekkotrikoo-äidiltä ylipainolla ja punasella lyhyellä tukalla haiskahtaa, jos "lapset ja äiti" nähdään perheen ylimpänä yksikkönä. En haluaisi olla statisti omalle vaimolle ja lapsille.

Toisin sanoen, vanhempien parisuhde on lasten koti. Vähän epäsuosittu mielipide viime vuosina. ;)

Tulevan eronneen naisen tarina elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat ja muuttavat kauas, jopa eri maahan, puoliso pysyy vierellä kuolemaan asti, jos rakkautta on tarpeeksi. Lapset olivat vain kymmeniä vuosia lähelläni, mieheni on pysynyt vierelläni jo 48 vuotta.

Voi luoja. :( En ihmettele jos lapset on karanneet kauas, aika kylmältä äidiltä kuulostat.

Ei todellakaan kuulosta vaan terveeltä suhtautumiselta. Meillä lapsia rakastetaan ja kasvatetaan pikkuhiljaa itsenäisemmiksi. Osoitetaan, että olet rakas ja kykenevä nousemaan omille siivillesi, ja ne kantaa kyllä kunhan luotat itseesi. Vanhemmilta voi pyytää välillä tukea ja sitä saa, mutta jano maailmalle on kova. Näin se pitää mennäkin.

Oma äitini oli oikea marttyyriäiti. Aina leveili sillä että hänen lapset ei olleet koskaan kenelläkään hoidossa vaan hän hoiti itse. Vanhempani olivat yhdessä lähes 50 vuotta josta tämä lapsiralli vei yhteensä puolet. Ei yhtään ainutta iltaa yhteistä aikaa puolisoina. Se on minusta järkyttävää, joskin onneksi kai harvinaista.

-eri

No, sitten et ymmärrä - mikäpäs siinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat ja muuttavat kauas, jopa eri maahan, puoliso pysyy vierellä kuolemaan asti, jos rakkautta on tarpeeksi. Lapset olivat vain kymmeniä vuosia lähelläni, mieheni on pysynyt vierelläni jo 48 vuotta.

Voi luoja. :( En ihmettele jos lapset on karanneet kauas, aika kylmältä äidiltä kuulostat.

Ei todellakaan kuulosta vaan terveeltä suhtautumiselta. Meillä lapsia rakastetaan ja kasvatetaan pikkuhiljaa itsenäisemmiksi. Osoitetaan, että olet rakas ja kykenevä nousemaan omille siivillesi, ja ne kantaa kyllä kunhan luotat itseesi. Vanhemmilta voi pyytää välillä tukea ja sitä saa, mutta jano maailmalle on kova. Näin se pitää mennäkin.

Oma äitini oli oikea marttyyriäiti. Aina leveili sillä että hänen lapset ei olleet koskaan kenelläkään hoidossa vaan hän hoiti itse. Vanhempani olivat yhdessä lähes 50 vuotta josta tämä lapsiralli vei yhteensä puolet. Ei yhtään ainutta iltaa yhteistä aikaa puolisoina. Se on minusta järkyttävää, joskin onneksi kai harvinaista.

-eri

Kyllä, kauheaa. Vanhempasi ovat tuhlanneet elämänsä roolittamalla itsensä vanhemmiksi - ja niiksi. Kauhuskenaario.

Vierailija kirjoitti:

No, sitten et ymmärrä - mikäpäs siinä. 

Aivan. Ketä loppujen lopuksi kiinnostaa millään tavalla.

Toivottavasti lisääntyminen kriminalisoidaan jossakin vaiheessa. Säästyy planeetta ja aivan selkeästi ihmisen henkinen evoluutio kiihtyy kun näistä hulluista ja kuvottavista roikkujamammoista aika jättää. Huh!

Aplle kysymys, mitä teet noin 20 vuoden kuluttua kun lapsesi ovat aikuistuneet ja muuttaneet kotoa? Osaatko enää rakastaa sitä puolisoasi joka on jäänyt siihen rinnallesi "tyhjään pesään"? Osaatko keskittyä vain häneen ja sinun ja hänen parisuhteeseen? Lasten lähtö on parisuhteessa vaarallista aikaa samoin kuin pikkulapsiaika, oman tuntuman ja nähdyn mukaan näissä kohdin elämää eroja tulee eniten...

Näiden keskustelujen takia mietin aina lasten hankintaan. Ymmärrän että lasta rakastaa paljon, mutta se on erilaista rakkautta kuin rakkaus omaan kumppaniin. Olisi todella kamalaa jos hankkisin lapsia mieheni kanssa kun ollaan seurusteltu melkein 10 vuotta ja sitten lasten tulon jälkeen lapset olisivat tärkein asia.

Parisuhteen pitää olla tärkeä, ellei tärkein. Lapsia voi rakastaa, mutta puolisoa voi myös rakastaa enemmän kuin lapsia. 

Tän palstan lukeminen saa kyllä aina miettimään kahdesti lasten hankkimista, kun en ymmärrä tapahtuuko älykkyysosamäärälle jotain synnytksessä.

Rakastan itseäni kuitenkin kaikista eniten, en halua lapsia pilaamaan toosaani ja kroppaani joista on rakkaalle miehellenikin iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset kasvavat ja muuttavat kauas, jopa eri maahan, puoliso pysyy vierellä kuolemaan asti, jos rakkautta on tarpeeksi. Lapset olivat vain kymmeniä vuosia lähelläni, mieheni on pysynyt vierelläni jo 48 vuotta.

Voi luoja. :( En ihmettele jos lapset on karanneet kauas, aika kylmältä äidiltä kuulostat.

Ei kuulosta, vaan järkevältä ja tasapainoiselta äidiltä.

Noin lapsena mua ahdistaa, kun sekä omalla että puolison äidillä on aina niiiiin ikävä - tulee huono omatunto, kun itseä ei kiinnostaisi joka välissä reissata Suomeen. Tähän päälle vielä se fakta, että tiedän heidän molempien toivovan biologisia lapsenlapsia, emmekä pysty niitä heille antamaan. Asia on siis omasta puolesta ok, mutta koen, että tuotan varsinkin omalle äidilleni pettymyksen, mistä jälleen huono omatunto. Toivottavasti sisarukset pelastaa aikanaan tilanteen. 

Ja siis noin lähtökohtaisesti rakastan äitiäni eikä hän mitenkään jatkuvasti syyllistä mua näistä jutuista. Ei välttämättä ole edes tajunnut, että koen syyllisyyttä joidenkin sanomisiensa takia, mutta tästä on vaikea puhua. Auttaisi, jos tietäisin että hänellä on onnellinen parisuhde.