Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle XII

Hyvää päivää E-naiselle E-mieheltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisitko huolinut siitäkin huolimatta että olin raskaana? En ole kehdannut kysyä aiemmin edes anonyymien palstalla.

Jos olisi minulle. Olen pahoillani, jos minua kaipaat varsinkin, jos jo raskautesi aikana näin oli. Olen lähinnä sanaton.

Oli kyllä jo silloin. Hirveä tilanne. Muuta en sano. Ollaan sanattomia.

Pakko palata tähän, kun voisi hyvin sopia. Se iso kysymys on, että jos on ihastunut toiseen, miksi sitten perustaa perhettä toisen kanssa? Aiotko pakottaa itsesi rakastamaan toista? Onko sellainen mahdollista? Olisinko huolinut sinut, kun olit raskaana? En tiedä. Huolisinko nyt? En tiedä. Kaipaanko sinua? Jokaikinen hetki.

Vastaan tähän vielä kun sopii minunkin tilanteeseen (niin kuin monien muidenkin näemmä). Olin kauan jo ollut ihastunut toiseen mutta "menin eteenpäin", koska tilanne oli epämääräinen ja koin ettei tämä suuri ihastukseni oikein välittänyt minusta. Ei olisi tullut mieleenikään jäädä häntä odottelemaan kun ei toisen tunteista ollut mitään selkoa.

Halusin antaa mahdollisuuden hyvälle tyypille jonka kanssa viihdyin, jonka kanssa oli hyvä olla. Yritin ajatella järjellä. Perheenkin perustin. Ajatukset silti aika ajoin tässä (entisessä) ihastuksessa. Työnsin ne vaan sivuun, mitä muutakaan voi? Jos jhän olisikin halunnut minut en olisi ikimaailmassa mennyt jonkun toisen kanssa yhteen. Kaikki ei saa niitä ketä ne oikeesti haluu. Mutta voi silti saada hyvän ja tyydyttävän suhteen ja elämän.

Juuri näin minäkin järkeilin. Mutta eihän sekään sitten mennyt oikein putkeen... Ja nyt täällä vonkumassa, kun ei kellekään voi näitä ajatuksiaan edes muuten jakaa.

musta kaikkien pitäis saada sitä mitä ne tarvii., *lel*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisitko huolinut siitäkin huolimatta että olin raskaana? En ole kehdannut kysyä aiemmin edes anonyymien palstalla.

Jos olisi minulle. Olen pahoillani, jos minua kaipaat varsinkin, jos jo raskautesi aikana näin oli. Olen lähinnä sanaton.

Oli kyllä jo silloin. Hirveä tilanne. Muuta en sano. Ollaan sanattomia.

Pakko palata tähän, kun voisi hyvin sopia. Se iso kysymys on, että jos on ihastunut toiseen, miksi sitten perustaa perhettä toisen kanssa? Aiotko pakottaa itsesi rakastamaan toista? Onko sellainen mahdollista? Olisinko huolinut sinut, kun olit raskaana? En tiedä. Huolisinko nyt? En tiedä. Kaipaanko sinua? Jokaikinen hetki.

Vastaan tähän vielä kun sopii minunkin tilanteeseen (niin kuin monien muidenkin näemmä). Olin kauan jo ollut ihastunut toiseen mutta "menin eteenpäin", koska tilanne oli epämääräinen ja koin ettei tämä suuri ihastukseni oikein välittänyt minusta. Ei olisi tullut mieleenikään jäädä häntä odottelemaan kun ei toisen tunteista ollut mitään selkoa.

Halusin antaa mahdollisuuden hyvälle tyypille jonka kanssa viihdyin, jonka kanssa oli hyvä olla. Yritin ajatella järjellä. Perheenkin perustin. Ajatukset silti aika ajoin tässä (entisessä) ihastuksessa. Työnsin ne vaan sivuun, mitä muutakaan voi? Jos jhän olisikin halunnut minut en olisi ikimaailmassa mennyt jonkun toisen kanssa yhteen. Kaikki ei saa niitä ketä ne oikeesti haluu. Mutta voi silti saada hyvän ja tyydyttävän suhteen ja elämän.

Juuri näin minäkin järkeilin. Mutta eihän sekään sitten mennyt oikein putkeen... Ja nyt täällä vonkumassa, kun ei kellekään voi näitä ajatuksiaan edes muuten jakaa.

Ihan sivusta siis tämä edellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syitä, miksi perustaa perheen jonkun kanssa vaikka kaipaa myös jotain toista:

-rakastaa omaa puolisoa siitä huolimatta, että kaipaa toista

-haluaa juuri tämän puolison kanssa jälkeläisiä, koska hyvät geenit, samat arvot ja hyvä isä tms

-kaivattu on niin epämääräinen, ettei siitä voisi koskaan tulla mitään ja siksi on parempi perustaa perhe ja elää elämä toisen kanssa

-et ole varma tulisiko siitä koskaan mitään, ja haluat lapsen asap eli parempi tehdä se jonkun muun kanssa

-kaivattu ei olisi hyvä isä ja puoliso toisin kuin joku muu, tunteillehan ei mitään voi

-vahinko, jonka jälkeen kokee paremmaksi edes yrittää antaa lapselle kokonainen perhe eli hylkää tässä vaiheessa muut vaihtoehdot

Jotenkin kolkko lista. Noilla perusteilla en ennustaisi kovin pitkää liittoa. -ohis

Itse uskon ja olen todistanut sen, että ns järkiperusteiset liitot toimivat paremmin ja ovat kestävämpiä kuin ne joissa tunteet on suuret - ne palaa lopulta nopesti loppuun. Tämä vain oma mielipide, mutta käytännössä näin huomannut asioiden kulun.

Kun mä tapasin mieheni koin ennennäkemättömän tunnemyrskyn. Olen aika hidas ja järkevä, mutta olisin voinut mennä hänen kanssaan naimisiin tuttavuutemme ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Hän tuntui käsittämättömän täydelliseltä ja mulle sopivalta.

Meni niin onnellisesti että hän tunsi samoin. Muutaman vuoden päästä todellakin mentiin naimisiin. Tein hänelle enemmän lapsia kuin koskaan olin suunnitellut ja he ovat kyllä todellisia rakkauslapsia kaikki.

Nyt on takana yli 20 vuotta yhteistä taivalta ja vieläkin intohimo roihuaa. Eniten toivon että kuolisin ennen häntä eikä tarvitsisi suurta rakkauttani koskaan menettää.

Vierailija kirjoitti:

musta kaikkien pitäis saada sitä mitä ne tarvii., *lel*

Sun ei pitäisi juoda liikaa kahvia. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kelvannut kaivatulleen.

Menee sitten naimisiin ihmisen kanssa

jota rakastaa paljon vähemmän.

Tietää kyllä ettei samanlaista rakkautta enää tule, mikä oli kaivattua kohtaan. En ole ainoa ihminen varmaan maailmassa etten saanut häntä kenet olisin halunnut.

Täällä toinen samanlainen. Jälkikäteen ajatellen vähän hölmöä.

Hölmöähän se onkin. Jos se toinen olisi rakastanut, tilanne olisi ollut erilainen. Tämä toinen mies oli kuin iilimato. Hän kysyi jo heti kun tapasi minut, että onko sinulla miestä? Kuinka mielelläni olisin sanonut, että on. En tajua miten jotkut voivat olla niin itsepäisiä.

Hän sai pakit minulta heti mutta ei uskonut. Ei ollut ainoa mies elämässäni joka oli niin sinnikäs, vaikka sai pakit.

Kunpa se, joka oli todellinen rakkauteni, olisi toiminut samoin.

Todellinen rakkautesi saattoi olla sinua kohtaan huomaavainen tai jopa arka, koska sinä olit hänen todellinen rakkautensa. Sinnikäs vonkaaja taas oli vaan jonkun muun saavutuksen perässä. Kun on isot tunteet pelissä, ei halua painostaa saati rasittaa toista mitenkään vaan toisen kunnioitus voi mennä jopa liioittelevaksi varovaisuudeksi. Jos ei tosissaan välitä toisesta, ei ahdistelu soimaa omatuntoa mitenkään. 

Hyvä pointti ja kiinnostava ajatus. Noinhan minäkin toimin sen suuren rakkauden kanssa. Sitten tuli tuollainen vonkaaja ja korjasi minutkin talteen, kun se toinen ei sitä tehnyt.

(eri)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et tiedä, että rakastuin sinuun silloin enemmän kuin keneenkään koskaan. Harmi, ettet sinä ilmeisesti tuntenut lähellekään samoin. Jotain pientä ehkä tunsit, mutta sekin on haihtunut jo kauan sitten pois. En ehkä koskaan kerro sitä sulle. Et tiedä, että ajattelen sua vieläkin.

En tiedä, kenelle tää oli.

Omasta puolestani voin sanoa, että hän oli ainoa todellinen rakkauteni. Jos rakkaudesta puhutaan, oikeasta rakkaudesta.

Toista samanlaista ei tule.

Siitä asiasta olen keronut nimenomaan tässä ketjussa.

Sen jälkeen elämäni meni pilalle.

Mihin se loppui? Mitä tapahtui? Ilmeisesti et ole kertonut hänelle.

Jäin uskoon, ettei toisella ollut mitään tunteita minua kohtaan.

Hänen vuoronsa olisi ollut tehdä jotain.

Viimeistään korjata valheensa, jos valehteli minulle. Itse olisin ainakin pitänyt kiirettä.

Kyllä se niin on, että oikeasti rakastunut tekee jotain lopulta.

Jotain niin konkreettista, ettei toisen enää tarvitse " tulkita" häntä.

Vieläkin olen tätä mieltä. Siinä voi käydä niin, että jotain muuta tapahtuu, mitä ei voi ennustaa.

En voinut kertoa enää hänelle, koska hän torjui minut niin voimakkaasti sanllisesti. Sen sijaan muuten käyttäyti kuin olisi korviaan myöten rakastunut. En ole ihminen joka luulee mitään.

Suomalaisena uskon vain sen, mitä sanotaan ja jätetään sanomatta. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään.

Toinen ihminen saa tehdä valintansa. Hän teki valintansa.

Olimme menossa sen toisen kanssa kihloihin kolmea päivää myöhemmin, kun viimeinen puhelinkeskustelu oli. Vasta silloin hän sanoi, että olin käsittänyt kaikki hänen vastauksensa väärin.

Menin aivan hiljaiseksi. En tietenkään voinut höynäyttää häntä, joka halusi minut aviopuolisokseen.

Miksi se, jota rakastin eniten, ei voinut perua puheitaan jo vuosia ennen sitä? Samanakin vuonna olisi ehtinyt.

Kuka tahansa olisi uskonut jo paljon vähemmälläkin. Hänen vastauksensa olivat hyvin julmia. Mitä minä.enää olisin uskonut, koska en enää tiennyt, mikä oli totta, mikä ei? Entä puhuuko hän nyt totta vai ei? 😔😰

.

Sivusta sanon, kuulostaa epätasapainoiselta pelurilta. Uskon että ihminen elää tasapainoisessa (jonkun mielestä intohimottomassa) suhteessa paljon onnellisempana kuin tuollaisen kylmää-kuumaa tuuliviirin kanssa.

Minunkin oli pakko tehdä tulkinta, että hän vain leikki tunteillani.

Rääkkäsi toista ihmistä.

❤️

Jes, tänää mielenkiintoiset pohdinnat täällä! Tähän ei voi muuta sanoa kuin että elämä on.

Hyvä ihana rakastaja plus oma vapaus, minun valinta 💕

Vierailija kirjoitti:

Parastahan olisi jos olisi järkiperusteinen liitto ja sit rakastaja erikseen :D omalla kohdalla siis näin.

Parasta olisi sellainen rakkauden kohde, joka on myös järkiperusteilla sopiva. Molemmat samassa persoonassa. ♥️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parastahan olisi jos olisi järkiperusteinen liitto ja sit rakastaja erikseen :D omalla kohdalla siis näin.

Parasta olisi sellainen rakkauden kohde, joka on myös järkiperusteilla sopiva. Molemmat samassa persoonassa. ♥️

Mitä ne sellaiset "järkiperusteet" tarkkaan ottaen on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parastahan olisi jos olisi järkiperusteinen liitto ja sit rakastaja erikseen :D omalla kohdalla siis näin.

Parasta olisi sellainen rakkauden kohde, joka on myös järkiperusteilla sopiva. Molemmat samassa persoonassa. ♥️

Mitä ne sellaiset "järkiperusteet" tarkkaan ottaen on?

Yhteensopivat elämänarvot, tavat ja tavoitteet, molemmat haluavat suhteelta samoja asioita ja tukevat toisiaan.

Ennen kuin moittii toista siitä, ettei toinen luota,

voi ensiksi kysyä itseltään, oliko itse varmasti luottamuksen arvoinen?

Terveiseni hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syitä, miksi perustaa perheen jonkun kanssa vaikka kaipaa myös jotain toista:

-rakastaa omaa puolisoa siitä huolimatta, että kaipaa toista

-haluaa juuri tämän puolison kanssa jälkeläisiä, koska hyvät geenit, samat arvot ja hyvä isä tms

-kaivattu on niin epämääräinen, ettei siitä voisi koskaan tulla mitään ja siksi on parempi perustaa perhe ja elää elämä toisen kanssa

-et ole varma tulisiko siitä koskaan mitään, ja haluat lapsen asap eli parempi tehdä se jonkun muun kanssa

-kaivattu ei olisi hyvä isä ja puoliso toisin kuin joku muu, tunteillehan ei mitään voi

-vahinko, jonka jälkeen kokee paremmaksi edes yrittää antaa lapselle kokonainen perhe eli hylkää tässä vaiheessa muut vaihtoehdot

Jotenkin kolkko lista. Noilla perusteilla en ennustaisi kovin pitkää liittoa. -ohis

Itse uskon ja olen todistanut sen, että ns järkiperusteiset liitot toimivat paremmin ja ovat kestävämpiä kuin ne joissa tunteet on suuret - ne palaa lopulta nopesti loppuun. Tämä vain oma mielipide, mutta käytännössä näin huomannut asioiden kulun.

Kun mä tapasin mieheni koin ennennäkemättömän tunnemyrskyn. Olen aika hidas ja järkevä, mutta olisin voinut mennä hänen kanssaan naimisiin tuttavuutemme ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Hän tuntui käsittämättömän täydelliseltä ja mulle sopivalta.

Meni niin onnellisesti että hän tunsi samoin. Muutaman vuoden päästä todellakin mentiin naimisiin. Tein hänelle enemmän lapsia kuin koskaan olin suunnitellut ja he ovat kyllä todellisia rakkauslapsia kaikki.

Nyt on takana yli 20 vuotta yhteistä taivalta ja vieläkin intohimo roihuaa. Eniten toivon että kuolisin ennen häntä eikä tarvitsisi suurta rakkauttani koskaan menettää.

Kestäisikö hän paremmin suuren rakkautensa menettämisen?

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten on niitä, joille ei tyydyttävä riitä, ja jäävät yksin. Aika harvassa lopulta, mutta ei se ole sen huonompi valinta viettää elämänsä. Jonkun tyytyjän mielestä elämä menee hukkaan, yksineläjän mielestä tyytyjä voi hukata elämänsä. Kuhan nyt ois joku on ehkä yleisempi malli, muttei tee siitä parempaa - tai huonompaa. Rakkaus on harvinaista.

Miten niin rakkaus on harvinaista?

Vai pidätkö rakkautena vain jotain tulikuumana leiskuvaa intohimoa ja jatkuvaa huumatykitystä?

Entä kumpi on lopulta arvokkaampaa: olla joku salainen märkä päiväuni ja kaivattu, vai todella syvästi arvostettu ja arjessa hyvänä pidetty?

Itse en kyllä voisi kuvitellakaan tyytyväni, mutta ei mulla toisaalta jääkään koskaan kaiveleen kukaan määräänsä pidemmäksi aikaa, sillä aina ihastuessani se lyö laudalta kaikki sitä ennen olleet.

Eikä stressaa tuollainen vaihtoehto (ettei koskaan unohtaisi) ollenkaan, koska mulla on tapana haikailla ihastusten perään 2-4 vuotta ja aina se on sitten kuitenkin helpottanut ja tullut joku uusi, joka on lyönyt laudalta kaikki edelliset.

Nää on varmaan luonnekysymyksiä pitkälti, itse en ole muutenkaan kovin vaatimaton luonne ja vaikka sopeutuvainen tavallaan olenkin, niin tyytyjä en, etenkään ihmissuhteissa.

Paitsi jos tulee raskaaksi, niin silloin olisin valmis joustamaan aika paljonkin ja yrittämään yhteiselämää, mutta en toisaalta harrasta seksiä kenenkään ihan laimean saati ällön kanssa.

Eli mitään totaalityytymistä sekään ei olisi.

En vaan ole persoonaltani sitoutumisesta haaveileva ihminen, mutta lapsi olisi syy tehdä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syitä, miksi perustaa perheen jonkun kanssa vaikka kaipaa myös jotain toista:

-rakastaa omaa puolisoa siitä huolimatta, että kaipaa toista

-haluaa juuri tämän puolison kanssa jälkeläisiä, koska hyvät geenit, samat arvot ja hyvä isä tms

-kaivattu on niin epämääräinen, ettei siitä voisi koskaan tulla mitään ja siksi on parempi perustaa perhe ja elää elämä toisen kanssa

-et ole varma tulisiko siitä koskaan mitään, ja haluat lapsen asap eli parempi tehdä se jonkun muun kanssa

-kaivattu ei olisi hyvä isä ja puoliso toisin kuin joku muu, tunteillehan ei mitään voi

-vahinko, jonka jälkeen kokee paremmaksi edes yrittää antaa lapselle kokonainen perhe eli hylkää tässä vaiheessa muut vaihtoehdot

Jotenkin kolkko lista. Noilla perusteilla en ennustaisi kovin pitkää liittoa. -ohis

Itse uskon ja olen todistanut sen, että ns järkiperusteiset liitot toimivat paremmin ja ovat kestävämpiä kuin ne joissa tunteet on suuret - ne palaa lopulta nopesti loppuun. Tämä vain oma mielipide, mutta käytännössä näin huomannut asioiden kulun.

Minä taas olen todistanut, että asenne on se joka määrittää liiton toimivuuden ja kestävyyden.

Helsinki on täynnä pilleritöhnässä pariutuneita 30+ ihmisiä, jotka järkevänä otti ”hyvän miehen” ja lemppas sen kun lapset oli päässy vaipoista

Ei muuten tosiaan kannata lueskella noita aikaisempia ketjuja. Tulee täysin harhaiseksi. Luin yöllä kahta viimekeväistä ja olin tunnistavani ihastukseni vaikka kuinka monesta viestistä. (Ja tiedän ettei se käy täällä, saati kaipaile ainakaan mua.)

Muutenkin menee taas fiilis laidasta laitaan. Eilen olin ihan turhautunut ja kyllästynyt koko kaipaukseen ja heittämässä hanskat tiskiin aivan suosiolla. Tänään taas olen täynnä hyviä tunteita ja taistelutahtoa ja laittamassa itseäni likoon ihan täysillä. Uuvuttavaa.

Menenpä lenkille ja koetan saada mieleni oiottua.

Totta. Asenne määrää kaiken. Järjen käyttö kannattaa aina puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten on niitä, joille ei tyydyttävä riitä, ja jäävät yksin. Aika harvassa lopulta, mutta ei se ole sen huonompi valinta viettää elämänsä. Jonkun tyytyjän mielestä elämä menee hukkaan, yksineläjän mielestä tyytyjä voi hukata elämänsä. Kuhan nyt ois joku on ehkä yleisempi malli, muttei tee siitä parempaa - tai huonompaa. Rakkaus on harvinaista.

Miten niin rakkaus on harvinaista?

Vai pidätkö rakkautena vain jotain tulikuumana leiskuvaa intohimoa ja jatkuvaa huumatykitystä?

Entä kumpi on lopulta arvokkaampaa: olla joku salainen märkä päiväuni ja kaivattu, vai todella syvästi arvostettu ja arjessa hyvänä pidetty?

Itse en kyllä voisi kuvitellakaan tyytyväni, mutta ei mulla toisaalta jääkään koskaan kaiveleen kukaan määräänsä pidemmäksi aikaa, sillä aina ihastuessani se lyö laudalta kaikki sitä ennen olleet.

Eikä stressaa tuollainen vaihtoehto (ettei koskaan unohtaisi) ollenkaan, koska mulla on tapana haikailla ihastusten perään 2-4 vuotta ja aina se on sitten kuitenkin helpottanut ja tullut joku uusi, joka on lyönyt laudalta kaikki edelliset.

Nää on varmaan luonnekysymyksiä pitkälti, itse en ole muutenkaan kovin vaatimaton luonne ja vaikka sopeutuvainen tavallaan olenkin, niin tyytyjä en, etenkään ihmissuhteissa.

Paitsi jos tulee raskaaksi, niin silloin olisin valmis joustamaan aika paljonkin ja yrittämään yhteiselämää, mutta en toisaalta harrasta seksiä kenenkään ihan laimean saati ällön kanssa.

Eli mitään totaalityytymistä sekään ei olisi.

En vaan ole persoonaltani sitoutumisesta haaveileva ihminen, mutta lapsi olisi syy tehdä niin.

Olen pahoillani, tuntuu jotenkin vastenmieliseltä kirjoittaa vastauksia kysymyksiisi, en tiedä miksi. Jätän siis vastaamatta. Kiva että herätti ajatuksia, luulisin.