Oudoin asia mistä teille on suututtu?

Kaverini suuttui, kun ei saanut muuttaa meille saatuaan häädön. 

Meillä iso asunto, mutta vain kolme makuuhuonetta. Yksi vanhemmille ja yksi kummallekin lapselle. Sekä miehen työhuone.

Muutenkaan en olisi ottanut tuota määräämättömäksi , "kun saan asiani kuntoon"-ajaksi, mutta tuo oli vielä sellainen että elämäntyylimme eivät olisi mitenkään sopineet yhteen.

No tuo oli sitten kuitenkin jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kysymättä minulta mitään. Lapset olisivat voineet muuttaa samaan huoneeseen siksi aikaa kun hän on meillä ja kätevästi ei olisi tarvinnut maksaa edes huonekalujen ym. kaman varastoinnista kun meillä oli kahden auton talli. 

Tarjosi että voi osallistua ruokakuluihin ja vahtia joskus lapsia, jos hänellä ei ole muuta. Huippu diili!

Luulin sepustuksen alussa että kaveri heittää läppää, mutta tosissaan oli.

Kun kieltäydyin, yritti aluksi vängätä vastaan kuinka ei hänestä ole vaivaa ja että hän kyllä auttaa lasten tavaroiden siirtelyssä kun muuttaa sisään ja pois sitten joskus ja että lapset ovat niin pieniä että heistä olisi vain hauskaa jakaa huone ja mainitsinko myös että teen hyvää ruokaa jne. 

Äärimmäisen kiusallista.

Kun sanoin ettei käy missään nimessä, niin repi vaatteensa ja laukkunsa naulakosta, huusi Kiitti sitten vaan v*tusti! Varmaan naurattaa sitten kun oon kadulla!  ja paiskasi oven kiinni niin voimalla että ovikranssi lähti kävelemään ja lasit kaapeissa helähtivät.

Kyllä minusta tuntui pahalta, mutta itse oli jättänyt vuokransa maksamatta ja keskittynyt bilettämiseen.

Toisekseen kuka edes kehtaa ehdottaa tuollaista? Hän valtaa lapsiperheen kodin ja autotallit ja vastikkeeksi voisi osallistua ruokakuluihin.

Muutenkin tuo oli ihminen, josta tiesin etten olisi tullut toimeen saman katon alla. 

Meillä oli keskustelua ylipainoon liittyvistä termeistä. Kun kerroin, ettei tuhti mielestäni tarkoita samaa kuin ylipainoinen, keskustelukumppanini sai totaalisen slaagin. Voin sanoa, että tuli vähän puun takaa :'DDDD Hänellä oli todella vahva vastakkainen mielipide asiasta.

Itsehän koen niin, että ylipainoinen on enemmän tieteellinen termi ja määriteltävissä painoindeksin mukaan. Ylipainoinen voi olla myös ihminen, joka ei silmällä katsottaessa sitä ole. Esim. joku kovasti salilla treenaava voi olla painoindeksin mukaan ylipainoinen mutta silmällä katsottaessa ei välttämättä tuhti.

Tuhti taas on vähän häilyvämpi käsite ja voi tarkoittaa myös sellaista, jolla painoindeksi on normaalin puolella. Enemmän siis juuri sellainen silmällä havaittava. Toki ylipainoiset ovat yleensä myös tuhteja, mutta käsitteitä ei mielestäni mitenkään voi rinnastaa tarkoittamaan täysin samaa.

Ei muuten päästy yhteisymmärrykseen asiasta. Jos joku täällä haluaa kertoa oman mielipiteensä niin kiinnostaisi kyllä kuulla!

Joskus nuorena (taisi olla yhdeksännellä luokalla) eräs luokkakaverini suuttui minulle totaalisesti, kun sai matematiikan kokeesta huonon arvosanan. En kuullemma ollut opettanut häntä.

Ei muuten ollut _kertaakaan_ pyytänyt neuvomaan matematiikkajutuissa, saati opettamaan. Emme olleet edes keskustelleet aiheesta mitenkään. Samoilla matematiikantunneilla olimme istuneet, that's it.

Niin. Ja eikös opettajan tehtävä ole opettaminen, eikä luokkakaverin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttöystävä lähetti minulle tekstarin, jossa hän toivotti minulle hyvää yötä. Vastasin viestiin.. Kun tapasimme, tyttöystävä sai raivarin ja piti minulle pitkän saarnan rahantuhlauksesta. Olin siis lähettänyt noin 7 sentin tekstiviestin...

Kenellä ei ole puhepakettia, johon sisältyy viestit?

Ehkä tämä tapahtui silloin kun niitä puhepaketteja ei vielä paljon ollut käytössä? Luullakseni jotkut asiat tässä ketjussa ovat voineet tapahtua jopa aikana kun koko kännyköitä ei oltu vielä keksitty... Ilmeisesti olet aika nuori, eikä sinulla ole muistikuvaa ajasta jolloin kännykät tulivat??

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli keskustelua ylipainoon liittyvistä termeistä. Kun kerroin, ettei tuhti mielestäni tarkoita samaa kuin ylipainoinen, keskustelukumppanini sai totaalisen slaagin. Voin sanoa, että tuli vähän puun takaa :'DDDD Hänellä oli todella vahva vastakkainen mielipide asiasta.

Itsehän koen niin, että ylipainoinen on enemmän tieteellinen termi ja määriteltävissä painoindeksin mukaan. Ylipainoinen voi olla myös ihminen, joka ei silmällä katsottaessa sitä ole. Esim. joku kovasti salilla treenaava voi olla painoindeksin mukaan ylipainoinen mutta silmällä katsottaessa ei välttämättä tuhti.

Tuhti taas on vähän häilyvämpi käsite ja voi tarkoittaa myös sellaista, jolla painoindeksi on normaalin puolella. Enemmän siis juuri sellainen silmällä havaittava. Toki ylipainoiset ovat yleensä myös tuhteja, mutta käsitteitä ei mielestäni mitenkään voi rinnastaa tarkoittamaan täysin samaa.

Ei muuten päästy yhteisymmärrykseen asiasta. Jos joku täällä haluaa kertoa oman mielipiteensä niin kiinnostaisi kyllä kuulla!

Tuhtia tekstiä sinulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli keskustelua ylipainoon liittyvistä termeistä. Kun kerroin, ettei tuhti mielestäni tarkoita samaa kuin ylipainoinen, keskustelukumppanini sai totaalisen slaagin. Voin sanoa, että tuli vähän puun takaa :'DDDD Hänellä oli todella vahva vastakkainen mielipide asiasta.

Itsehän koen niin, että ylipainoinen on enemmän tieteellinen termi ja määriteltävissä painoindeksin mukaan. Ylipainoinen voi olla myös ihminen, joka ei silmällä katsottaessa sitä ole. Esim. joku kovasti salilla treenaava voi olla painoindeksin mukaan ylipainoinen mutta silmällä katsottaessa ei välttämättä tuhti.

Tuhti taas on vähän häilyvämpi käsite ja voi tarkoittaa myös sellaista, jolla painoindeksi on normaalin puolella. Enemmän siis juuri sellainen silmällä havaittava. Toki ylipainoiset ovat yleensä myös tuhteja, mutta käsitteitä ei mielestäni mitenkään voi rinnastaa tarkoittamaan täysin samaa.

Ei muuten päästy yhteisymmärrykseen asiasta. Jos joku täällä haluaa kertoa oman mielipiteensä niin kiinnostaisi kyllä kuulla!

Tuhtia tekstiä sinulta.

No joo, voi olla :D Toisaalta on ihan ymmärrettävää, että kaikki eivät havaitse sanojen välisiä merkityseroja yhtä selkeästi. Eivätkä ne kaikkia niin kiinnostakaan. Itse valmistun pian suomen kielen ammattilaiseksi, joten sekin saattaa joskus luoda vähän epätasapainoisen asetelman keskusteluihin. Mutta lähinnä tässä ihmetytti nyt se, miten keskustelukumppanillani oli niin vahva mielipide asiasta, että vastakkainen mielipide sai lähes räjähtämään.

Mun entinen työnantaja varmaan luuli että suutuin kun eivät valinneet minua hakemaani tehtävään. Tiesin koko ajan että valinta en ole minä (vaikka paikkaa oli jossain vaiheessa luvattukin). Monet vinkit siitä sain prosessin aikana. Selkein toki haastattelussa kysytty "suutunko jos valinta on joku muu". Vastasin että en, mutten perustellut. (Peruste ois ollut, että työnantajalla on oikeus tehdä ko. tilanteessa mielestään paras valinta.)

Valitsivat toisen, osaltaan täysin kokemattoman henkilön tehtävään ja olivat sitten hiukan hölmistyneitä kun minua pyydettiin jäämään joksikin aikaa perehdyttämään, enkä suostunut. Sen jälkeen ulos koko yrityksestä, palveluksiani ei olisi tarvittu. Tämä kieltäytyminen varmasti tulkittiin suuttumiseksi, mutta eipä minulla tuossa tilanteessa ole enää velvollisuutta huolehtia heidän uuden työntekijän perehdyttämisestä, vaan suunnata energiani omaan tulevaisuuteeni ja uudelleentyöllistymiseeni.

Huvittavaa lähinnä miten yllätyksenä ratkaisu heille sitten tuli, sen verran useasti kysyttiin enkö nyt edes muutamaksi päiväksi voisi jäädä. Kysymättä etukäteen ei kannata olettaa. Sitä paitsi jos rekrytointi olis hoidettu fiksusti, niin määräaikaisena mulla olisi ollut työsuhdetta jäljellä reilusti perehdyttämiseenkin ennen määräaikaisuuden loppumista. Tuossa vaiheessa kun päätös kerrottiin, ei enää niin ollut.

Otin viime vuonna hajurakoa ystävääni jonka kanssa tunnettu oikeastaan koko ikämme. Nyt aikuisena yhteydenpito ollut satunnaisempaa.

Olin jo pitkään miettinyt onko tämä enää "vaivan" arvoista jos tuntuu väkinäiseltä ja siltä että on enemmän velvollisuus kuin halu ja ilo tavata. Oikeastaan koko ystävyys on mennyt paljolti hänen ehdoillaan. Kuukausia ettei mitään kuulu ja sitten kun tarvitaan apua jossain tai joku jolle voi vuodattaa kaiken negatiivisuuden, niin silloin ollaan yhteydessä.

Olen sitä mieltä että ilman muuta ystävää kuunnellaan, autetaan ja apua pitääkin kysyä, mutta jos se on ainoa asia ystävyydessä, niin silloin kaikki ei ole kunnossa. Autan mielelläni ystäviäni jotka haluavat nähdä minua muutenkin ja viettää aikaa kanssani ilman että ovat vailla jotakin. Joille olen tärkeä ihan omana itsenäni.

Tiedän että uskoo minun suuttuneen, olen vain väsynyt ja pettynyt tilanteeseen.

Äitini suuttui kun tulin raskaaksi 22-vuotiaana opiskelijana. Hänen mielestään minun olisi pitänyt tehdä heti abortti, koska ensin pitää elää nuoruus ja lapset sitten vasta. Minä synnyin kun äiti oli 36 ja veljeni äidin ollessa 44. En todellakaan halunnut olla "vanha äiti" vaan saada lapset niin että jaksan heidän kanssaan olla aktiivinen (oma äitini ei kauheasti ollut) ja viettää mahdollisimman kauan aikaa. Lisäksi ajattelin, että uran luominen on helpompaa, kun olen tehnyt lapset opiskeluaikana ja pääsen koulun penkiltä jo melko suoraan töihin, vaikka vähän opinnot venähtäisikin. Kaiken lisäksi minulla oli 29-vuotias jo työelämässä oleva mies jolla oli hyväpalkkainen IT-alan työ joten rahastakaan se ei ollut kiinni. Olimme kumpikin jo rauhoittuneet aloillemme, emme bilettäneet ja elämämme oli tasaista. Lapselle oli todella hyvin aikaa kun opiskelin ja pystyin tekemään opintoja joustavasti.

Äiti sanoi minulle ja myös koko suvulle että hän ei ainakaan ala lastani hyysäämään kun minun menojalka vipattaa eikä aio muutenkaan tukea. On kuulemma äärimmäisen pettynyt minuun ja siihen, että olen niin vastuuton kun varmasti jossain vaiheessa haluan sitten bilettää ja lapsi jää hänelle. Hetki lapsen synnyttyä alkoi kuitenkin marina että voisiko tulla kylään, nähdä lapsen jne jne. Oli pakko sanoa että ei kiitos, koska olin todella loukkaantunut ja harmissani äidin puheista raskausaikana. Mummin luona kävin lapsen kanssa usein - vaikka hänkin oli ollut skeptinen vauva-ajatuksesta, oli hän silti tukenani, antoi maltillisesti ohjeita ja iloitsi kanssani. Mitään hoitoapua en koskaan kysynyt keneltäkään enkä oikeastaan edes tarvinnut. Jos minulla oli pakollinen luento/koulumeno (niitä oli hyvin harvassa oikeastaan), joko mies oli lasten kanssa kotona tai palkkasin MLL:n lastenhoitoapua. Kerran palkattiin hoitoapua myös niin, että päästiin juhlistamaan valmistumistani illalliselle. Bileissä ei olla käyty kumpikaan, ei kiinnosta. Perhe-elämä on paljon antoisampaa, emme tarvitse mitään "vapautusta" siitä. Tiesin jo etukäteen että olen enemmän perheihminen kuin vaikka äitini, joka nautti omasta ajasta minun ja veljeni ollessa isiemme luona ja meni kaikessa siitä mistä aita on matalin.

Nyt esikoinen on 10v ja lisäksi minulla on pojat 8v ja 7v. Onneksi en jäänyt odottelemaan. Kun valmistuin, sain jo melko hyvin lapset siihen vaiheeseen että olivat ihan valmiita päiväkotiin (ei liian pieniä) ja mieskin oli itse asiassa lasten kanssa kotona vuoden kun itse aloin työelämään. Mummiaan lapset ovat tavanneet joskus, mutta nuo raskausajan ilkeilyt, epäusko jne. vaikuttivat siihen, etteivät välimme koskaan parantuneet ennalleen.

On suututtu vain siitä syystä että olen vaimo.

Kaveri suuttui minulle siitä, kun poistin Facebook-profiilistani kaiken. Sanoi, että häntä loukkaa se että minä kehtaan hävittää kaikki yhteiset muistot. Olimme siis jakaneet silloin tällöin toistemme seinälle jotain hauskaa jne. En vieläkään pysty käsittämään miten joku voi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena sen, että toinen poistaa omasta henkilökohtaisesta profiilistaan asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollu isä todellinen kontrolliftiikki ja kun muutin kotoa pois ollessani 19, hän yritti päteä silloinkin ja monesti tämän jälkeen. Hän suuttui helvetisti kun käytin häntä ja äitiä kaupassa ja ostin samalla itselleni ruokatarvikkeita. Tästä on vuosi aikaa (olen nyt 25). Suuttui siitä kun rahaa meni liikaa. Tosiaan meni viikon ruokiin ym yhteensä huimat 18 euroa. Hän lähti naama punaisena kassajonosta ja meni mököttämään autoon. Mulla olisi mennyt enemmän mutta hän oli vaihtanut mun juhlamokka kahvipaketin halpaan kahviin vaivihkaa mun huomaamatta. Kuulemma yksin eläjä ei saa käyttää ruokaan kuin maksimissaan 5-10 euroa viikossa. Yritti sitten sitä että hän alkaisi käydä mulle kaupassa ettei menisi rahaa. En suostunut. Hän ei tän jälkeen puhunut mulle kuukauteen :D kyllä vieläkin yrittää välillä päteä, mutta pidän pintani.

Ja mä kun luulin että MUN isä olis kontrollifriikki pahimmasta päästä kun suuttuu mulle ja puolisolle jos ei hommata kaikkia hänen vaatimuslistalla olevia asioita OMAAN kotiimme...

Vierailija kirjoitti:

Olin syksyllä norwegianin koneessa matkalla Oslosta Helsinkiin. Koneeseen mentiin sisään sekä etu- että takaovesta, joten puolenvälin tienoille syntyi ruuhkaa ja sotkua. Tulin edestä ja pari riviä ennen omaa paikkaani edessäni seisoi nuorehko pariskunta joka vain tuijotti eteensä tekemättä mitään. En olisi mahtunut heidän ohitseen joten kysyin ystävällisesti missäpäin istuvat ja voisinko väistää jos olen tiellä. Kumpikaan ei reagoinut mitenkään, joten kysyin uudelleen. Siitä se nainen sitten räjähti ja alkoi huutaa niin että lentokone kaikui, kuinka ihmiset on niin itsekkäitä nykyään ja voin painua h*lvettiin jos mulla ei ole sekuntia aikaa odottaa.

Myöhemmin tämä nainen kyllä itkeskeli lennon aikana, joten ilmeisesti taustalla oli jotain isompaa. Mies pysyi välinpitämättömänä.

Apua, en kestä näitä itsekkäitä idiootteja: minäminällä on oikeus tukkia muiden kulkureitit ja vielä oikeus saada raivari, jos joku kohteliaasti erehtyy kysymään. Lääkkeet? Käytöstavat? Aivot?

Lainasin ystävälleni (tai ainakin pidin häntä ystävänä) 300 euroa, kun hän menetti työnsä ja jäi jälkeen laskuissa. Lupasi maksaa takaisin 50 euroa/kk heti, kun saa töitä.

Oli mulle ihan OK. N. puolen vuoden jälkeen hän sai töitä ja olin juhlimassa sitä hänen kanssaan. En sanonut mitään velasta, pidettiin vaan hauska ilta.

Kului pari vuotta ja itselläni oli tiukkaa. Hän tiesi se, ja pahoitteli. Joten muistutin häntä velasta. Aloin saamaan haistatteluviestejä ja käskyn tehdä rikosilmoitus.

Mitään papereita meillä ei tietenkään asiasta ole. Hän on blokannut minut somessa eikä vastaa viesteihin. Vuoden jälkeen lopetin edes yrittämästä saada rahoja takaisin.

Kumpi meistä tässä nyt on väärässä?

Opetus: ÄLÄ koskaan lainaa ihomiselle, joka ei olekaan ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimpänä tulee mieleen kuin eräs äiti lapseni luokalta raivostui minulle kun olin pitänyt omille lapsilleni (8-ja 10-vuotiaat) Harry Potter-maratonin kun nämä olivat sairaina ja poissa koulusta. 

Minun lapseni eivät olisi saaneet katsoa kotonaan mitä haluavat koska tuon äidin poika pelkää kaikkea tuollaista vaikka haluaisi niitä katsoa ja näin ollen kukaan muukaan ei saa katsoa niitä kun pojalle tulee paha mieli. Tuo poika on muuten herkkä, pumpulissa kasvatettu ja pelkää ihan kaikkea kun taas omat eivät järkyty juuri mistään.

Kysyin kuitenkin omalta lapselta oliko tämä peloitellut tuota toista, mutta tuo kertoi että tuota HP-asia oli sivuttu ainoastaan niin että tyttö oli sanonut katsoneensa kaikki Harryt putkeen kun tältä oli kysytty mitä oli kipeänä tehnyt. Ja tästä siis kaikki mielipaha ja rähinä.

Oikeasti jotkut ihmiset, niin kuin tuon toisen lapsen äiti, ovat aivan päästään sekaisin. Miten tuollainen ihminen pärjää arjessaan? Työpaikallaan? Vai onko työkyvyttömyyseläkkeellä jonkun mt-ongelman takia?

Mä olisin varmaan purskahtanut nauramaan, jos jonkun Purjopetterin äiti olisi tuollaisesta alkanut marisemaan, että mitä minun lapseni katsovat omassa kodissaan? Ei hyvää päivää miten täysin rajaton joku ihminen voi olla?!

Ystäväni ilmoitti, että hänen tohtorin väitöskirjansa on hyväksytty. Olin todella onnellinen hänen puolestaan ja lupaisin EHDOTTOMASTI tulla väitöstilaisuuteen tukemaan häntä. Päivämäärä oli sovittu syyskuulle.

Mutta mutta mutta: sain syöpädiagnoosin kesällä. Leikkaus ja syöstaattihoidot päälle.

En jaksanut/pystynyt matkustamaan tilaisuuteen.

Olen siis siksi: "Huono ystävä, jonka kanssa hän ei halua olla enää missään tekemisissä. Olin kuitenkin EHDOTTOMASTI luvannut tulla paikalle".

Kymmenen pistettä sille, joka arvaa, kuinka monta kertaa hän otti yhteyttä mun diagnoosin jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni järjestää mielellään toisten asioita. Kun sain lapsen, hän organisoi, että yksi yhteinen ystävämme voisi hoitaa lasta. Olimme yhtä aikaa lounaalla, kun hän tämän sanoi. Kerroimme, että hoito on jo aloitettu ja tämä kaveri on katsonut lasta pari kertaa. Siitäpä järjestelijä hermostui, sanoi ettei kaverina voi mitenkään hoitaa lasta kun ei osaa, piti tenttiä vauvan ensiavusta, sanoi jopa että kaverini ei varmana osaa hätänumeroa. Hiukka oltiin äimänä siinä kuulemassa.

Mulla on ollut tällainen neuvonantaja kaverina. Luojan kiitos nyt joku muu saa ilmaista sitä oppia kerrakseen! Ei siitä neuvomisesta ja päsmäröinnistä kukaan mitään maksaisikaan...

Ollessani kolmannella tai neljännellä luokalla koulussa istuimme luokassa niin, että aina tyttö ja poika istui vierekkäin. Kerran vieressäni istunut tyttö höpötti pitkään ilman, että opettaja puuttuu asiaan. Sitten minä pyysin ihan nätisti, että hän ei häiritsisi opetusta. Silloin opettaja suuttui minulle, koska olin muka uhkaillut tuota tyttöä. Jouduin lopputunniksi käytävään häpeämään ja jälki-istuntoon. Onneksi vanhemmat uskoivat minua, kun kerroin kotona jälki-istunnon todellisen syyn eivätkä ratkaisseet siitä minua. Mutta tuo opettaja aina suosi tyttöjä ja piti poikia vähintään toisen luokan kansalaisina.

Vierailija kirjoitti:

Lainasin ystävälleni (tai ainakin pidin häntä ystävänä) 300 euroa, kun hän menetti työnsä ja jäi jälkeen laskuissa. Lupasi maksaa takaisin 50 euroa/kk heti, kun saa töitä.

Oli mulle ihan OK. N. puolen vuoden jälkeen hän sai töitä ja olin juhlimassa sitä hänen kanssaan. En sanonut mitään velasta, pidettiin vaan hauska ilta.

Kului pari vuotta ja itselläni oli tiukkaa. Hän tiesi se, ja pahoitteli. Joten muistutin häntä velasta. Aloin saamaan haistatteluviestejä ja käskyn tehdä rikosilmoitus.

Mitään papereita meillä ei tietenkään asiasta ole. Hän on blokannut minut somessa eikä vastaa viesteihin. Vuoden jälkeen lopetin edes yrittämästä saada rahoja takaisin.

Kumpi meistä tässä nyt on väärässä?

Opetus: ÄLÄ koskaan lainaa ihomiselle, joka ei olekaan ystävä.

Ei, vaan opetus on 1) älä lainaa kenellekään rahaa, 2) älä koskaan pyydä keneltäkään lainaksi rahaa.

Näin minulle äiti ja isä opettivat.

P.S. Rahaa lainaamalla otat samalla riskin, että ystävyys loppuu siihen.

Oudoimpia syitä hermostumiselle ovat mun mielestä tilanteet, joissa toisen tai toisten erilaiset valinnat koetaan uhkana.

Ymmärrän hyvin sen, että toista tapaa saattaa pitää hankalana, kummallisena ja perinjuurin outona - mutta uhkana...???

Näitä tilanteita on oikeastaan aika paljonkin! Eräs tuttu hermostui siitä, että lapseni käyttävät bussia. Hänen lapsensa eivät joukkoliikennevälineisiin astu jalallaankaan! Hän myös hermostuu liikaa pyörää käyttäviin ihmisiin. Siinä on jotain vikaa. Lyhyet matkat ok, mutta töihin pyöräily on paholaisesta. Näissä mennään sitten aina ihan henkilökohtaisiin loukkauksiin, pelkkä tavan oudoksunta siis ei riitä.