Oudoin asia mistä teille on suututtu?

Vierailija kirjoitti:

Juuri tänään päivällä ällistyin Kampin kauppakeskuksen R-Kioskin miesmyyjästä. Olin ollut aamupäivän liikenteessä ja saanut erinomaisen ystävällistä palvelua kolmessa eri paikassa ja olin siitä iloinen. Olisin ostanut arvoa hsl matkalippuuni em. Ärrältä, mutta erehdyin kysymään liian aikaisin "saako teiltä arvoa tähän" (kaikilta kioskilta ei saa, useimmilta kyllä.) En olisi saanut kysyä liian aikaisin kun edellinen asiakas ei ollut vielä poistunut, lähti tosin juurikin. Myyjä urputti vielä jotain ja alkoi ojentaa kättään, mutta sanoin kiitos vaan, hoidan tämän muualla. 👎

Kuka tässä suuttui. Tuliko sulle paha mieli? itkitkö?

Pärjäsin peruskoulussa liian hyvin. Minulla oli kaveri, joka sai yrittämälläkin vain maksimissaan seiskoja. Hän oli vakuuttunut, että kymppini tulivat jostain suosimisesta tms. Jonkun kerran hän meuhkasikin tästä niin, että paikalla oli joku opettaja. Hän sitten luki johonkin reaalikokeeseen kerrankin todella hyvin ja sai jälleen tasoisensa numeron. Hän oli kiukkuinen pitkän aikaa.

Sama oli lukiossa yksi tyttö, jota harmitti, kun menin hänen ohitseen englannin kielen taidossa. Hän oli kuitenkin käynyt yhtenä kesän kielikurssillakin. Eromme ei ollut suuri (ehkä 9,5 ja 10), mutta hänpä tykkäsi vertailla jatkuvasti. Varmaan itsekin vertailin, mutta en kyllä ääneen sanonut mitään (muitaakseni, ehkä aika kultaa muistot). 

Eräs Ylen naispuolinen toimittaja jota en ollut koskaan ennen tavannut, tuli huutamaan ja uhkailemaan minua julkisella paikalla. Hän tietenkin erehtyi henkilöstä, mitään muuta selitystä en keksinyt. Menin niin hämilleni, että en osannut muuta kuin tuijottaa kauhistuneena. Hän olisi varmaan lyönyt, jos vierellä ei olisi ollut muita ihmisiä. Vasta jälkikäteen joku kertoi minulle kuka tuo suuruus oli ollut. Mitä lie asiaan mahtoi liittyä. Muistan tapauksen aina kun tuon toimittajan nimi vilahtaa jossakin.

Olin menossa ystäväni kanssa tapaamaan kaveriporukkaamme juhliin Turkuun ja tiesin että olen koko visiitin ajan kiinni siellä enkä ehdi nähdä muita tai tehdä muuta. Samassa kaupungissa asuva serkkuni suuttui kun sai tietää, että olin tullut Turkuun enkä ollut kertonut asiasta hänelle. Jopa hänen äitinsä valitti minulle.

En ymmärrä mikä järki ottaa yhteyttä jos en ehdi kuitenkaan nähdä. Haluaako hän vai että laitan viestiä että Heippa! Olen tulossa Turkuun mutta en kyllä sua ehdi nähdä!

En muutenkaan ymmärrä sellaista että jos vierailee jossain kaupungissa, niin pitäisi joka ikiselle tutulle siellä ilmoittaa kattiloita paukuttaen että olen muuten tulossa. Minusta on järkevämpi hoitaa yksi vierailu kerrallaan.

Eräs tuttuni suuttui minulle kun näki minulla olevan silmälasit ja hänellä itselläänkin on sellaiset. Siis mitä ihmettä? Olen kuitenkin jo yli 40-vuotias kuten hänkin ja tässä iässähän jo todella moni tarvitsee laseja eivätkä he niitä käytä vain matkiakseen häntä, heistä suurin osa ei edes tunne tuota ihmistä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Pärjäsin peruskoulussa liian hyvin. Minulla oli kaveri, joka sai yrittämälläkin vain maksimissaan seiskoja. Hän oli vakuuttunut, että kymppini tulivat jostain suosimisesta tms. Jonkun kerran hän meuhkasikin tästä niin, että paikalla oli joku opettaja. Hän sitten luki johonkin reaalikokeeseen kerrankin todella hyvin ja sai jälleen tasoisensa numeron. Hän oli kiukkuinen pitkän aikaa. 

Vaikka hyvät numerosi olivatkin rehellisesti ansaittuja, niin et ollut kyllä reilu kaveriasi kohtaan. Vaikutat leuhkijalta.

Kaveri ei varsinaisesti suuttunut, mutta... Olin ollut pitkään sinkkuna ja kun vihdoin tuntui että olen löytänyt sen oikean, niin juttu päättyikin nopeasti. Hänestä oli todella vaikeaa päästä yli ja olin asiasta todella rikki, ja varmaan n. 4kk jutun päättymisestä itkeskelin asiasta vielä kaverille. Hän vaan tokaisi "voitko jo päästä yli, en jaksa enää kuunnella". Tää satutti koska olin tuolloin kuunnellut 1,5v ajan hänen itkeskelyä exän perään ja kuuntelin vielä toiset n. 1,5 vuotta.

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Vierailija kirjoitti:

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Ymmärrän ratkaisunne mutta ymmärrän osittain myös sukulaistenne harmin. Monella varsinkin vanhemmalla sukupolvella on tärkeää että talo säilyy suvussa- olisivat ehkä toivoneet että olisitte kysyneet ensin suvulta olisiko joku kiinnostunut ostamaan sen talon.

Vähän eri asia kuin talo mutta minulla on yksi sukulainen joka tykkää sisustaa vanhoilla tavaroilla. Hän lähestulkoon kerjää sukulaisilta vanhoja tavaroita, myös sellaisia joilla on esim mummolle tunnearvoa. Hän pitää ne tavarat kuitenkin vain vähän aikaa, kyllästyy taas sisustukseensa ja myy ne pois. Tämä on mielestäni väärin- tunnearvoa oleva tavara tulee mieluummin palauttaa kuin myydä, varsinkaan kun hän ei itse ole maksanut niistä mitään.

En nuorempana antanut p*llua muutamalle tyypille, siis  tiettyollessani nätti ja hoikka. <3

"Miehillä" on tapana suuttua noin lapsellisista asioista.

Tietynlaiset ihmiset suuttuvat kaikesta mitä teet ja yrittävät kontrolloida muiden tekemisiä. Heistä kannattaa pysyä erossa.

Illanistujaisissa minulla oli (ex-)kaverini mielestä liian hienot vaatteet (hänellä oli mielestään huonommat). Hän suuttui, koska hänelle olisi kuulemma pitänyt ilmoittaa etukäteen millaiset vaatteet aion laittaa. Joten hänelle iski loppuillaksi huono olo jonka varjolla yritti pilata muidenkin illan siinä onnistumatta. Hän myös suuttui kun elämässäni meni hetken todella huonosti. En olisi kuulemma saanut kertoa asioistani kellekään ystävilleni, koska hänen mielestään kerjäsin muilta vain sympatiaa.

Toinen (ex-)kaveri suuttui verisesti kun viihdyimme isossa ystäväporukassa ja satuin nauramaan erään porukassa olleen henkilön kertomalle hauskalle jutulle. En olisi kuulemma saanut nauraa ainakaan hänen jutuilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Ymmärrän ratkaisunne mutta ymmärrän osittain myös sukulaistenne harmin. Monella varsinkin vanhemmalla sukupolvella on tärkeää että talo säilyy suvussa- olisivat ehkä toivoneet että olisitte kysyneet ensin suvulta olisiko joku kiinnostunut ostamaan sen talon.

Vähän eri asia kuin talo mutta minulla on yksi sukulainen joka tykkää sisustaa vanhoilla tavaroilla. Hän lähestulkoon kerjää sukulaisilta vanhoja tavaroita, myös sellaisia joilla on esim mummolle tunnearvoa. Hän pitää ne tavarat kuitenkin vain vähän aikaa, kyllästyy taas sisustukseensa ja myy ne pois. Tämä on mielestäni väärin- tunnearvoa oleva tavara tulee mieluummin palauttaa kuin myydä, varsinkaan kun hän ei itse ole maksanut niistä mitään.

Juu, sanomasi on totta ja ymmärrän harmituksen kun talo meni suvun ulkopuoliselle. Taloa kuitenkin kaupiteltiin sukulaisille muutama kuukausi ennenkuin se laitettiin välittäjälle ja moni olisi tullut asumaan siihen ihan mielellään, mutta ilmaiseksi ja olisivat jopa halunneet että me remppaamme sen ensin. Kerroimme välittäjälle että jos joku sukulainen tarjoaa, niin  hyväksymme myös pienemmän tarjouksen. Pyysimme sukulaisilta melko maltillista hintaa ja lopulta välittäjän avulla saimme paljon paremmat kaupat, joten siitäkin saatiin haukkumisen aihetta kun olimme ahneita, sukulaisilta aikaisemmin pyytämämme pienempi hinta unohdettiin valon nopeudella. Ja vaikka myyntiin laittamisesta kerrottiin kaikille, niin moni ei tuntunut tajuavan että talo oli oikeasti myynnissä, vaan olivat ihan järkyttyneitä kun se vuotta myöhemmin myytiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Ymmärrän ratkaisunne mutta ymmärrän osittain myös sukulaistenne harmin. Monella varsinkin vanhemmalla sukupolvella on tärkeää että talo säilyy suvussa- olisivat ehkä toivoneet että olisitte kysyneet ensin suvulta olisiko joku kiinnostunut ostamaan sen talon.

Vähän eri asia kuin talo mutta minulla on yksi sukulainen joka tykkää sisustaa vanhoilla tavaroilla. Hän lähestulkoon kerjää sukulaisilta vanhoja tavaroita, myös sellaisia joilla on esim mummolle tunnearvoa. Hän pitää ne tavarat kuitenkin vain vähän aikaa, kyllästyy taas sisustukseensa ja myy ne pois. Tämä on mielestäni väärin- tunnearvoa oleva tavara tulee mieluummin palauttaa kuin myydä, varsinkaan kun hän ei itse ole maksanut niistä mitään.

Juu, sanomasi on totta ja ymmärrän harmituksen kun talo meni suvun ulkopuoliselle. Taloa kuitenkin kaupiteltiin sukulaisille muutama kuukausi ennenkuin se laitettiin välittäjälle ja moni olisi tullut asumaan siihen ihan mielellään, mutta ilmaiseksi ja olisivat jopa halunneet että me remppaamme sen ensin. Kerroimme välittäjälle että jos joku sukulainen tarjoaa, niin  hyväksymme myös pienemmän tarjouksen. Pyysimme sukulaisilta melko maltillista hintaa ja lopulta välittäjän avulla saimme paljon paremmat kaupat, joten siitäkin saatiin haukkumisen aihetta kun olimme ahneita, sukulaisilta aikaisemmin pyytämämme pienempi hinta unohdettiin valon nopeudella. Ja vaikka myyntiin laittamisesta kerrottiin kaikille, niin moni ei tuntunut tajuavan että talo oli oikeasti myynnissä, vaan olivat ihan järkyttyneitä kun se vuotta myöhemmin myytiin. 

Eihän se ole suvun omaisuutta!

Itse perin omakotitalon ja erillään siitä olevan pienen metsätilan. Isäni oli hankkinut sen äidin kanssa omilla tuloillaan lähdettyään kotoaan. Ensin isän puoleiset serkut yrittävät vaatia perintöä sitten mussutettiin kun ei myyty taloa heille vaan vapailla markkinoilla. Ei tarvittu koska asutaan kaupungissa. Ei se ulkopuolisille kuulu mitä omaisuudellaan tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Ymmärrän ratkaisunne mutta ymmärrän osittain myös sukulaistenne harmin. Monella varsinkin vanhemmalla sukupolvella on tärkeää että talo säilyy suvussa- olisivat ehkä toivoneet että olisitte kysyneet ensin suvulta olisiko joku kiinnostunut ostamaan sen talon.

Vähän eri asia kuin talo mutta minulla on yksi sukulainen joka tykkää sisustaa vanhoilla tavaroilla. Hän lähestulkoon kerjää sukulaisilta vanhoja tavaroita, myös sellaisia joilla on esim mummolle tunnearvoa. Hän pitää ne tavarat kuitenkin vain vähän aikaa, kyllästyy taas sisustukseensa ja myy ne pois. Tämä on mielestäni väärin- tunnearvoa oleva tavara tulee mieluummin palauttaa kuin myydä, varsinkaan kun hän ei itse ole maksanut niistä mitään.

Juu, sanomasi on totta ja ymmärrän harmituksen kun talo meni suvun ulkopuoliselle. Taloa kuitenkin kaupiteltiin sukulaisille muutama kuukausi ennenkuin se laitettiin välittäjälle ja moni olisi tullut asumaan siihen ihan mielellään, mutta ilmaiseksi ja olisivat jopa halunneet että me remppaamme sen ensin. Kerroimme välittäjälle että jos joku sukulainen tarjoaa, niin  hyväksymme myös pienemmän tarjouksen. Pyysimme sukulaisilta melko maltillista hintaa ja lopulta välittäjän avulla saimme paljon paremmat kaupat, joten siitäkin saatiin haukkumisen aihetta kun olimme ahneita, sukulaisilta aikaisemmin pyytämämme pienempi hinta unohdettiin valon nopeudella. Ja vaikka myyntiin laittamisesta kerrottiin kaikille, niin moni ei tuntunut tajuavan että talo oli oikeasti myynnissä, vaan olivat ihan järkyttyneitä kun se vuotta myöhemmin myytiin. 

Eihän se ole suvun omaisuutta!

Itse perin omakotitalon ja erillään siitä olevan pienen metsätilan. Isäni oli hankkinut sen äidin kanssa omilla tuloillaan lähdettyään kotoaan. Ensin isän puoleiset serkut yrittävät vaatia perintöä sitten mussutettiin kun ei myyty taloa heille vaan vapailla markkinoilla. Ei tarvittu koska asutaan kaupungissa. Ei se ulkopuolisille kuulu mitä omaisuudellaan tekee.

Meillä on aika tiivis suku ja nyt kun myynnistä on jo aikaa niin välit ovat taas ennallaan ja lähes samaan tilanteeseen joutuneet serkut sanovat nyt ymmärtävänsä ratkaisumme. Mekin olisimme mieluummin myyneet talon jollekin sukulaiselle tai tutulle, mutta tilanne meni niin kuin meni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myimme perinnöksi jääneen omakotitalon sen sijaan että muutimme itse siihen. Asuimme jo omassa talossa, jonka olimme rempanneet ja joka on täydellinen meille, isovanhempieni rakentama talossa olisi ollut kyllä enemmän tilaa ja se on lähempänä keskustaa, mutta se olisi vaatinut suuren remontin. Osa suvusta ei puhunut meille vuosiin kun saivat tietää että emme muuttaneet sinne. 

Ymmärrän ratkaisunne mutta ymmärrän osittain myös sukulaistenne harmin. Monella varsinkin vanhemmalla sukupolvella on tärkeää että talo säilyy suvussa- olisivat ehkä toivoneet että olisitte kysyneet ensin suvulta olisiko joku kiinnostunut ostamaan sen talon.

Vähän eri asia kuin talo mutta minulla on yksi sukulainen joka tykkää sisustaa vanhoilla tavaroilla. Hän lähestulkoon kerjää sukulaisilta vanhoja tavaroita, myös sellaisia joilla on esim mummolle tunnearvoa. Hän pitää ne tavarat kuitenkin vain vähän aikaa, kyllästyy taas sisustukseensa ja myy ne pois. Tämä on mielestäni väärin- tunnearvoa oleva tavara tulee mieluummin palauttaa kuin myydä, varsinkaan kun hän ei itse ole maksanut niistä mitään.

Juu, sanomasi on totta ja ymmärrän harmituksen kun talo meni suvun ulkopuoliselle. Taloa kuitenkin kaupiteltiin sukulaisille muutama kuukausi ennenkuin se laitettiin välittäjälle ja moni olisi tullut asumaan siihen ihan mielellään, mutta ilmaiseksi ja olisivat jopa halunneet että me remppaamme sen ensin. Kerroimme välittäjälle että jos joku sukulainen tarjoaa, niin  hyväksymme myös pienemmän tarjouksen. Pyysimme sukulaisilta melko maltillista hintaa ja lopulta välittäjän avulla saimme paljon paremmat kaupat, joten siitäkin saatiin haukkumisen aihetta kun olimme ahneita, sukulaisilta aikaisemmin pyytämämme pienempi hinta unohdettiin valon nopeudella. Ja vaikka myyntiin laittamisesta kerrottiin kaikille, niin moni ei tuntunut tajuavan että talo oli oikeasti myynnissä, vaan olivat ihan järkyttyneitä kun se vuotta myöhemmin myytiin. 

Tämä selvensi paljon- kohtuuttomia sukulaisia. Olisivat itse ostaneet ja rempanneet kun kerran tarjositte. Tuo oli törkeää, että teidän olisi pitänyt rempata ja olisivat sitten loisineet ilmaiseksi 😲

Tässä ei nyt ole varsinaisesti kyse suuttumisesta, vaan pikemminkin katkeruudesta. Yksioikoinen ajattelu katkeruuden taustalla ja se, että kyse on reippaasti päälle kolmekymppisestä ihmisestä, tekee tilanteesta kuitenkin erikoisen. Eli, amiksen käynyt sisareni pitää kaikkia häntä korkeammin koulutettuja m.ulkkuina, ja olenkin muutamaan otteeseen yllättynyt siitä, millaisia johtopäätöksiä hän esim. minusta vetää amk-tutkintoni perusteella. M.ulkkuuden lisäksi olen hänen mukaansa myös idiootti, koska älykkäämmät m.ulkerot menevät yliopistoon, ja vähemmän älykkäät valitsevat amk:n.

Hänen ajatusmaailmansa alkoi paljastua, kun meille melko vieraiksi jääneet setämme tulivat sattumalta puheeksi. Sisareni totesi heistä ykskantaan, että he ovat m.ulkkuja. Ihmettelin, että millä perusteella hän tuomitsee kaksi itselleen suhteellisen vierasta ihmistä ja lopulta selvisi, että noiden setien akateeminen koulutus oli sisarelleni se punainen vaate.

Sisareni kokee, että hän ei ole pystynyt opiskelemaan mielenterveyden ongelmien takia. Kun kerroin esimerkkejä opiskelijoista, jotka mielenterveyden haasteista huolimatta ovat saaneet hankituksi korkeakoulututkinnon (itsellänikin keskivaikea masennus opiskeluaikoina), oli sisareni sitä mieltä, että nehän ne vasta super-m.ulkkuja ovatkin, koska vaatii tietynlaista kovuutta selvitä noista haasteista. Hän itse kuulemma on herkkä ja sorrettu.

Kerran hän tapasi erään kemistin ja oli aidon yllättynyt siitä, ettei tuo kemisti akateemisuudesta huolimatta ollutkaan m.ulkku. Sisarellani on voimakkaita ideologioita ja hän luulee että kaikki muutkin elävät samanlaisten ideologioiden mukaan. Kemistikään ei voi olla kemisti siksi että pitää kemiasta, vaan siksi että akateemisten ihmisten ideologian mukaan akateeminen tutkinto on itseisarvo, "pakko olla jotakin" ajattelun siivittämänä hankittu tutkinto, jolla nuo etuoikeutetut m.ulkerot sortavat heikompiaan.

Sisareni myös kokee, etteivät psykologit ole häntä kyenneet auttamaan, joten aivan erityisesti hän inhoaa psykologian opiskelijoita ja toivoo ettei sellaiseen esim. baarissa törmää, koska hän ei ole varma kykenisikö siinä tilanteessa hillitsemään itseään.

Muutimme ja olin antamassa yhden huonosti toimivan mutta kauniin kattolampun siskolleni, hänellä oli aikomuksen siirtää siitä lasikuvut omaan lamppuunsa. Siskoni suuttui kun minun lampussani oli vain 4 kupua ja hän olisi tarvinnut omaan lamppuunsa 5. Mykkäkoulu kesti 2 kuukautta. Pidin kuitenkin lampun tallessa ja korjautin sen sähköt myöhemmin, niin ei toimivakaan lamppu kelvannut, siitäkin murjotettiin kuukauden verran.

Olimme kaveri porukassa viettämässä iltaa luonani ja yhden tytön puseron helma repesi vähän. Sanoin että voin ommella sen, harrastin ompelua ja siihen ei menisi paljoa aikaa. Katsottiin yhdessä miten se olisi helpointa laittaa, niin ettei korjaus näy ja annoin yhden puseron lainaan. Harsin reunat käsin yhteen, en koskaan ompele koneella neulojen yli, ja menin käymään vessassa. Sillä aikaa puseron omistaja oli tullut katsomaan työtäni, saanut täyden raivarin kun helmassa oli käytetty ihan väärän väristä lankaa ja repinyt kaikki langat pois. Kolme meistä yritti selittää että ompelu oli vielä kesken, mutta raivotar veti päälleen sen rikkinäisen puseron, heitti laina paidan lattialle ja paineli ulos. 

Minulle selvisi nyt, että miksi minulle oli suututtu tyhjästä. No mustamaalaajahan se oli asialla hoveineen.

Vierailija kirjoitti:

Olimme kaveri porukassa viettämässä iltaa luonani ja yhden tytön puseron helma repesi vähän. Sanoin että voin ommella sen, harrastin ompelua ja siihen ei menisi paljoa aikaa. Katsottiin yhdessä miten se olisi helpointa laittaa, niin ettei korjaus näy ja annoin yhden puseron lainaan. Harsin reunat käsin yhteen, en koskaan ompele koneella neulojen yli, ja menin käymään vessassa. Sillä aikaa puseron omistaja oli tullut katsomaan työtäni, saanut täyden raivarin kun helmassa oli käytetty ihan väärän väristä lankaa ja repinyt kaikki langat pois. Kolme meistä yritti selittää että ompelu oli vielä kesken, mutta raivotar veti päälleen sen rikkinäisen puseron, heitti laina paidan lattialle ja paineli ulos. 

Tää kuulosti niin ikävältä tapaukselta.