Miksi psykologi puolisona pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kliinistä työtä tekevänä psykologina kiinnosta pätkän vertaa, mitä joku miettii ammatistani ainakaan parisuhdemielessä. Jos se (psykologityö) on jollekin miehelle turn off, niin se ja sama. Toisaalta voin vakuuttaa, että itse (samoin kuin suurin osa kollegoistani) ei oikeasti ole yhtään kiinnostuneita vapaa-ajalla vatvomaan toisten ihmisten asioita. Vai luuletteko, että putkimies on iloinen jos häntä pyydetään lauantai-iltana vähän talkootöihin remppaa tekemään? Sama juttu meillä psykologeillakin, ei todellakaan tulla iloisiksi siitä jos kutsut meidät lauantaina viinille ja tilität koko illan parisuhdedraamaasi, höystettynä vielä perinteisellä "sano sinä nyt psykologina". Joo en sano kun en ole töissä vaan vapaalla.

No tuota nämä jotka täällä kommentoivat ovat tietääkseni enemmänkin naisia. Miespsykologina allekirjoitan tuon että minun ei kannattanut sanoa ammattiani, eli naiset taustaani kammoksuivat. Samaa sanoivat miespuoliset kolleegani. Sen sijaan naispsykologien en ole tätä huomannut sanovan, eli miehet eivät kait niin paljon tuota ammattia kumppanimarkkinoilla vavahda?

Tosin nyt olen erittäin onnellisesti parisuhteessa eli kyllä se miespsykologi sentään jollekin oikein hyvin kelpasi. ;)

Psykologi on liian feminiininen ala, siinä syy.

Hahahaha tää on nii huvittava ketju :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noiden ammattien edustajat ovat lähes poikkeuksetta itsekin jollain lailla vinksahtaneita.

Jossakin oli jopa tutkimus siitä, kuinka moni hakeutuu alalle juurikin omien ongelmiensa ”viettelemänä”. Sivusta seuranneena: moni.

Syynä varmaankin se, että osaavat mennä päänsä sisälle myöntäen ongelmansa. Jokaisellahan meistä niitä on. Nämä haluavat selvittää niitä, jotta elämä olisi parempaa ja voisi toisellekin antaa siten enemmän. Eivät siis ole ongelmaisempia, vaan tiedostavat ajatukset vaan paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kliinistä työtä tekevänä psykologina kiinnosta pätkän vertaa, mitä joku miettii ammatistani ainakaan parisuhdemielessä. Jos se (psykologityö) on jollekin miehelle turn off, niin se ja sama. Toisaalta voin vakuuttaa, että itse (samoin kuin suurin osa kollegoistani) ei oikeasti ole yhtään kiinnostuneita vapaa-ajalla vatvomaan toisten ihmisten asioita. Vai luuletteko, että putkimies on iloinen jos häntä pyydetään lauantai-iltana vähän talkootöihin remppaa tekemään? Sama juttu meillä psykologeillakin, ei todellakaan tulla iloisiksi siitä jos kutsut meidät lauantaina viinille ja tilität koko illan parisuhdedraamaasi, höystettynä vielä perinteisellä "sano sinä nyt psykologina". Joo en sano kun en ole töissä vaan vapaalla.

No tuota nämä jotka täällä kommentoivat ovat tietääkseni enemmänkin naisia. Miespsykologina allekirjoitan tuon että minun ei kannattanut sanoa ammattiani, eli naiset taustaani kammoksuivat. Samaa sanoivat miespuoliset kolleegani. Sen sijaan naispsykologien en ole tätä huomannut sanovan, eli miehet eivät kait niin paljon tuota ammattia kumppanimarkkinoilla vavahda?

Tosin nyt olen erittäin onnellisesti parisuhteessa eli kyllä se miespsykologi sentään jollekin oikein hyvin kelpasi. ;)

Psykologi on liian feminiininen ala, siinä syy.

No en nyt tiedä. Psykiatria ei ainakaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noiden ammattien edustajat ovat lähes poikkeuksetta itsekin jollain lailla vinksahtaneita.

Jossakin oli jopa tutkimus siitä, kuinka moni hakeutuu alalle juurikin omien ongelmiensa ”viettelemänä”. Sivusta seuranneena: moni.

Syynä varmaankin se, että osaavat mennä päänsä sisälle myöntäen ongelmansa. Jokaisellahan meistä niitä on. Nämä haluavat selvittää niitä, jotta elämä olisi parempaa ja voisi toisellekin antaa siten enemmän. Eivät siis ole ongelmaisempia, vaan tiedostavat ajatukset vaan paremmin. 

Älä jaksa. Tiedostava ihminen hakeutuu yksilöterapiaan - ei hoitamaan muita hulluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei kliinistä työtä tekevänä psykologina kiinnosta pätkän vertaa, mitä joku miettii ammatistani ainakaan parisuhdemielessä. Jos se (psykologityö) on jollekin miehelle turn off, niin se ja sama. Toisaalta voin vakuuttaa, että itse (samoin kuin suurin osa kollegoistani) ei oikeasti ole yhtään kiinnostuneita vapaa-ajalla vatvomaan toisten ihmisten asioita. Vai luuletteko, että putkimies on iloinen jos häntä pyydetään lauantai-iltana vähän talkootöihin remppaa tekemään? Sama juttu meillä psykologeillakin, ei todellakaan tulla iloisiksi siitä jos kutsut meidät lauantaina viinille ja tilität koko illan parisuhdedraamaasi, höystettynä vielä perinteisellä "sano sinä nyt psykologina". Joo en sano kun en ole töissä vaan vapaalla.

No tuota nämä jotka täällä kommentoivat ovat tietääkseni enemmänkin naisia. Miespsykologina allekirjoitan tuon että minun ei kannattanut sanoa ammattiani, eli naiset taustaani kammoksuivat. Samaa sanoivat miespuoliset kolleegani. Sen sijaan naispsykologien en ole tätä huomannut sanovan, eli miehet eivät kait niin paljon tuota ammattia kumppanimarkkinoilla vavahda?

Tosin nyt olen erittäin onnellisesti parisuhteessa eli kyllä se miespsykologi sentään jollekin oikein hyvin kelpasi. ;)

Psykologi on liian feminiininen ala, siinä syy.

No en nyt tiedä. Psykiatria ei ainakaan ole.

Ei niin. Mielestäni ihan eri asioita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alalle hakeutuu epätasapainoista sakkia kuten hoitoalallekin.

Kyllä kelpaisi jos on puolisoainesta muutenkin.

Ei sinne pääse "vinksahtaneet"

Ainakaan ennen ei päässyt

Psykoterapeutti

Jopa Jyväskylälin poisti ensi kevään soveltuvuustestit. Että sekopäät siellä mellastaa traumoineen. Onnea vaan.

Kateellisten panettelua! Sekä lääkikseen että psykologiaa opiskelemaan on todella vaikea päästä, ei sinne mitkään sekopäät pääse. No saa panetella vapaasti, jos siitä tulee parempi mieli.

Älyn ja mielenterveysongelmien/persooonallisuushäiriöiden kesken ei ole mitään problematiikkaa ellet ole paskaksi lääkitty skitso. Päin vastoin, kovimmat sekopäät menevät varmasti läpi. Minähän sen tiedän.

Tunnen erittäin sairaan itsemurhaa yrittäneen psykologiaa Jyväskylässä opiskelleen. Tiedän myös muita mieleltään järkkyneitä psykologeja. Jyväskylästä.

Jyväskylä nyt muutenkin on mielenterveysongelmaisten mekka, mutta minäkin tiedän sieltä ongelmaisia ammattilaisia.

Tämäpä mielenkiintoista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noiden ammattien edustajat ovat lähes poikkeuksetta itsekin jollain lailla vinksahtaneita.

Jossakin oli jopa tutkimus siitä, kuinka moni hakeutuu alalle juurikin omien ongelmiensa ”viettelemänä”. Sivusta seuranneena: moni.

Syynä varmaankin se, että osaavat mennä päänsä sisälle myöntäen ongelmansa. Jokaisellahan meistä niitä on. Nämä haluavat selvittää niitä, jotta elämä olisi parempaa ja voisi toisellekin antaa siten enemmän. Eivät siis ole ongelmaisempia, vaan tiedostavat ajatukset vaan paremmin. 

Älä jaksa. Tiedostava ihminen hakeutuu yksilöterapiaan - ei hoitamaan muita hulluja.

Tähän on pakko kliinikon kommentoida, että asiat ei usein ole joko tai vaan sekä että :-)

minusta taas luovana ihmisenä olisi valloittavaa jos kumppani olisi laaja katseinen ja omaisi näkemystä ja ajattelu kykyä eripuolilta elämää...ois aika ihana neito...

Vierailija kirjoitti:

Pidän kyseisiä ihmisiä epäilyttävinä.

Jos joku lähtee lukemaan kyseistä pseudotiedettä ja uskoo kaiken, henkilöllä ei ole kriittistä ajattelukykyä eikä hän ole kovinkaan luotettava.

Psykologia on kova tiede. Psykiatria on sen sijaan nykyajan astrologiaa.

Riippuisi tietenkin ihmisestä, mutta yleisesti tuo ammatti ei ole turn off. Vaikkei olisi psykologikaan niin arvostan kumppanissa avoimuutta ja kiinnostusta/pyrkimystä ymmärtää ihmisiä. Psykologi voisi olla tuossa jo aika pitkällä ja luulisi vuorovaikutuksen hänen kanssaan sujuvan.

Mutta esim. joku vankilapsykologi kuulostaisi liian rajulta siinä mielessä, että eroaisimme jo aika paljon. Että miten joku pystyy edes tekemään sellaista työtä, pitää olla aika luja luonne.

Ei psykologi itsessään pelota. Aiheena psykologia on todella kiinnostava itsestänikin, eikä psykologin paperit kenestäkään tee superihmistä.

Ikävä kyllä ala vaan kerää tavalla tai toisella vinksahtaneita puoleensa. Eräs hyvin hiljaiseksi vaiettu tutkimus ulkomailla osoitti psykologian opiskelijoista yli puolella ilmenevän niin sadistisia kuin narsistisiakin piirteitä (vaikka narsisti onkin tämän päivän liikaa viljelty yleishaukkumasana). Hyvin monella psykologiaa opiskelleella on myös muita ongelmia aina itsetuhoisuudesta lähtien. Monesti älykkäät, mutta ongelmaiset ihmiset kiinnostuvat juuri siitä alasta, joka käsittelee syvällisemmin niitä omia ongelmakohtia.

Tiettyä ilmiötä on myös muilla aloilla. Vaikkapa esimerkiksi teologian maistereissa tai rahoitusalalla: ala houkuttelee tietyllä tavalla valtaa ja kunniaa hamuavaa kieroutunutta ihmistyyppiä, vaikka kaikki alalla olevat eivät tietenkään olekaan mihinkään suuntaan vinksallaan. Kuitenkin esimerkiksi papeista ja pörssimeklareista löytyy prosentuaalisesti enemmän näitä kuuluisia narsisteja kuin vaikka perusduunareista.

Tai tounen esimerkki vaikka ravintotieteissä: vaiettu julkinen salaisuus on se, että itse syömishäiriöiset ovat opiskelijoissa ja valmistuneissa yliedustettuna verrattuna muuhun väestöön.

Eli summasummarum: psykologiaa opiskellut voi olla todella mahtava ja viisas ihminen, jossa ei ole mitään pelottavaa. Kuitenkin todennäköisyys että on vinksallaan sekopäisyyteen, sadismiin ja narsistisuuteen on suurempi kuin keskivertotallaajilla.

Psykologia en huolisi, mutta psykiatrin ottaisin hyvinkin kumppaniksi. Outoja ovat, niin olen minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Riippuisi tietenkin ihmisestä, mutta yleisesti tuo ammatti ei ole turn off. Vaikkei olisi psykologikaan niin arvostan kumppanissa avoimuutta ja kiinnostusta/pyrkimystä ymmärtää ihmisiä. Psykologi voisi olla tuossa jo aika pitkällä ja luulisi vuorovaikutuksen hänen kanssaan sujuvan.

Mutta esim. joku vankilapsykologi kuulostaisi liian rajulta siinä mielessä, että eroaisimme jo aika paljon. Että miten joku pystyy edes tekemään sellaista työtä, pitää olla aika luja luonne.

Kaksi entistä opiskelijakaveriani olivat viitisen vuotta vanKilapsykologeina ja ovat kyllä herttaisimpia ihmisiä ikinä. Ei kannata tässäkään tilanteessa tehdä ammatista päätelmiä.

Vierailija kirjoitti:

Lastenkasvatus ei heiltä onnistu. Liian lepsuja. Aina keskustellaan liikaa taaperon kanssa, vaikka pitäisi olla jämäkkä rajojen asettaja.  Koulumaailmassa psykologin lapset ovat pahimpia häiriköitä. Tuota väitettä en nuorena opettajana uskonut, mutta neljän vuosikymmenen jälkeen allekirjoitan itsekin tuon kollegoitteni lauseen.

Allekirjoitan tämän tietyllä tavalla, tuttavani on psykologi. Toisaalta tuntuu siltä että hänen lapsistaan voi tullakin jotain koska tuo lässyttävä kasvatustyyli on johtanut myös siihen että lapsillaan on vahva itsetunto vaikka varmasti pistävät luokan sietokyvyn koville. Kaksipiippuinen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Ei psykologi itsessään pelota. Aiheena psykologia on todella kiinnostava itsestänikin, eikä psykologin paperit kenestäkään tee superihmistä.

Ikävä kyllä ala vaan kerää tavalla tai toisella vinksahtaneita puoleensa. Eräs hyvin hiljaiseksi vaiettu tutkimus ulkomailla osoitti psykologian opiskelijoista yli puolella ilmenevän niin sadistisia kuin narsistisiakin piirteitä (vaikka narsisti onkin tämän päivän liikaa viljelty yleishaukkumasana). Hyvin monella psykologiaa opiskelleella on myös muita ongelmia aina itsetuhoisuudesta lähtien. Monesti älykkäät, mutta ongelmaiset ihmiset kiinnostuvat juuri siitä alasta, joka käsittelee syvällisemmin niitä omia ongelmakohtia.

Tiettyä ilmiötä on myös muilla aloilla. Vaikkapa esimerkiksi teologian maistereissa tai rahoitusalalla: ala houkuttelee tietyllä tavalla valtaa ja kunniaa hamuavaa kieroutunutta ihmistyyppiä, vaikka kaikki alalla olevat eivät tietenkään olekaan mihinkään suuntaan vinksallaan. Kuitenkin esimerkiksi papeista ja pörssimeklareista löytyy prosentuaalisesti enemmän näitä kuuluisia narsisteja kuin vaikka perusduunareista.

Tai tounen esimerkki vaikka ravintotieteissä: vaiettu julkinen salaisuus on se, että itse syömishäiriöiset ovat opiskelijoissa ja valmistuneissa yliedustettuna verrattuna muuhun väestöön.

Eli summasummarum: psykologiaa opiskellut voi olla todella mahtava ja viisas ihminen, jossa ei ole mitään pelottavaa. Kuitenkin todennäköisyys että on vinksallaan sekopäisyyteen, sadismiin ja narsistisuuteen on suurempi kuin keskivertotallaajilla.

Nyt puhut kyllä puuta heinää, narsistisuus on ehkäpä kauimpana ainakaan 20-40 vuotiaissa psykologeissa kaikista persoonallisuuden häiriössä. Vallanhimoa ja minäkeskeisyytyä ei mielestäni ole nimeksikään.

Mutta tuossa itsetuhoisuudessa olet oikeassa, naispsykologeilla se on kolminkertainen normiväestöön verrattuna, miespsykologeilla taasen ei eroa normiväestöstä (ainoan virallisemman selvityksen mukaan). Itse asiassa,.tuon itsetuhoisuuden arvellaan enemmänkin johtuvan rankasta työstä ja muiden huolien kantamisesta kuin siitä että alunperinkin olisi ollut jotain vialla.

Tosin oman kokemuksen mukaan ahdistuneisuutta on enemmän kuin normijampoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidän kyseisiä ihmisiä epäilyttävinä.

Jos joku lähtee lukemaan kyseistä pseudotiedettä ja uskoo kaiken, henkilöllä ei ole kriittistä ajattelukykyä eikä hän ole kovinkaan luotettava.

Psykologia on kova tiede. Psykiatria on sen sijaan nykyajan astrologiaa.

Et taida sinäkään tietää mikä on kummankin näiden sisältö. Mutta hyvä tietysti että on mielipiteitä.

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta on psykiatrista. Aamulla ihmetteli: "Miksi löin yöllä?"

Kaupunki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lastenkasvatus ei heiltä onnistu. Liian lepsuja. Aina keskustellaan liikaa taaperon kanssa, vaikka pitäisi olla jämäkkä rajojen asettaja.  Koulumaailmassa psykologin lapset ovat pahimpia häiriköitä. Tuota väitettä en nuorena opettajana uskonut, mutta neljän vuosikymmenen jälkeen allekirjoitan itsekin tuon kollegoitteni lauseen.

Allekirjoitan tämän tietyllä tavalla, tuttavani on psykologi. Toisaalta tuntuu siltä että hänen lapsistaan voi tullakin jotain koska tuo lässyttävä kasvatustyyli on johtanut myös siihen että lapsillaan on vahva itsetunto vaikka varmasti pistävät luokan sietokyvyn koville. Kaksipiippuinen juttu.

Hmm, itselläni ei ole lapsia mutta olen psykologi ja useilla kolleegoillani on lapsia. Kyllä siellä jokaisessa perheessä rajojen merkitys tajutaan. Mutta se on totta että varmaan normiperhettä enemmän annetaan lapsen löytää oma polku, kiinnostuksenkohteet ja identiteetti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noiden ammattien edustajat ovat lähes poikkeuksetta itsekin jollain lailla vinksahtaneita.

Jossakin oli jopa tutkimus siitä, kuinka moni hakeutuu alalle juurikin omien ongelmiensa ”viettelemänä”. Sivusta seuranneena: moni.

Syynä varmaankin se, että osaavat mennä päänsä sisälle myöntäen ongelmansa. Jokaisellahan meistä niitä on. Nämä haluavat selvittää niitä, jotta elämä olisi parempaa ja voisi toisellekin antaa siten enemmän. Eivät siis ole ongelmaisempia, vaan tiedostavat ajatukset vaan paremmin. 

Älä jaksa. Tiedostava ihminen hakeutuu yksilöterapiaan - ei hoitamaan muita hulluja.

BS-bingon ruutu "hullu" täytetty! Mielenterveysongelmia on todella laajalla skaalalla hädin tuskin häiritsevistä erittäin vakaviin. Jos käytät kaikkien kuvaamiseen sanaa "hullu" kerrot aika paljon itsestäsi.

Tuon kirjoittanut sitä paitsi ei viitannut tietoisuuteen mielenterveysongelmista vaan ongelmista. Siinäkin on ero. Jotkut meistä ihan aidosti pohtivat miksi mielemme toimii niin kuin se toimii. Ja miksi esim. oma käyttäytyminen aiheuttaa joskus ongelmia jne.