Miksi et seurustele?

Ei valitettavasti ole koskaan edes seurustellut sellaisen miehen kanssa, joka ns vie ja minä vikisen. Toki nuorudessa olin järjettömän rakastunut koska sain (muutamaksi vuodeksi) hänet kenet halusin. Valitettavasti se päättyi hänen toimesta. 

Olen aina halunnut sellaisen miehen joka ottaisi parisuhteen etenemisedtä ja kehityksestäkin ohjat käsiinsä ja käyttäytyisi fiksusti, sivistyneesti, aikuismaisesti, jolle naisystävä ja parisuhde on mahdollisuus, ei uhka. Miehen jolla on haaveita ja tavoitteita ja niihin kuuluu elämänkumppani. Miehen jolla sydän ja kyky ajatella asioota toisen näkökulmasta. Sellainen joka antaa kumppanin olla se mikä hän on eikä pyri muuttamaan ja pitää naistaan kauniina vaikkei mikän missi olekaan, sellainen mies joka arvostaa naisessa älykkyyttä, sitoutuneisuutta, luotettavuuta, uskollisuutta jne. Sellaisen jolle parisuhteessa ollessa puhutaan me muodossa, eikä aina vaan minä minä minä minä.

Olen siis vain tavannut täysin vääriä miehiä. Huom. Lähinnä edellisten kuvailuiden vastakohtia, hirvittävän itsekeskeisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Eipä se sen kummempaa vaadi, kuin että sellaiset jotka itseä kiinnostaisi, eivät kiinnostu minusta. 

Saisin kyllä "jonkun" jos vaan ottaisin, mutta kai sitä nyt jonkinlainen veto pitäisi olla siihen toiseen. 

Tämä

Olen leski. Liitto oli pitkä, onnellinen, tasapainoinen. Kumpikaan emme olleet täydellisiä, mutta toisillemme sopivia. Riitoja ei ollut, olimme elämän perusasioista samaa mieltä. Pientä torailua tietysti oli, nälkäkiukkua ja väsymys- ja stressipurkamista puolisoon, mutta sillä ei ollut vaikutusta tyytyväisyyteen yhdessäolomme luonteesta. Puhuimme säännöllisesti kaikista asioista, pidimme jopa eräänlaisia swot-analyysejä kaikesta mahdollisesta aina kun jommasta kummasta siltä tuntui. Vaikka tietysti osaan jo elää puolisoni menettämisen kanssa ja hyväksyn tilanteen, se vaikuttaa edelleen elämääni kaikin tavoin vaikka olen ollut yksin jo monta vuotta. Ikävä ja kaipaus on suuri.

Niinpä en millään tavalla kuvittele, että voisin löytää uuden puolison, jonka kanssa suhde ja eläminen olisi mahdollista. Pelkään, tai oikeastaan olen varma, että, vaikka en sitä tarkoittaisi tai haluaisi, vertaisin häntä edesmenneeseen puolisooni, ja hän häviäisi. Tutustuminen ja opetteleminen uuden ihmisen elämään ja tapoihin, ja omieni opettaminen hänen, tuntuu hyvin vieraalta. Ja vielä, yksinoloni aikana en ole tavannut yhtäkään ihmistä, jota olisin ajatellut "sillä silmällä" tai joka olisi kiinnostanut minua sen enempää muuten kuin tuttavana tai kaverina. 

Nyt olen onnellinen siitä, että olen saanut elää ja kokea pitkän onnellisen parisuhteen. Kiitollisuus ja muistot auttavat elämään yksin, enkä koe edes tarvitsevani uutta puolisoa. Toki joskus kun esim. olen ollut liikkeellä kaverin kanssa, joka menee kotiinsa puolisonsa luokse ja minä menen kotiini, jossa puolisoa ei ole, se tuntuu surulliselta. Tai se, että elämän asioita ei voi jakaa puolison kanssa, on joskus raskasta. Yksinäisyyskin vaivaa. Mutta sitten taas toisaalta, parempi on olla yksin kuin puolivillaisessa suhteessa - onnelliseen uuteen suhteeseen en enää usko.

Olin neljä vuotta todella huonossa suhteessa ihmisen kanssa joka alkuun esitti minulle ihan eri ihmistä. Sitten kun naamiot pikkuhiljaa tippui, minulla kesti aivan liian kauan ymmärtää että tulisin näkemään sitä  kivaa tyyppiä johon rakastuin vain muiden ihmisten seurassa, kahdestaan saisin olla kaikesta nillittävän ankean laiskimuksen kanssa. En luota enää arvostelukykyyni miesten suhteen, ja rima on älyttömän korkealla tämän huonon kokemuksen vuoksi. 

Joku kirjoitti aiemmin tässä ketjussa kuin omilla sanoillani

"En voi sietää miehiä joista tulee heti se olo että minun pitää alkaa huolehtimaan hänestä, saan rinnalleni aikuislapsen kaikkine traumoineen ja ongelmineen. "

Just näin, tämä herätti omia ajatuksia siitä miksi (ainakin osittain) luulen olevani edelleen yksin 54 vuotiaana. Vaikken todellakaan ole sitä hoivaaja/huolehtija/pullantuoksuinen kotirouva naistyyppiä, niin mistä ihmeestä johtuu että lähes poikkeuksetta huomaa melko pian ihan alkuvaiheessa, että joudun siihen tapailun ja yhteisten tekemisten organisaattoriksi. Mies on tai muuttuu ainakin hiukan passiiviseksi  perässävedettäväksi. No sitten jos suhde on edennyt pidemmälle, on minun rooliin jäänyt sen seuraavalle asteelle vieminen. Nämä, ehkä vähän heikkoitsetuntoiset vässykkätyyppiset miehet odottavat kaikelta valmista, ottavat kyllä sujuvasti rusinat pullasta ja suhteen heille parhaat puolet antamatta itse minulle juuri mitään muuta kuin seuraa. Enkä tarkoita mitään taloudellista, minä pärjään kyllä varsin hyvin omillani. Ompa ollut eräs 8 kk mittainen suhde jossa mies yritti kaikin keinoin, pikku jutuissakin, hyötyä minusta taloudellisesti. Erään henkilön kohdalla jonka kanssa tultiin muuten ihan hyvin juttuun, oltiin tapailtu jo useita kuukausia keski-iässä, olisin tarvinnut fyysistä apua jonka pitäisi olla miehelle todella simppeli homma, hän kiemurteli ja kieltäytyi jollain ihan diiba daaba selityksellä tulemasta auttamaan minua minun, hän ei siis edes yrittänyt keksiä jotain valkoista valhetta. Olin tyrmistynyt ja tunsin kyllä jonkunasteista noulouttakin siitä että kun kerran 10 v pyydän keltään mitään apua, niin seurustelukumppanimies kieltäytyy. Wou.

Tiesin sillä sekunnilla, tää tapaaminen oli viimeinen ton saatanan hiiren kanssa. En voi sietää miestä joka kieltäytyy ihan pienestä avunpyynnöstä (siis lähennä 5 min työstä ja käsiparina olemisesta). En tarvitse tuollaista ihmistä mihinkään, en edes leffaseuraksi.

Ei ole tarvetta. Elämä ihanaa muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa olla enää tilivelvollinen kenellekään, olla toisen tarpeiden täyttäjä tai yrittää sovittaa omaa elämää jonkun toisen elämän kanssa. Ihana asua omassa kodissa, omilla säännöillä, viettää vapaa-aikaa kuten itse haluaa.

Mahtavaa! Juuri näin.

Pääsin parilla kokemuksella ylitse siitä kokemattoman vaaleanpunaisesta hattaraunelmoinnista, jonka mukaan elämäni muuttuu kertaheitolla täydelliseksi kunhan pääsen parisuhteeseen. Todellisuus oli paljon karumpaa ja totesin ettei ole sen arvoista ja elämä on ihan omassa seurassani paljon keveämpää ja mukavampaa. Tajusin myös että se on todellakin vain aivokemiallinen häiriö olla ihastunut, koska siinä ei todellakaan ollut oma itsensä ja ajatteli aivan kummallisesti. Tuskin edes parisuhteeseen pystyisin vaikka vastaan tulisi miten hienoa porukkaa, koska nyt näen kaikissa ainoastaan varoitusmerkkejä.

Mieluiten haluaisin löytää luotettavan pitkän hoikan miehen rinnalleni.  Kivasta kaverista  , joka pitää kauneudesta kaikissa muodoissa. Ja on rehellinen. 

Oma koti sekä ulkomaan koti !

Koska ei ole tullut vastaan sellaista miestä jonka kanssa olisi voinut kuvitella edes ajatuksen tasolla jotain enemmän. Tunne on jäänyt puuttumaan, ei perhosia, ei kiinnostusta, uteliaisuutta, ihastusta ei mitään ole tullut kenestäkään.

Nyt on kyllä ensimmäistä kertaa sellainen tilanne, että mies on todella saanut minut koukkuunsa. En voi kyllä sanoa seurustelevani, vielä, koska kaikki on niin alussa. Jos ensitapaamista ei lasketa niin ollaan tavattu kaksi kertaa sen jälkeen. Yritän olla munaamatta tätä juttua, koska oikeasti hän on se kenet haluan. Nyt on ne kuuluisat perhoset vatsassa koettu. N25

Vapaa testosteroni 170 pmol/l, ei enää "luonto vedä tikanpoikaa puuhun"

M34v

en ole löytänyt kivaa miestä,

*en ollut kiinnostunut varastusta miehestä

*menetin työpaikan miehen vuoksi

*mies varattuna ei osoittanut kiinnostusta vaan pussaisi vieressä olevaa naista

En jaksa enää koskaan mitään parisuhdetta. Olen mieluummin yksin ja elämä on hyvää näin. N47

Ota rauhassa ja anna aikaa itsellesi. Olet nuori ja kokenut raskaita juttuja. Tee itsellesi mukavia asioita ja tutustu uusiin kavereihin jos siltä tuntuu. On vaan hyvä, ettei sinulla ole pakkoa löytää ketään. Aikaa sulla on :)

Kuka hullu haluaa " keskenkasvuista " kakaraa pyörimään jalkoihin544

Olen niin tottunut olemaan yksin että tuskin edes osaisin jakaa arkea toisen kanssa. Toki välillä tämä jatkuva yksin oleminen tuntuu musertavalta, mutta enimmäkseen nautin omasta ajasta. Harmittaa kyllä se, että en tiedä miltä tuntuu olla rakastunut. Huomaan miettiväni tätä varsinkin kun tulee rakkaustarina vastaan kirjassa/leffassa/sarjassa.

Koen olevani niin ruma mies että kelpaan vain joillekin kehityvammaisille naisille. Masentaa etten hyvätuloisena nelikymppisenä miehenä saa tasoistani naista. Tienaan 70 tonnia vuodessa ja dippainssin tutkinto löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Koska ei ole tullut vastaan sellaista miestä jonka kanssa olisi voinut kuvitella edes ajatuksen tasolla jotain enemmän. Tunne on jäänyt puuttumaan, ei perhosia, ei kiinnostusta, uteliaisuutta, ihastusta ei mitään ole tullut kenestäkään.

Nyt on kyllä ensimmäistä kertaa sellainen tilanne, että mies on todella saanut minut koukkuunsa. En voi kyllä sanoa seurustelevani, vielä, koska kaikki on niin alussa. Jos ensitapaamista ei lasketa niin ollaan tavattu kaksi kertaa sen jälkeen. Yritän olla munaamatta tätä juttua, koska oikeasti hän on se kenet haluan. Nyt on ne kuuluisat perhoset vatsassa koettu. N25

Ahhh, mystinen viirusilmäinen komea Eastwood saapui elämään niin naista viedään...

Olen todella hidas kiinnostumaan ihmisistä. Ihastun yleensä vain valmiiksi läheisiin ystäviin siinä vaiheessa, kun he ovat olleet elämässäni pitkään. Näissä ihmissuhteissa parisuhdehaaveet eivät ole sitten kohdanneet. Tuntuisi feikiltä lähteä deittailemaan ihmisiä sillä asenteella, että tunteet tulevat peliin ehkä vasta vuosien kuluttua. 

Ei oikein kehtaa vaikka mieli tekisi.