Miksi et seurustele?

Ei vaan pysty luottamaan siihen etteikö selän takana salaiset flirttailevat viestit lentelisi kun lämmitellään uutta parempaa kumppaniehdokasta johon sitten hypätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lemmikit tuntuu olevan miehille ongelma

Miksi lemmikit ovat ongelma miehille? Ei kai niillä kaikilla ole niin pahaa allergiaa, ettei voisi ollenkaan sietää eläimen villaa.

Ihmettelen kanssa tuota palstatotuutta, kun monella miehelläkin on erilaisia lemmikkejä. Miksi lemmikit olisi heille jokin ongelma?

Nainen elukalla vastaa miehissä raivopelaajaa tai autonruuvaajaa, ja vähintään 6 tuntia päivässä. Samantasoisia ovat.

Tässäpä tyypillinen esimerkki lapsellisen kiukuttelun tasolle vajonneesta miehestä, jonka hauras itsetunto ei kestä edes kumppanin lemmikkiä. Eipä yllätä, että jotkut miehet ovat mustasukkaisia jopa eläimestä, koska sille annettu aika tarkoittaa sitä, että mies ei pääsekään olemaan kumppaninsa täydellisen huomion ja palvonnan kohteena (mihin nämä taaperomiehet uskovat olevansa automaattisesti oikeutettuja).

Koska en luota ihmisiin. En enää kehenkään ja siihen on syynsä.

Itsetunto ja luottamus ihmisiin on huolellisesti tuhottu: väkivaltaiset ja epävakaat vanhemmat, 10 vuotta koulukiusaamista ja se ainoa seurustelukokemus oli miehen kanssa joka paljastui varatuksi.

Eli minulla ei ole ollut elämäni aikana ainuttakaan läheistä ihmissuhdetta eikä minulle ole ylipäätään kehittynyt minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Käyn kyllä terapiassa ja koen sen hyödylliseksi, mutta ongelma on että ei ketään voi pakottaa olemaan erikoisen, vetäytyvän ja ihmissuhdetaidottoman ihmisen kaveri.

Vaatisi todella paljon aktiivisuutta ja kykyä sietää pettymyksiä että saisin seurustelusuhteen. Miehetkään eivät koskaan yritä tutustua minuun. Minua on yritetty iskeä kirjaimellisesti täsmälleen yhden kerran, kun olin 20 vuotias ja mies oli 40. Normaalissa elämässä kukaan mies ei koskaan yritä tutustua tai lähestyä millään tavalla, eli ilmeisesti olen niin totaalisen ruma ja kuvottava ihminen että en kelpaa edes ulkonäön suhteen.

Olen nyt ostamassa omaa asuntoa ja ajattelin hankkia koiran, ja se saa riittää koko elämän ainoaksi suhteeksi toiseen olentoon.

Oma pää ollut liian solmussa turhan pitkään ja hurrikaania muistuttava elämäntilanne. Kun en tiedä itsekään kuka olen tai mitä haluan niin hankala silloin toivoa tai antaa sitä vastavuoroista välittämistä kenellekään muullekaan. Antaa heidän elää hyvässä suhteessa joilla siihen kykyä on, pidän heille peukkuja . 

Ruma ja vanha. Siksi. Nuorempana ruma. Ihastuin niihin miehiin, kenellä oli vara valita. Päädyin yhteen miehen kanssa keneen en koskaan palavasti ihastunut tai rakastunut. Siinä meni noin 15v. En usko enää, että löydän ketään. En tosin edes etsi. Ihastuin taas muutamia vuosia sitten mieheen, jonka luulin katselevan minua kiinnostuneesti. No erehdyin. Hän sitten rupesi seurustelemaan tietenkin minua paljon tasokkaamman naisen kanssa.  Olen sititen yksin loppuelämäni, kun en usko, että kukaan kenestä itse kiinnostuisin tarpeeksi, kiinnostuisi minusta, Yksi tyytymisuhde tähän elämään riittää.  Olen kateellinen niille, ketkä saavat rakastaa palavasti.

Mie vähän luulen että NYT männään.

Vierailija kirjoitti:

koska isäni on homo

Mulla on sulle hyviä uutisia, sun ei tarvitse seurustella isäsi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Edelliseen 372:n vielä lisäys. Katson monesti jotain sarjoja tai elokuvia sekä luen kirjoja ja niissä henkilöt kokevat ihania hetkiä toisen kanssa. Itsellä on hyvä mielikuvitus joten jos luen esim että toinen laittoi pään toisen hartiaa vasten tai he halasivat yms niin kuvittelen itseni samaan tilanteeseen. Joskus olen myös iloinen jos joistakin tulee pari. Monet sarjat ja lukuvat ovat sen vuoksi tärkeitä ja kiintyy typerästi niihin. Jotenkin se ehkä korvaa sitä omaa läheisyyden puutetta, kun voi haaveilla ja katsoa sitä ns toisten elämää. Tietenkään se ei ole totta ja varmaan moni joka saa läheisyyttä ihan oikeassa elämässä ei kaipaa mitään elokuvien tuomaa haaveilua. Ymmärrän sen. Itse olen koukussa esim fanfiktioon sen vuoksi, että moni kirjoittaja jotenkin pukee sanoiksi niin hyvin ne omatkin ajatukseni. Moni tarina kuvaa esim yksinäisyyttä tai pelkoa niin hyvin. Sitten jos tälläinen henkilö onnistuu saamaan parisuhteen ja kokee hellyyttä niin siihen samaistuu. Joku voi pitää minua typeränä, mutta tykkään lukea niin paljon tarinoita ja moni osaa kirjoittaa hyvin ja liikuttavasti. Tietysti oikea elämä on eri juttu ja moni "satu" päättyy huonosti tai asiat eivät ole helppoja. Ei ole onnellisia loppuja. Tuli nyt tämä vielä mieleen. Sori jos kuulostaa typerältä jo :)

Joku vois sanoa että hölmöä elää mielikuvissa, mutta tiedän niin paljon naisia jotka on hukanneet elämäänsä paskoissa suhteissa, että ei se todellisuuskaan aina mitään herkkua ole.

En jaksa / halua olla aina, kerta toisen jälkeen se suhteen promoottori, vain toisen terapeutti, tukija, pönkittäjä ja laastari. En kestä enää yhtään lapsentasolle jäänyttä tunnevammaista ja itsekeskeistä miestä jolle toisen arvostus on vieras asia eikä ymmärretä yhtään omien tekemisten vaikutusta kumppaniin. Eletään vaan minä minä minä ajattelumallilla kykenemättä yhyään asettumaan toisen asemaan. En vaan kertakaikkiaan kestä enää yhtään tyhjäpäätä.

Miksi hakata päätä seinään 

N 54

Ne miehet joista kiinnostun, eivät halua minua.

Minusta kiinnostuvat vain rumat tai itseäni paljon vanhemmat miehet. Olen mieluummin yksin.

Mulla on epävakaa persoonallisuus häiriö ja oireet pahenee jos tapailen tai seurustelen. En onneks näytä sitä kumppanille pahemmin, mutta mun pään sisällä ja rinnassa tuntuu siis aivan kamalalta. Mun suhteet on kestänyt aina vuoden ja sitten oon keksinyt syyn lähteä pois. Mulla on todella tarkat kriteerit miehen luonteen ja persoonan puolesta, jotta mun olisi parempi ja helpompi olla. Yleinen syy, että on kauheen kauaa pysty tutustumaan toiseen, koska epätietoisuus ahdistaa mua.

Naisille ei kelpaa mikään, pitäisi olla joku monimiljönääri. Toki kaikenlaiset yh-äidit ovat kiinnostuneita saamaan elättäjää äpärilleen, mutta kuka sellasiin nyt haluaa sekaantua, vähän kun jotain spitaalisia.

Tosi pitkäaikainen( yli 10v) teini-iän puolessa välissä alkanut masennus jonka aikana meni minäkuva ym, totaalisen paskaksi. En ole koskaan ollut mikään hymyilevä Naantalin aurinko muutenkaan ja kun siihen lisää paskan olon, on mun yleisilme lähtökohtaisesti sellainen että haluisin tappaa jonkun). Mulla on kyllä aika paljon kavereita sekä ystäviä, oon kai( pyrin olemaan) reilu ja huomioiva tyyppi joka huomioi ja oon kiinnostunut muista. Ainakin sillon kun pää on tasapainossa. Omassa kuplassa harvemmin mitään tapahtuu, nykyään on työpaikka usean koulutuksen ja turhan yrityksen jälkeen, töiden jälkeen sitä ei pahemmin jaksakaan enää muuta tehdä tai esittää sosiaalista. Oon myös kasvanut melko säkissä joten käsitys siitä mitä tältä elämältä, perus arjelta tai yhteiskunnalta toivon, on ihan helvetin hataralla pohjalla. En todellakaan hae aktiivisesti seuraa, olen ääri-introvertti ja sarvet kasvaa hälinässä tai kälätyksessä päähän todella rivakasti. Läheisille taidan olla melko tärkeä, mulle on sanottu että oon hyvä tuki ja kuuntelija. Mutta niin on moni muukin( mun mielestä kuuluu jokaisen perus empatian omaavan työkalupakkiin) joten mä en poikkea yhdestäkään perusjantterista tolla saralla mitenkään. Mulla ei vaan ole mitään annettavaa, en tiedä riittäisikö (no ei helvetissä) jaksaminen mihinkään säätämiskuvioon JA mä oon pärjännyt ihan hyvin reilusti yli 30v liimaamatta itseäni kiinni kehenkään...miksi vaikeuttaa elämää tästä enempää kun nyt tuntuu jotenkuten tasaisesti menevän...

Olen onnellinen sinkkuna. Oma aika ja vapaus ovat tärkeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi pitkäaikainen( yli 10v) teini-iän puolessa välissä alkanut masennus jonka aikana meni minäkuva ym, totaalisen paskaksi. En ole koskaan ollut mikään hymyilevä Naantalin aurinko muutenkaan ja kun siihen lisää paskan olon, on mun yleisilme lähtökohtaisesti sellainen että haluisin tappaa jonkun). Mulla on kyllä aika paljon kavereita sekä ystäviä, oon kai( pyrin olemaan) reilu ja huomioiva tyyppi joka huomioi ja oon kiinnostunut muista. Ainakin sillon kun pää on tasapainossa. Omassa kuplassa harvemmin mitään tapahtuu, nykyään on työpaikka usean koulutuksen ja turhan yrityksen jälkeen, töiden jälkeen sitä ei pahemmin jaksakaan enää muuta tehdä tai esittää sosiaalista. Oon myös kasvanut melko säkissä joten käsitys siitä mitä tältä elämältä, perus arjelta tai yhteiskunnalta toivon, on ihan helvetin hataralla pohjalla. En todellakaan hae aktiivisesti seuraa, olen ääri-introvertti ja sarvet kasvaa hälinässä tai kälätyksessä päähän to

https://www.romanceneverdies.com/12-signs-you-are-a-people-hating-misan…;  tuo tähän lisäyksenä vielä, noi kaikki kohdat täsmää 

Olen ruma ja sairas.

en tarvi ketään kertomaan miten asiat pitää mennä tai olla.

Äiti riitti siihen aikoinaan.

taviksista ei oo mitään iloa kun pärjää itsekseenkin parhaiten.

Takana 15 vuoden traumaattinen suhde. Nyt ei ole tullut vastaan ihmistä joka tuntuisi täysin oikealta. Kaksi lasta ja enempää en halua. Se jo rajoittaa ehdokkaita. Ei sillä, että olisin miestä kummemmin edes etsinyt. Seuraa kyllä löydän jos sitä haluan, mutta kun ei kiinnosta yhtään mitkään yhden illan jutut. Tuntuu vain tyhjältä ja merkityksettömältä.

En minä osaa valita hyviä miehiä tai sellaisia ei ole ollut minulle tarjolla. Tiedostan olevani itsekin hankala ihminen, olen hyvin empaattinen ja herkkä kolhitulla itsetunnolla. Minulla olisi kyllä paljon rakkautta annettavana,mutta olen valinnut kumppanit jotka eivät ole osanneet sitä minulle samoissa määrin antaa takaisin. Tiedän, että itsessäni on paljon työstettävää ja osa asioista on sellaisia joita voisi työstää vain parisuhteessa turvallisen kumppanin kanssa. En vaan enään jaksa uskoa, että sellainen löytyy. 

Lisäksi sydänsurut ja ongelmat parisuhteessa kuormittavat minua niin paljon, että on helpompi olla yksin. Toki minulla ei ole kokemusta parisuhteesta, jossa näitä ei jatkuvasti olisi.