Miten tavallista on, että on sellainen olo, ettei oikeasti ole olemassa?

Onko kenelläkään muulla vastaavaa kokemusta? Vanhempani olivat hyvin hallitsevia ja perheessä oli paljon ongelmia.

Villi veikkaus mutta voi olla että niin kokevat kaikki jollain tasolla, osa vain kykenee sivuuttamaan tämän tunteen kun taas toisia se jää kalvamaan todenteolla.

Olemme periaatteessa yksin tässä maailmassa, koska kukaan ei pääse pääsi sisälle etkä sinäkään toisaalta osaa lukea muiden ajatuksia.

On. Pidin murrosikäisenä kädessä helyjä, jotta muistaisin olevani oikeasti olemassa, kun ne pitävät ääntä. Ihan kuin se Muumien Ninni, joka oli näkymätön, mutta kaulassa kilisi kulkunen.

Vierailija kirjoitti:

Villi veikkaus mutta voi olla että niin kokevat kaikki jollain tasolla, osa vain kykenee sivuuttamaan tämän tunteen kun taas toisia se jää kalvamaan todenteolla.

Olemme periaatteessa yksin tässä maailmassa, koska kukaan ei pääse pääsi sisälle etkä sinäkään toisaalta osaa lukea muiden ajatuksia.

Luuletko niin? Usein erityisesti yksinollessa minulle tulee sellainen olo, että vain haalistun ja lopulta katoan täysin olemattomiin. Olen keski-ikäinen, mutta oma persoona tuntuu silti edelleen jääneen kehitykseltään täysin kesken.

Vierailija kirjoitti:

On. Pidin murrosikäisenä kädessä helyjä, jotta muistaisin olevani oikeasti olemassa, kun ne pitävät ääntä. Ihan kuin se Muumien Ninni, joka oli näkymätön, mutta kaulassa kilisi kulkunen.

Ikävä kuulla. Millaista elämäsi on ollut?

Mun mielestä ihmiset, joilla on ns. vahva persoonallisuus, ovat vähän harhaisia, vaikka vahva minuuden tunne on paljon toimivampi strategia maailmassa kuin se, että ei tunne olevansa oikeasti mikään. Mutta oikeastihan me ei olla paljon mitään, aivojen aaltoliikkeet reagoi ympäristön kanssa. Joku ihminen kokee vaikka olevansa erittäin hyvä kielissä ja verbaalinen. Saa sairauden, joka tukkii aivojen kielialueen. (Tämä tapahtui lähipiirissäni oikeasti). Lakkasiko hän olemasta oma itsensä? No ei minun mielestäni. Todellisuudessa hänen ominaisuutensa oli osa hänen koettua persoonallisuuttaan, mutta alun alkaenkin fragiili ja poistettaessa oleva.

Vai kässäsinkö oikein, mitä aloituksessa tarkoitettiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Pidin murrosikäisenä kädessä helyjä, jotta muistaisin olevani oikeasti olemassa, kun ne pitävät ääntä. Ihan kuin se Muumien Ninni, joka oli näkymätön, mutta kaulassa kilisi kulkunen.

Ikävä kuulla. Millaista elämäsi on ollut?

Aika laaja kysymys :D Pystytkö tarkentaa vähän?

Olen kuullut muidenkin ihmisten sanovan, että minusta ei saa oikein kiinni, tai minulla ei ole kunnon persoonallisuutta tai vakiintuneita mielipiteitä, tai että olen tuuliviiri. Tai että vaikutan antisosiaaliselta ja välinpitämättömältä ympäristön vaikutukseen. Minulle ei kuitenkaan itselleni tuo kovasti tuskaa olla minä, ei siis ole mitään paniikkia, vaan yleensä olen ihan rauhassa.

Käyn terapiassa ja terapeutti usein puhuu miten pitäisi arvostaa itseään enemmän. Se on kuitenkin vaikeaa, jos pohjimmiltaan kokee, ettei ole edes olemassa. Yritän koko ajan luoda jotain sellaista, johon kiinnittyä, mutta mikään ei tunnu pysyvän kasassa.

Se on ihan normaalia kun Matrixin serverissä tehdään hotswap.

t. Arkkitehti

Minä haalistun ihmisten seurassa. Yksin ollessa koen voimaantuvani ja näen itseni erillisenä persoonana.

Ilmeisesti koemme samaa asiaa eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Pidin murrosikäisenä kädessä helyjä, jotta muistaisin olevani oikeasti olemassa, kun ne pitävät ääntä. Ihan kuin se Muumien Ninni, joka oli näkymätön, mutta kaulassa kilisi kulkunen.

Ikävä kuulla. Millaista elämäsi on ollut?

Aika laaja kysymys :D Pystytkö tarkentaa vähän?

Olen kuullut muidenkin ihmisten sanovan, että minusta ei saa oikein kiinni, tai minulla ei ole kunnon persoonallisuutta tai vakiintuneita mielipiteitä, tai että olen tuuliviiri. Tai että vaikutan antisosiaaliselta ja välinpitämättömältä ympäristön vaikutukseen. Minulle ei kuitenkaan itselleni tuo kovasti tuskaa olla minä, ei siis ole mitään paniikkia, vaan yleensä olen ihan rauhassa.

Millaiseksi olet elämäsi tähän asti kokenut? Mielekkääksi vai kuormittavaksi? Rasitutko vuorovaikutuksesta toisten kanssa? Itse stressaan siitä aika paljon, koska koen muiden ihmisten usein yrittävän vaikuttaa toimintaani paljon voimakkaammin kuin mitä haluaisin. Koen joutuvani usein puolustamaan itseäni, jotta en täysin katoaisi.

No niin. Mistäs sen voisi tietää, olemmeko me kukaan "oikeasti" olemassa? Kaikki mitä koemme, on aistien varassa. Unessakin tapahtumat tuntuvat yhtä todelliselta kuin hereillä.

Vastaus kysymykseesi siis on; kyllä, muutkin kokevat samoin ja ovat kokeneet aina. Taidamme olla maapallon ainoa laji, joka on tarpeeksi viisas kyseenalaistamaan oman olemisemme, mutta ikävä kyllä liian tyhmä saamaan asiasta oikeasti selkoa.

On todella yleistä. Tätä aihetta on pohdittu ainakin muutama tuhatta vuotta. Guuglaappas ontologia.

Identiteetin heikkoutta, kypsyy kyllä siitä, terapia voi olla hyvä tuki asialle.

Vierailija kirjoitti:

Identiteetin heikkoutta, kypsyy kyllä siitä, terapia voi olla hyvä tuki asialle.

Olen käynyt terapiassa vuosikausia. Silti tämä tunne ei ole oikeastaan heikentynyt lainkaan. Olen hyvin nuoresta asti kokenut paljon voimakkaita ulkopuolisuuden tunteita. Koen, ettei minulle ole paikkaa missään. Olen yrittänyt sopeutua ympäristööni, mutta se ei ole koskaan kunnolla onnistunut. Paniikki on kulkenut aina jollain tasolla mukanani.

Up

Harva ihminen haluaa nähdä toisen sellaisena kuin hän on.

Joko ei kykenen, tai halua.

Ei ole yleistä eikä normaalia, eikä mitään tekemistä filosofisten "mistä sitä tietää olenko olemassa" kanssa. Suurimmalla osalla on yksi pysyvä minuus ja he eivät koe olevansa vailla omaa persoonaa. Mulla sama kuin ap:lla, ja montakin selittävää mt diagnoosia löytyy, ei parane filosofian kirjekurssilla.

Koen yksin ollessani haalistuvani, sulautuvani maailmaan. Kerran kävelyllä ihmettelin, kun ok-talon pihalla koira haukkui minulle, tuijotti hetken ja juoksi pois. Tajusin, että sittenkin näyn. En tosin kiinnostanut koiraa kovin kauaa. Vaihdettiin nopea katse.

Ihmisten kanssa olen normaali, mutta tuntuu että esitän. Se haalistunut on oikea minä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole yleistä eikä normaalia, eikä mitään tekemistä filosofisten "mistä sitä tietää olenko olemassa" kanssa. Suurimmalla osalla on yksi pysyvä minuus ja he eivät koe olevansa vailla omaa persoonaa. Mulla sama kuin ap:lla, ja montakin selittävää mt diagnoosia löytyy, ei parane filosofian kirjekurssilla.

Minulla on toistuva masennus ja ahdistuneisuushäiriö.