Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten tavallista on, että on sellainen olo, ettei oikeasti ole olemassa?
01.01.2019 |
Että siis ei ole vain ihmisenä arvoton, vaan ettei oikeasti edes pohjimmiltaan ole omana persoonallisuuteenaan edes olemassa? On olemassa ainoastaan heijasteina, jotka muut ovat sinussa näkevinään, mutta kukaan ei oikeasti näe sinua, koska et ole todellinen. Olet olemassa ainoastaan toisten sinusta muodostamien mielikuvien kautta. Tällainen olo minulla on ollut nuoresta asti.
Kommentit (79)
Mulla tulee usein tuollainen olo kun olen jossain ruuhkaisella, julkisella paikalla 🤔 Pari F-koodia löytyy jo entuudestaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä diagnooseja teillä on? Onko dissosiaatiohäiriöitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Pidin murrosikäisenä kädessä helyjä, jotta muistaisin olevani oikeasti olemassa, kun ne pitävät ääntä. Ihan kuin se Muumien Ninni, joka oli näkymätön, mutta kaulassa kilisi kulkunen.
Ikävä kuulla. Millaista elämäsi on ollut?
Aika laaja kysymys :D Pystytkö tarkentaa vähän?
Olen kuullut muidenkin ihmisten sanovan, että minusta ei saa oikein kiinni, tai minulla ei ole kunnon persoonallisuutta tai vakiintuneita mielipiteitä, tai että olen tuuliviiri. Tai että vaikutan antisosiaaliselta ja välinpitämättömältä ympäristön vaikutukseen. Minulle ei kuitenkaan itselleni tuo kovasti tuskaa olla minä, ei siis ole mitään paniikkia, vaan yleensä olen ihan rauhassa.Millaiseksi olet elämäsi tähän asti kokenut? Mielekkääksi vai kuormittavaksi? Rasitutko vuorovaikutuksesta toisten kanssa? Itse stressaan siitä aika paljon, koska koen muiden ihmisten usein yrittävän vaikuttaa toimintaani paljon voimakkaammin kuin mitä haluaisin. Koen joutuvani usein puolustamaan itseäni, jotta en täysin katoaisi.
Elämäni on ollut raskasta, mutta koen että se johtuu enemmän varsinaisista tapahtumista kuin siitä, miten koen itseni. Sairastuin vaikeasti ja pysyvästi fyysisesti yms. Se on vaikeaa. En osaa oikein vastata, rasitunko vuorovaikutuksesta. Kyllä, kyllä kai, pelkään hieman, että muutun liikaa niiden ihmisten kaltaiseksi, joiden seurassa olen. Jos totun tietyn ympäristön asenteeseen ja ilmapiiriin, niin mitä jos se tarttuu minuun liikaa ja en enää pysty palautumaan? Periaatteessa olen hyvä sopeutumaan, mutta haluan varoa sulautumasta ympäristöön liikaa.
Siinä mielessä en kauheasti rasitu ihmisistä, että en stressaa kovin paljon toisten seuraa. Jos joku vaikkapa arvostelee tai yrittää loukata minua, niin se ei kauheasti vaikuta, koska ajattelen asialla olevan tosi vähän tekemistä sen kanssa, mikä minä olen tai en ole. Se toinen henkilöhän koettaa käyttää minua välineenä esim. tuntea ylemmyyttä.
Se on aivan totta ja ymmärrän tuon tietoisena mielen tasolla. Käytännössä sietokykyä kritiikkiä kohtaan ei ole vain oikein päässyt kehittymään, kun on ollut vanhemman henkisenä nyrkkeilysäkkinä nuoresta asti. Vanhempani ei siis hakenut omiin ongelmiinsa koskaan apua, vaan purki oman pahan olonsa ilkeilemällä lapsilleen ja ottamalla ns. luulot pois.
Vierailija kirjoitti:
Mitä diagnooseja teillä on? Onko dissosiaatiohäiriöitä?
Minulla on kauan sitten ollut diagnoosi posttraumaattisesta stressireaktiosta.
voin samaistua.. tämä puhkesi teini-iässä eikä ole ottanut loppuakseen ja olen 28 -vuotta. Välillä "pääsen pois kuplasta" ja olen tosi onnellinen noina hetkinä mutta sitten taas ajatukseni upottavat minut "jonnekkin" ja olen pirun etäällä...
Liikunta auttaa usein, kontaktilajit.
Käyn terapiassa, ei auta ihan toivotulla tavalla.
Oon välillä todella ahdistunut asian suhteen ja käynyt läpi ties millaista joten ei voi kun todeta voimia ap:lle ja kertokaa ihmeessä jos on jotain keinoja vahvistaa omaa identiteettiä näkyvämmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä diagnooseja teillä on? Onko dissosiaatiohäiriöitä?
Eikö dissosiaatiohäiriö ole todella alidiagnosoitu? Minulta ei ainakaan koskaan ole edes psykiatrin vastaanotolla kartoitettu kyselemällä onko sitä vai ei.
Dissosiatiivinen häiriö. Terapiasi on ehkä vääränlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä diagnooseja teillä on? Onko dissosiaatiohäiriöitä?
Eikö dissosiaatiohäiriö ole todella alidiagnosoitu? Minulta ei ainakaan koskaan ole edes psykiatrin vastaanotolla kartoitettu kyselemällä onko sitä vai ei.
En osaa sanoa. Minulla ei ole mitään muistikatkoksia tai vuorottelevia persoonallisuuksia. Jos kaikki olot tapahtuu vain sisällä ja pystyy toimimaan maailmassa suht normaalisti, niin vaikea varmaan diagnosoida. Ja useinhan sitten kehittää kaikkia omia suojelu- ja selviämiskeinoka, esim. välttää tiettyjä tilanteita joiden tietää aiheuttavan jotain epämiellyttävää. Tilanteet ei kärjistyi ja elämä pysyy aika hallittavana, vaikka kapeana.
Vierailija kirjoitti:
Dissosiatiivinen häiriö. Terapiasi on ehkä vääränlaista.
Millainen terapia tähän voisi toimia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kerran sienissä semmonen olo, mutta se meni ohi kun vaikutus loppui.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kerran sienissä semmonen olo, mutta se meni ohi kun vaikutus loppui.
En ole koskaan käyttänyt huumeita. Alkoholiakin käytän vain todella vähän ja harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä diagnooseja teillä on? Onko dissosiaatiohäiriöitä?
Eikö dissosiaatiohäiriö ole todella alidiagnosoitu? Minulta ei ainakaan koskaan ole edes psykiatrin vastaanotolla kartoitettu kyselemällä onko sitä vai ei.
En osaa sanoa. Minulla ei ole mitään muistikatkoksia tai vuorottelevia persoonallisuuksia. Jos kaikki olot tapahtuu vain sisällä ja pystyy toimimaan maailmassa suht normaalisti, niin vaikea varmaan diagnosoida. Ja useinhan sitten kehittää kaikkia omia suojelu- ja selviämiskeinoka, esim. välttää tiettyjä tilanteita joiden tietää aiheuttavan jotain epämiellyttävää. Tilanteet ei kärjistyi ja elämä pysyy aika hallittavana, vaikka kapeana.
Minullakaan ei ole myistikatkoksia, mutta välillä tuntuu siltä, kuin persoona olisi muodostunut kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Traumapersoonani on aivan erilainen kuin normaalisti toimiva persoonan osa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sovinnainen totuus on että olemme olemassa. On helpompi järjestää toimiva yhteiskunta kun olemme sopineet että on olemassa yksilö jolla on nimi ja niin pois päin. Minä on hyvä työkalu tätä varten. Minää ei kuitenkaan kannata etsiä sen enempää maailmasta kuin munkkirinkilän reikääkään itse munkista.
Vierailija kirjoitti:
Sovinnainen totuus on että olemme olemassa. On helpompi järjestää toimiva yhteiskunta kun olemme sopineet että on olemassa yksilö jolla on nimi ja niin pois päin. Minä on hyvä työkalu tätä varten. Minää ei kuitenkaan kannata etsiä sen enempää maailmasta kuin munkkirinkilän reikääkään itse munkista.
Olen käynyt yliopistossa tieteenfilosofian kurssilla. Aloitukseni ei koskenut tämäntapaista pohdintaa, vaikka tiedostankin sillä olevan jotain yhtäläisyyksiä omaan ahdistuneisuuteeni. En siltikään koe todellisuuden olevan unta jne.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulla vastaavaa kokemusta? Vanhempani olivat hyvin hallitsevia ja perheessä oli paljon ongelmia.
Minulla on samanlainen perhetausta, ja tuntuu kuin en olisi oikea ihminen. Pikemminkin joku lelu tai koriste, jonka paikan muut voivat määritellä vapaasti. Ihan kuin minulla ei olisi edes oikeutta omiin mielipiteisiin tai toiveisiin.
Joskus nuorempana kun olin huonossa suhteessa, kontrolloivan miehen kanssa, tuli minulle sellainen olo kuin minua ei olisi olemassa. Se olo herätti tajuamaan, että suhteesta on pakko päästä eroon.
Elämä on helpottunut sen jälkeen kun olen kasvattanut välimatkaa vanhempiini. Siitäkin huolimatta että koen huonoa omaatuntoa siitä että olen kylmästi hyljännyt vanhat vanhempani.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kerran sienissä semmonen olo, mutta se meni ohi kun vaikutus loppui.
Joten mitä tapahtuu aivoissa sienissä? Tapahtuuko joillain ihmisillä samaa herkemmin luonnostaan, ilman sieniä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulla vastaavaa kokemusta? Vanhempani olivat hyvin hallitsevia ja perheessä oli paljon ongelmia.
Minulla on samanlainen perhetausta, ja tuntuu kuin en olisi oikea ihminen. Pikemminkin joku lelu tai koriste, jonka paikan muut voivat määritellä vapaasti. Ihan kuin minulla ei olisi edes oikeutta omiin mielipiteisiin tai toiveisiin.
Joskus nuorempana kun olin huonossa suhteessa, kontrolloivan miehen kanssa, tuli minulle sellainen olo kuin minua ei olisi olemassa. Se olo herätti tajuamaan, että suhteesta on pakko päästä eroon.
Elämä on helpottunut sen jälkeen kun olen kasvattanut välimatkaa vanhempiini. Siitäkin huolimatta että koen huonoa omaatuntoa siitä että olen kylmästi hyljännyt vanhat vanhempani.
Sanoitit todella hienosti tuon tuntemuksen, joka on kulkenut mukanani läpi koko elämäni.
- Ap
En tiedä kuinka yleistä tuo on, mutta ainakaan ihan kaikki eivät koe sitä edes hetkellisesti. Itselleni nimittäin ihan vieras ajatus. Koetko kuitenkin, että muut ihmiset ovat todellisia?
Alue: Aihe vapaa
Elämäni on ollut raskasta, mutta koen että se johtuu enemmän varsinaisista tapahtumista kuin siitä, miten koen itseni. Sairastuin vaikeasti ja pysyvästi fyysisesti yms. Se on vaikeaa. En osaa oikein vastata, rasitunko vuorovaikutuksesta. Kyllä, kyllä kai, pelkään hieman, että muutun liikaa niiden ihmisten kaltaiseksi, joiden seurassa olen. Jos totun tietyn ympäristön asenteeseen ja ilmapiiriin, niin mitä jos se tarttuu minuun liikaa ja en enää pysty palautumaan? Periaatteessa olen hyvä sopeutumaan, mutta haluan varoa sulautumasta ympäristöön liikaa.
Siinä mielessä en kauheasti rasitu ihmisistä, että en stressaa kovin paljon toisten seuraa. Jos joku vaikkapa arvostelee tai yrittää loukata minua, niin se ei kauheasti vaikuta, koska ajattelen asialla olevan tosi vähän tekemistä sen kanssa, mikä minä olen tai en ole. Se toinen henkilöhän koettaa käyttää minua välineenä esim. tuntea ylemmyyttä.