Miten tavallista on, että on sellainen olo, ettei oikeasti ole olemassa?

Omalla kohdalla kyse järjestelmällisestä kasvatuksesta, joka kielsi omat tunteet, ajatukset ja mielipiteet.

Sain kuulla olevani jollakin mystisellä tavalla huonompi, heikompi ja kykenemättömämpi elämään kuin muut samanikäiset.

Ei sinusta ole, et sinä osaa, olivat hyvin tyypillisiä kommentteja.

Kaikki lähti jopa siitä, että kaikki valintani olivat jotenkin huonoja. Jos minulle luvattiin vaikkapa jäätelö, ja pyysin suklaajäätelöä, sain mansikkajäätelön. Ihan vaan sillä perusteella että joku toinen lapsi oli pyytänyt mansikkajäätelöä. Ajatus oli, että se toinen lapsi tietää paremmin kuin minä.

Sama linja oli myös vaate- ja leluvalinnoissa. En voinut ssada sitä mitä pyysin, sillä joku muu tiesi aina paremmin.

Opinkin pyytämään muilta, että he sanoisivat toivovansa sitä lelua minkä itse halusin. Se oli ainoa keino saada oma toive toteutumaan.

En vieläkään uskalla sanoa omia toiveita tai mielipiteitä, sillä pelkään niiden olevan huonoja ja vääriä. Aika sairasta.

On kuin olisin vain joku varjo tai heijastus, mutta en oikea ihminen.

Pelkkä tapetinvärinen ääriviiva.

Toisinaan kärsin depersonalisaation lisäksi myös dearealisaatiosta, mutta se on paljon harvinaisempaa. Yleensä näissä tilanteissa ihmiset käyttäytyvät jollain niin oudolla tavalla, että minusta tuntuu siltä, kuin seuraisin sivusta elokuvaa. Tämä kokemus on kuitenkin paljon harvinaisempi kuin tunne siitä, ettei minua oikeasti ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla kyse järjestelmällisestä kasvatuksesta, joka kielsi omat tunteet, ajatukset ja mielipiteet.

Sain kuulla olevani jollakin mystisellä tavalla huonompi, heikompi ja kykenemättömämpi elämään kuin muut samanikäiset.

Ei sinusta ole, et sinä osaa, olivat hyvin tyypillisiä kommentteja.

Kaikki lähti jopa siitä, että kaikki valintani olivat jotenkin huonoja. Jos minulle luvattiin vaikkapa jäätelö, ja pyysin suklaajäätelöä, sain mansikkajäätelön. Ihan vaan sillä perusteella että joku toinen lapsi oli pyytänyt mansikkajäätelöä. Ajatus oli, että se toinen lapsi tietää paremmin kuin minä.

Sama linja oli myös vaate- ja leluvalinnoissa. En voinut ssada sitä mitä pyysin, sillä joku muu tiesi aina paremmin.

Opinkin pyytämään muilta, että he sanoisivat toivovansa sitä lelua minkä itse halusin. Se oli ainoa keino saada oma toive toteutumaan.

En vieläkään uskalla sanoa omia toiveita tai mielipiteitä, sillä pelkään niiden olevan huonoja ja vääriä. Aika sairasta.

On kuin olisin vain joku varjo tai heijastus, mutta en oikea ihminen.

Pelkkä tapetinvärinen ääriviiva.

Tuo on hyvin surullista. Huomaan että minunkin on todella vaikea puhua muille avoimesti ajatuksistani, koska pelkään sitä, että tietoja yritetään jotenkin käyttää minua vastaan. Aiemmin kun on käynyt niin, että kun olen kertonut joistain haaveistani, niin päätäni on yritetty systemaattisesti kääntää mollaamalla ajatuksiani lapsellisiksi ja huonoiksi, pelottelemalla minun tekevän elämäni virheen yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Tauko on 5 vuotta (ja tämä toinen terapiajaksoni viiden vuoden tauon jälkeen, välissä kävin mielisairaalassa parit jaksot)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Tauko on 5 vuotta (ja tämä toinen terapiajaksoni viiden vuoden tauon jälkeen, välissä kävin mielisairaalassa parit jaksot)

Millaisesta terapiasta olet kokenut eniten hyötyväsi? Minulla oli hetken aikaa todella loistava mielenterveyshoitaja, mutta sitten hän siirtyi muihin töihin. Kenenkään muun kanssa en ole kokenut pääseväni samalla tavalla eteenpäin.

Pahassa krapulassa tulee tuollainen olo. Johtunee jonkin hormonin tason putoamisesta. Dopamiinin tai jotain. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Tauko on 5 vuotta (ja tämä toinen terapiajaksoni viiden vuoden tauon jälkeen, välissä kävin mielisairaalassa parit jaksot)

Millaisesta terapiasta olet kokenut eniten hyötyväsi? Minulla oli hetken aikaa todella loistava mielenterveyshoitaja, mutta sitten hän siirtyi muihin töihin. Kenenkään muun kanssa en ole kokenut pääseväni samalla tavalla eteenpäin.

Traumaterapeutista, jolla 30 v työkokemus, itsellä nuo mt hoitsut olleet yhtä tyhjän kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Että siis ei ole vain ihmisenä arvoton, vaan ettei oikeasti edes pohjimmiltaan ole omana persoonallisuuteenaan edes olemassa? On olemassa ainoastaan heijasteina, jotka muut ovat sinussa näkevinään, mutta kukaan ei oikeasti näe sinua, koska et ole todellinen. Olet olemassa ainoastaan toisten sinusta muodostamien mielikuvien kautta. Tällainen olo minulla on ollut nuoresta asti.

Minä olen sitten sinun täydellinen vastakohtasi. :)

Minulla hiipuvat omasta maailmastani ja muististani toiset ihmiset.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Tauko on 5 vuotta (ja tämä toinen terapiajaksoni viiden vuoden tauon jälkeen, välissä kävin mielisairaalassa parit jaksot)

Millaisesta terapiasta olet kokenut eniten hyötyväsi? Minulla oli hetken aikaa todella loistava mielenterveyshoitaja, mutta sitten hän siirtyi muihin töihin. Kenenkään muun kanssa en ole kokenut pääseväni samalla tavalla eteenpäin.

Traumaterapeutista, jolla 30 v työkokemus, itsellä nuo mt hoitsut olleet yhtä tyhjän kanssa..

Traumaterapeutteja on valitettavan vähän. Mikä on keskeisin tuon terapiasuuntauksen ero verrattuna muihin terapiasuuntauksiin, esimerkiksi psykodynaamiseen tai kognitiiviseen terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Tauko on 5 vuotta (ja tämä toinen terapiajaksoni viiden vuoden tauon jälkeen, välissä kävin mielisairaalassa parit jaksot)

Millaisesta terapiasta olet kokenut eniten hyötyväsi? Minulla oli hetken aikaa todella loistava mielenterveyshoitaja, mutta sitten hän siirtyi muihin töihin. Kenenkään muun kanssa en ole kokenut pääseväni samalla tavalla eteenpäin.

Traumaterapeutista, jolla 30 v työkokemus, itsellä nuo mt hoitsut olleet yhtä tyhjän kanssa..

Traumaterapeutteja on valitettavan vähän. Mikä on keskeisin tuon terapiasuuntauksen ero verrattuna muihin terapiasuuntauksiin, esimerkiksi psykodynaamiseen tai kognitiiviseen terapiaan?

Ainakaan kukaan muu kuin tuo traumaterapeutti ei tiennyt mitä on dissosiaatio, miten se näkyy elämässä/käytöksessä ja milloin joku asia mitä sanon on jonkun erillisen "osan" juttua, eikä ns kokonaisuuden, jolloin jäädään jankuttamaan turhanpäiväisiä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla kyse järjestelmällisestä kasvatuksesta, joka kielsi omat tunteet, ajatukset ja mielipiteet.

Sain kuulla olevani jollakin mystisellä tavalla huonompi, heikompi ja kykenemättömämpi elämään kuin muut samanikäiset.

Ei sinusta ole, et sinä osaa, olivat hyvin tyypillisiä kommentteja.

Kaikki lähti jopa siitä, että kaikki valintani olivat jotenkin huonoja. Jos minulle luvattiin vaikkapa jäätelö, ja pyysin suklaajäätelöä, sain mansikkajäätelön. Ihan vaan sillä perusteella että joku toinen lapsi oli pyytänyt mansikkajäätelöä. Ajatus oli, että se toinen lapsi tietää paremmin kuin minä.

Sama linja oli myös vaate- ja leluvalinnoissa. En voinut ssada sitä mitä pyysin, sillä joku muu tiesi aina paremmin.

Opinkin pyytämään muilta, että he sanoisivat toivovansa sitä lelua minkä itse halusin. Se oli ainoa keino saada oma toive toteutumaan.

En vieläkään uskalla sanoa omia toiveita tai mielipiteitä, sillä pelkään niiden olevan huonoja ja vääriä. Aika sairasta.

On kuin olisin vain joku varjo tai heijastus, mutta en oikea ihminen.

Pelkkä tapetinvärinen ääriviiva.

Tuo on hyvin surullista. Huomaan että minunkin on todella vaikea puhua muille avoimesti ajatuksistani, koska pelkään sitä, että tietoja yritetään jotenkin käyttää minua vastaan. Aiemmin kun on käynyt niin, että kun olen kertonut joistain haaveistani, niin päätäni on yritetty systemaattisesti kääntää mollaamalla ajatuksiani lapsellisiksi ja huonoiksi, pelottelemalla minun tekevän elämäni virheen yms.

Tuommoinen pelottelu on tuttua.

Muistan vieläkin kun menin ensimmäisen kerran kesätöihin ja tilasin sitten itselleni stereot. Ihan halvat perusstereot.

Kun äiti huomasi tilauksen saapuneen, huusi hän minulle pitkään ja antaumuksella. Olin kuulemma tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden enkä koskaan tulisi selviämään stereoiden maksamisesta.

Se oli aivan käsittämätöntä raivoamisista tavallisesta hankinnasta.

Uravalintaa ohjattiin kertomalla kuinka en voisi hakea melkein minnekään, sillä en ikinä pärjäisi opinnoissa ja sitten koko elämäni olisi pilalla. Yksinkertaisiin avustaviin, fyysisesti raskaisiin tehtäviin yritettiin painostaa. Sellaisiin joita kuka tahansa voi tehdä ilman koulutusta. Ainoa koulutusta vaativa työ, jota yrittivät tyrkyttää oli tarjoilijan työ. Perustelivat sitä sillä, että oppisin palvelemaan muita.

Kun kuitenkin valitsin akateemisen uran, sain paljon kuraa niskaan ja pelotteluita siitä kuinka en voi mitenkään osata ja kuinka pilaan koko suvun maineen haihatteluillani.

Lopulta kun valmistuin ja menin töihin kysyttiin minulta, että kuka tarkistaa olenko tehnyt työni oikein ja kehotettiin hakeutumaan yksinkertaisempiin tehtäviin. Vaikka keittämään kahvia ja ottamaan kopioita papereista.

Nykyään sitten ihmetellään miksi en käy kylässä enkä kerro asioistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla kyse järjestelmällisestä kasvatuksesta, joka kielsi omat tunteet, ajatukset ja mielipiteet.

Sain kuulla olevani jollakin mystisellä tavalla huonompi, heikompi ja kykenemättömämpi elämään kuin muut samanikäiset.

Ei sinusta ole, et sinä osaa, olivat hyvin tyypillisiä kommentteja.

Kaikki lähti jopa siitä, että kaikki valintani olivat jotenkin huonoja. Jos minulle luvattiin vaikkapa jäätelö, ja pyysin suklaajäätelöä, sain mansikkajäätelön. Ihan vaan sillä perusteella että joku toinen lapsi oli pyytänyt mansikkajäätelöä. Ajatus oli, että se toinen lapsi tietää paremmin kuin minä.

Sama linja oli myös vaate- ja leluvalinnoissa. En voinut ssada sitä mitä pyysin, sillä joku muu tiesi aina paremmin.

Opinkin pyytämään muilta, että he sanoisivat toivovansa sitä lelua minkä itse halusin. Se oli ainoa keino saada oma toive toteutumaan.

En vieläkään uskalla sanoa omia toiveita tai mielipiteitä, sillä pelkään niiden olevan huonoja ja vääriä. Aika sairasta.

On kuin olisin vain joku varjo tai heijastus, mutta en oikea ihminen.

Pelkkä tapetinvärinen ääriviiva.

Tuo on hyvin surullista. Huomaan että minunkin on todella vaikea puhua muille avoimesti ajatuksistani, koska pelkään sitä, että tietoja yritetään jotenkin käyttää minua vastaan. Aiemmin kun on käynyt niin, että kun olen kertonut joistain haaveistani, niin päätäni on yritetty systemaattisesti kääntää mollaamalla ajatuksiani lapsellisiksi ja huonoiksi, pelottelemalla minun tekevän elämäni virheen yms.

Tuommoinen pelottelu on tuttua.

Muistan vieläkin kun menin ensimmäisen kerran kesätöihin ja tilasin sitten itselleni stereot. Ihan halvat perusstereot.

Kun äiti huomasi tilauksen saapuneen, huusi hän minulle pitkään ja antaumuksella. Olin kuulemma tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden enkä koskaan tulisi selviämään stereoiden maksamisesta.

Se oli aivan käsittämätöntä raivoamisista tavallisesta hankinnasta.

Uravalintaa ohjattiin kertomalla kuinka en voisi hakea melkein minnekään, sillä en ikinä pärjäisi opinnoissa ja sitten koko elämäni olisi pilalla. Yksinkertaisiin avustaviin, fyysisesti raskaisiin tehtäviin yritettiin painostaa. Sellaisiin joita kuka tahansa voi tehdä ilman koulutusta. Ainoa koulutusta vaativa työ, jota yrittivät tyrkyttää oli tarjoilijan työ. Perustelivat sitä sillä, että oppisin palvelemaan muita.

Kun kuitenkin valitsin akateemisen uran, sain paljon kuraa niskaan ja pelotteluita siitä kuinka en voi mitenkään osata ja kuinka pilaan koko suvun maineen haihatteluillani.

Lopulta kun valmistuin ja menin töihin kysyttiin minulta, että kuka tarkistaa olenko tehnyt työni oikein ja kehotettiin hakeutumaan yksinkertaisempiin tehtäviin. Vaikka keittämään kahvia ja ottamaan kopioita papereista.

Nykyään sitten ihmetellään miksi en käy kylässä enkä kerro asioistani.

Itse olen päätynyt samaan ratkaisuun. Kun samassa ihmissuhteessa tulee liian paljon painolastia vuosi toisensa jälkeen, niin jossain vaiheessa vain toteaa, että ihan turha enää jatkaa samaa pään seinään hakkaamista.

Minullekin vanhemmat sanoi etten tule pääsemään minnekään jatko-opintoihin (ka 9) Muutoin sain kuulla olevani ainakin hullu, kylmä, kova, demoni ja mitä näitä nyt on.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin vanhemmat sanoi etten tule pääsemään minnekään jatko-opintoihin (ka 9) Muutoin sain kuulla olevani ainakin hullu, kylmä, kova, demoni ja mitä näitä nyt on.

Minua haukuttiin välinpitämättömäksi ja kylmäksi kun en suostunut lähtemään mukaan muiden läheisten manipulointileikkeihin.

Pilasin muka näiden ihmisten elämän siten, että en neuvonut heitä valitsemaan oikein.

Itse en nähnyt näiden ihmisten valinnoissa mitään väärää.

Mutta kylmä ja kova olin minäkin.

Up

Up

Up

Kai tuohonkin joku lääkitys on olemassa.