Miten tavallista on, että on sellainen olo, ettei oikeasti ole olemassa?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kuinka yleistä tuo on, mutta ainakaan ihan kaikki eivät koe sitä edes hetkellisesti. Itselleni nimittäin ihan vieras ajatus. Koetko kuitenkin, että muut ihmiset ovat todellisia?

Kyllä. Miksi en kokisi? Realiteettien tajuni on psykiatrin kirjallisen arvion mukaan kunnossa.

- Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran sienissä semmonen olo, mutta se meni ohi kun vaikutus loppui.

Joten mitä tapahtuu aivoissa sienissä? Tapahtuuko joillain ihmisillä samaa herkemmin luonnostaan, ilman sieniä?

Oletko kuullut siitä, että traumaattiset kokemukset voivat merkittävästi vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen?

Tosi kummalta kuulostaa, että oma olemassaolo ei tunnu todelliselta, mutta muiden kyllä?

Ja ei tämä ole mikään kaikkia koskeva juttu, en minäkään ole kokenut tällaista mitä AP.

Kuulostaa minusta masennukselta, olkoon sitten ollut aplla läsnä niin kauan ettei hän enää tiedä mitä on olla "normaali".

Vierailija kirjoitti:

Tosi kummalta kuulostaa, että oma olemassaolo ei tunnu todelliselta, mutta muiden kyllä?

Ja ei tämä ole mikään kaikkia koskeva juttu, en minäkään ole kokenut tällaista mitä AP.

Kuulostaa minusta masennukselta, olkoon sitten ollut aplla läsnä niin kauan ettei hän enää tiedä mitä on olla "normaali".

Epäilen masennuksen puhjenneen jo lapsuudessa. Siihen ei kuitenkaan missään puututtu, koska pärjäsin koulussa kohtalaisesti ja vanhemmilla oli paljon omiakin ongelmia.

- Ap

Vierailija kirjoitti:

On todella yleistä. Tätä aihetta on pohdittu ainakin muutama tuhatta vuotta. Guuglaappas ontologia.

Kuka sanoi aikoinaan: "Ajattelen, siis olen".

Oletko joutunut lapsuudessasi mukauttamaan omaa olemistasi vanhempien toiveiden ja tarpeiden mukaisesti? Oletko saanut olla vihainen, tottelematon? Identiteetti on sitä, mistä pidät, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, mistä nautit, mistä olet kiinnostunut. Minä-kokemusta vahvistaa myös rajat eli asiat, joista kieltäydyt, joissa pidät puolesi. Olet silloin muista erillinen yksilö.

Dissosiaatiohäiriöitä on lievempiäkin kuin dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa on siis niitä sivupersoonia jne. Dissosiaatiohäiriötä hoidetaan traumaterapialla, koska dissosiaatiohäiriö on yleensä seurausta vakavan traumatisoitumisesta (ja huom, jos on traumatisoitunut, on traumatisoituntut, riippumatta oliko trauman aiheuttajat omasta tai muiden mielestä ihan normaalia meininkiä, nimittäin usein epänormaalit ihmiset pitävät epänormaaleja asioita normaaleina).

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Älä ainakaan enää enempää rakenna kuvaa, heijasteita itsestäsi. Älä rakenna härveliä jossa on vielä lakaisukone ja varpaankynsien kiilloitus ja lakkaus.

Pyri totuuteen, kuten aloituksessa. Se kantaa hedelmää, voi olla että joudut kokemaan kipua koska härveli on suoja sinulle. Pyri tavallisiin ihmisuhteisiin, vaikka olisit mielestäsi hurmaavin ja älykkäin.

Vähitellen ja kipua sietäen. 

Hieno aloitus. Luen tätä suurella mielenkiinnolla. Olen miettinyt tätä samaa itsekin ja todennut että se liittyy siihen että oma minuus ei ole päässyt kehittymään eli en ole kokonaisena olemassa. Minulla on myös traumatyyppistä oireilua jopa ptsd-oireistoon sopivasti, mutta koska elämässäni ei ole mitään selkeää tekijää niin se on sivuutettu. Taustalla voisi olla pitkä-aikainen lapsesta asti alkanut oman minuuden hajottaminen hienovaraisella henkisellä väkivallalla, mutta sen todistaminen ja käsitteleminen on vaikeaa. Ehkä sen vuoksi terapiakaan ei pure koska terapeutti ei saa otetta näin syvällisestä ongelmasta tai edes havannoi sen olemassa oloa. Vaikeaa se on minullekin.

Vierailija kirjoitti:

Hieno aloitus. Luen tätä suurella mielenkiinnolla. Olen miettinyt tätä samaa itsekin ja todennut että se liittyy siihen että oma minuus ei ole päässyt kehittymään eli en ole kokonaisena olemassa. Minulla on myös traumatyyppistä oireilua jopa ptsd-oireistoon sopivasti, mutta koska elämässäni ei ole mitään selkeää tekijää niin se on sivuutettu. Taustalla voisi olla pitkä-aikainen lapsesta asti alkanut oman minuuden hajottaminen hienovaraisella henkisellä väkivallalla, mutta sen todistaminen ja käsitteleminen on vaikeaa. Ehkä sen vuoksi terapiakaan ei pure koska terapeutti ei saa otetta näin syvällisestä ongelmasta tai edes havannoi sen olemassa oloa. Vaikeaa se on minullekin.

Onko sinulla ollut vaikeutta pukea asioita sanoiksi? Tai hahmottaa miten mikäkin asia on vaikuttanut kehitykseesi? Mulla oli pitkään oma lapsuus sellaisena käsittämättömänä möykkynä. Tiesin että siellä oli paljon paskaa mutta en osannut oikein eritellä mitään, kun kokonaisuus oli niin monikerroksinen. Tajusin just tätä ketjua lukiessa, että itseasiassa minä ole alkoholismin ja väkivallan lisäksi kasvanut mt-häiriöisessä kodissa. Mutta koska niitä mt-häiriöitä ei koskaan hoidettu vanhempien osalta eivätkä ne koskaan tulleet ilmi, koska kulissien pystyssä pysyminen ajoi kaiken edelle, niin en ole koskaan aikaisemmin edes tajunnut ajatella asiaa noin. Vaikka toki tiesin oman vanhemman olleen traumatisoitunut omasta lapsuudestaan ja elämästään.

Vieläkin tuntuu, että löydän koko ajan uusia näkökulmia ja uusia asioita, jotka ovat vaikuttaneet. Kokonaisuus hahmottuu todella hitaasti ja oli minulla aluksi todella pirstaleinen ja hajallaan lattialla vertauskuvallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno aloitus. Luen tätä suurella mielenkiinnolla. Olen miettinyt tätä samaa itsekin ja todennut että se liittyy siihen että oma minuus ei ole päässyt kehittymään eli en ole kokonaisena olemassa. Minulla on myös traumatyyppistä oireilua jopa ptsd-oireistoon sopivasti, mutta koska elämässäni ei ole mitään selkeää tekijää niin se on sivuutettu. Taustalla voisi olla pitkä-aikainen lapsesta asti alkanut oman minuuden hajottaminen hienovaraisella henkisellä väkivallalla, mutta sen todistaminen ja käsitteleminen on vaikeaa. Ehkä sen vuoksi terapiakaan ei pure koska terapeutti ei saa otetta näin syvällisestä ongelmasta tai edes havannoi sen olemassa oloa. Vaikeaa se on minullekin.

Onko sinulla ollut vaikeutta pukea asioita sanoiksi? Tai hahmottaa miten mikäkin asia on vaikuttanut kehitykseesi? Mulla oli pitkään oma lapsuus sellaisena käsittämättömänä möykkynä. Tiesin että siellä oli paljon paskaa mutta en osannut oikein eritellä mitään, kun kokonaisuus oli niin monikerroksinen. Tajusin just tätä ketjua lukiessa, että itseasiassa minä ole alkoholismin ja väkivallan lisäksi kasvanut mt-häiriöisessä kodissa. Mutta koska niitä mt-häiriöitä ei koskaan hoidettu vanhempien osalta eivätkä ne koskaan tulleet ilmi, koska kulissien pystyssä pysyminen ajoi kaiken edelle, niin en ole koskaan aikaisemmin edes tajunnut ajatella asiaa noin. Vaikka toki tiesin oman vanhemman olleen traumatisoitunut omasta lapsuudestaan ja elämästään.

Vieläkin tuntuu, että löydän koko ajan uusia näkökulmia ja uusia asioita, jotka ovat vaikuttaneet. Kokonaisuus hahmottuu todella hitaasti ja oli minulla aluksi todella pirstaleinen ja hajallaan lattialla vertauskuvallisesti.

Ihan samanlainen kokemus minullakin! Ja tuntuu pahalta, kun ihmiset saattavat ihmetellä, että miksi en ole jo saanut kaikkea pakettiin ja päässyt eteenpäin, kun "asenne ratkaisee". Vaikea saada kaikkea pakettiin, kun ongelman alkujuurille ei ole edes vielä päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vaikeinta on saada apua, itselläni Kelan 3 v ei riitä mihinkään. Sisäisesti tunne/minuuskehityksessä olen vauvan tasolla, eli sellainen joka ei koe olevansa olemassa ilman empaattista hoivaajaa.

Ymmärrän, mulla on ollut tuuria. Lastensuojelutaustan takia sain muistaakseni joko 20-21 ikävuoteen saakka jäkihuollon terapiaa. Eihän se vielä yksinään riittänyt, mutta lasutaustan takia pääsin aikuisena nopeasti ja helposti terapiaan uudelleen (tosin oireilin aika vahvasti). Eihän sekään ollut kokonaisuudessaan kuin 3-vuotta, mutta siinäkin minulla oli tuuria, kun pääsen sen loppumisen jälkeen vielä 1,5 vuodeksi todella halpaan terapiaan. Eihän se 3-vuotta yksinään riitä vielä mihinkään, mutta tiesithän, että voit hakea uudestaan kelan korvaamaa terapiaa parin vuoden tauon jälkeen? Tauko on aika typerä ja turha ja pitkittää turhaan paranemista, mutta kannattaa ehdottomasti jatkaa jos koit siitä olleen yhtään hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno aloitus. Luen tätä suurella mielenkiinnolla. Olen miettinyt tätä samaa itsekin ja todennut että se liittyy siihen että oma minuus ei ole päässyt kehittymään eli en ole kokonaisena olemassa. Minulla on myös traumatyyppistä oireilua jopa ptsd-oireistoon sopivasti, mutta koska elämässäni ei ole mitään selkeää tekijää niin se on sivuutettu. Taustalla voisi olla pitkä-aikainen lapsesta asti alkanut oman minuuden hajottaminen hienovaraisella henkisellä väkivallalla, mutta sen todistaminen ja käsitteleminen on vaikeaa. Ehkä sen vuoksi terapiakaan ei pure koska terapeutti ei saa otetta näin syvällisestä ongelmasta tai edes havannoi sen olemassa oloa. Vaikeaa se on minullekin.

Onko sinulla ollut vaikeutta pukea asioita sanoiksi? Tai hahmottaa miten mikäkin asia on vaikuttanut kehitykseesi? Mulla oli pitkään oma lapsuus sellaisena käsittämättömänä möykkynä. Tiesin että siellä oli paljon paskaa mutta en osannut oikein eritellä mitään, kun kokonaisuus oli niin monikerroksinen. Tajusin just tätä ketjua lukiessa, että itseasiassa minä ole alkoholismin ja väkivallan lisäksi kasvanut mt-häiriöisessä kodissa. Mutta koska niitä mt-häiriöitä ei koskaan hoidettu vanhempien osalta eivätkä ne koskaan tulleet ilmi, koska kulissien pystyssä pysyminen ajoi kaiken edelle, niin en ole koskaan aikaisemmin edes tajunnut ajatella asiaa noin. Vaikka toki tiesin oman vanhemman olleen traumatisoitunut omasta lapsuudestaan ja elämästään.

Vieläkin tuntuu, että löydän koko ajan uusia näkökulmia ja uusia asioita, jotka ovat vaikuttaneet. Kokonaisuus hahmottuu todella hitaasti ja oli minulla aluksi todella pirstaleinen ja hajallaan lattialla vertauskuvallisesti.

Ihan samanlainen kokemus minullakin! Ja tuntuu pahalta, kun ihmiset saattavat ihmetellä, että miksi en ole jo saanut kaikkea pakettiin ja päässyt eteenpäin, kun "asenne ratkaisee". Vaikea saada kaikkea pakettiin, kun ongelman alkujuurille ei ole edes vielä päässyt.

Älä luovuta äläkä lannistu. Yritä vältellä tuollaisia ihmisiä, koska he eivät ymmärrä p*skaakaan siitä millainen tuo prosessi kokonaisuudessaan on. Traumataustasta selviytyminen vie aikaa ja on hidas prosessi, ihmeitä ei tapahdu missään vuodessa. Mutta pikkuhiljaa asiat paranevat ja oli helpottaa. Ole rehellinen itsellesi ja pyri aidosti sitä kohti, mikä tekee sinut onnelliseksi. Valikoi ihmiset lähellesi huolella, ajattelemattomia, tyhmiä ja näköalattomia ihmisiä on paljon. He vain vievät sinulta energiaa mitä tarvitset toipumiseen.

Tämä on kuin omasta elämästä. Kaikki alkoi silloin, kun yläkoulussa. Muistan kun olin äitini kanssa ostoksilla ja tunsin niin kauheaa epätodellisuuden tunnetta josta yritin hänelle kertoa.Ei hän ymmärtänyt. En tiedä mistä kaikki alkoi. Ehkä silläkin on osuutta asiaan, kun olin uudessa koulussa todella yksinäinen ja tavallaan kuin näkymätön muille.Sen jälkeen jouduin myös kiusatuksi. Jotenkin kukaan ei hyväksynyt minua omana itsenäni joten persoonani mukautui sellaiseksi mikä oli muiden toive ja ne todelliset piirteet jäivät sinne taustalle. Minulla on ollut aina taipumusta vaipua omiin mietteisiin ja tämä näkyi jo lapsena.

Nykyisin saatan lenkillä kävellä kilometrin, jonka aikana menen kuin automaatti enkä muista matkasta mitään. Elän kuin jossain haavemaailmassa. Muutenkin minulle on vaikeaa puhua ihmisten kanssa, kun pelkään, että katoan sinne toiseen maailmaan tai toimin oudosti. Siinä mielessä olen kuin robotti joka yrittää vaan toimia niin kuin "sallittua". Välillä tuntuu kuin elämä olisi jotain peliä ja ne käskyt tulisivat jostain muualta ja minä vaan olen se pelihahmo joka ne toteuttaa. Silti minulla ei ole mitään harhoja tai sivupersoonia onneksi. Sellainen "automaatti" olo vaan. Kaikki myös aika sumuista ja on vaikeaa muistaa asioita ja tiedostaa ajan kuluminen. Ehkä tämä yksinäisyys myös lisää tätä, kun en ole olemassa muille ihmiselle.

Dissosiaatiota on ollut sieltä yläkoulusta asti ja nyt on vielä tuo depersonalisaatio tullut mukaan. Nytkin kirjoitan tätä viestiä käteni liikkuvat ja minä mietin että ovatko nuo omat käteni. Tämä itsensä epätodelliseksi tunteminen on kyllä kamalaa.Sen ympäristön kokemisen epätodellisena vielä kestän. Varmaan noilla ikävillä kokemuksilla on ollut osuutta asiaan. Olen jotenkin tottunut pakemaan tuonne haavemaailmaan ja se oma persoonakin on jäänyt "haaleaksi". Olen ollut niin yksinäinen jo vuosia. En ehkä olisi kestänyt tätä kaikkea ilman tätä "häiriötä". Olisivatpa vanhemmat jotenkin aikoinaan auttaneet tai edes ymmärtäneet. Nyt täytyy sitten itse yrittää joskus tätä selvittää. Kestän kyllä jotenkin nämä jos vaan ahdistus pysyy pois. Olin teininä myös usein ahdistunut ja ehkä nämä oireet sitten tulivat tilalle. Silti olen melko normaali ja tämä näkyy päälle päin oikeastaan vaan sellaisena muistamattomuuteni ja omiin miettieisiin vaipumisena.Tunteita tunnen silti ja välillä juuri ne voimakkaat "aistielämykset" juuri herättävät minut. Joskus myös täytyy esim pitää itseään kädestä kiinni, että pysyy siinä hetkessä. Tuo käsien epätodelliseksi tunteminen on varmaan pahin asia tällä hetkellä ja kamala tunne kun laittaa käden otsalla ja se tuntuu kuin olisi vieraan. Silti todellisuuden taju säilyy ja en ole onneksi  sekaisin, vaikka tämäkin viesti ehkä siltä kuulostaa. Ja toivon, ettei ainakaan pahemmaksi menisi. Nuori vasta olen joten pitäisi ehkä näitä asioita joskus purkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli pitkän aikaa sellainen olo, että olin vankina oman mieleni sisällä.

Tiesin etten oikeasti ollut sellainen ihminen mitä olin ja olo tuntui todella oudolta. Siltä kun joku olisi ottanut oman kropan ja mielen osittain hallintaan ja itseni katselin itseäni vähän kuin sisäpuolelta ulkopuolisena. Moni asia itsessäni tuntui väärältä ja vieraalta esim. äärimmäinen ujous, epävarmuus ja sisäänpäin kääntyneisyys. Lapsuus oli traumaattinen ja laiminlyövä, jollain tavalla se laittoi normaalin kehityksen syrjään ja kehitti erilaisen minän, mitä minä luontaisesti olisin.

Pitkän terapian ja oman pitkällisen työn jälkeen alan vasta tuntea oloni itsekseni ja alan olla vihdoin se ihminen mikä minun pitikin olla. Mutta se työ kesti varmaan yli 15-vuotta ja voitte kuvitella miten jäljessä olen tietyissä asioissa ikätovereitani? Minulla ei tästä syystä ole mm. vielä perhettä, vaikka rakastan lapsia.

Vierauden tunteen tai lukittautumisen lisäksi joskus on tullut sellainen epätodellinen olo, aivan kuin eläisi sumussa tai olisi jonkin todella oudon aineen vaikutuksen alaisena. Pää on ihan sumuinen vaikka samanaikaisesti kuitenkin pystyy havainnoimaan ympäristöä edes joten kuten. Pari kertaa kohtaus on ollut niin voimakas, että on kestänyt koko päivän eikä mikään äärituntemus ole saanut oloa normaaliksi (esim. kylmäss vedessä uiminen, saunominen). Mutta yleensä uni on palauttanut olon normaaliksi seuraavana päivänä. Ainakin tähän mennessä. En tiedä vosiko tuollainen tila jäädä päälle?

Minun on välillä pakko pyytää miestä halaamaan. Hän luulee, että haluan hellyyttä, mutta oikeasti tunnen silloin olevani tässä maailmassa. Välillä tekisi mieli takertua halaukseen, koska sen jälkeen tulee aina tippumisen tunne.

Meillä on lapsia, ja myös heidän halaukset muistuttaa että olen fyysinen olento. Välillä unohdan olemassa oloni, ja joku sitten havahduttaa. Töissä menee ihan hyvin, mutta tulee päiviä kun on pakko hakea sairaslomaa. Silloin nukun koko päivän ja jos olen hereillä niin leijun jossain muualla. En ajattele juuri mitään.

Välillä vähän puhun näistä miehelle, mutta hän on ymmällään, joten alan puhua jostakin arkisesta.

Minut ra#skattiin vuosia sitten, unohdin sen vuosiksi! Voi johtua osittain siitä, mutta jo lapsena olen haaveilija.

Ei ehkä ihan noin, mutta aivokemiassani on kyllä jotain häikkää. Välillä on sellainen epätodellinen olo, ihan kuin kaikki tapahtuisi unessa. Voi mennä ohi muutamassa tunnissa tai kestää parikin viikkoa. Aivosumuksi tätä kai sanotaan.

Up