Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)
takana loistava tulevaisuus
29.12.2018 |
Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
Hei apua ihmiset, ootteko ihan tosissanne??? Itse olen 44 v ja elän ehkä elämäni parasta aikaa. Olen sinut itseni kanssa, olen matkustellut ja työskennellyt ulkomailla joten maailma on nähty. Lapsi on teini ja terveys hyvä. Harrastan ryhmäliikuntaa, jossa pidän huolta fyysisesti itsestäni sekä korvien välin kasassa. Vaihdoin juuri työpaikkaa ja nykyisessä toivon olevani hamaan loppuun saakka. Ainakin uramahdollisuuksia siellä on. Olen kiinnostunut ihmisistä, inspiroidun valtavasti tavatessani erilaisia ihmisiä ja kuunnellessani heidän tarinaansa. Käyn myös elokuvissa, näyttelyissä ja teen pitkiä kävely lenkkejä metsässä ja rannalla.
Miestä ei nyt ole, en ole huolinut nyt ketään. Ehkä siksi myös voin hyvin että en ole vain tyytynyt johonkin tällä hetkellä vaan odotan oikeaa fiilistä toisesta.
Kuinka perisuomalaista että positiiviset kommentit saa alapeukkuja... ;-)
Itse olen 47 ja olen pitkälti samaa mieltä kuin ylläoleva, paitsi että minulla ei ole lapsia.
Ainoa muutos jonka haluaisin oikeastaan olisi hiukan rennompi työ - olen puskenut töitä viimeiset kymmenen vuotta aika epävarmassa ja stressaavassa mutta mielenkiintoisessa ympäristössä, ja nyt haluaisin vaihtaa vähän vähemmän "mielenkiintoiseen" hommaan jotta aikaa ja energiaa jäisi enemmän muuhun elämiseen. Eli siinä mielessä ehkä hiukan kyynistynyt olen: työ ei ole elämä. :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.
Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Uudet ja vanhat alat ja ammatitkin tuntuu niin nähdyltä.
Parasta liikkua niin kauan kuin voi. Myöhemmin krempat haittaa.
Sitten myöhemmin kun asiat unohtuu niin voi niitä unohduksia käydä täydentämässä.
On kuunnelta oman itsen mieltä ja kieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.
Miksi matkustaa, kun ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa? Niissä asioissa, joihin haluaisi perehtyä, törmää vain omiin rajoitteisiinsa.
No eikä ole. Jokainen ihminen on yksilö. Eikä uusien ihmisten tapaamiseen tarvita edes matkustamista, kotimaasta ja läheltäkin löytyy. Maailmalta haen enemmänkin uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä, uusia kokemuksia. Toki myös tapaan uusia ihmisiä, mutta se ei ole mulla matkustelun tarkoitus. Mä haluaisin saada kaiken mahdollisen tiedon syvänmerenhaudoista, koska ne kiehtovat mua salaperäisyytensä ja vähäisen tutkimuksen vuoksi. Se olisi nyt ensimmäinen uusi tiedonhankkimisprojekti.
Tässä sama homma kuin matkustelussa, kaikki ihmiset on juu yksilöitä mutta lopulta ihan samanlaisia. Ei siis kiinnosta tutustua kehenkään kun tarjolla on samaa vanhaa eri paketissa.
Silloin sinun pitääkin muuttaa itseäsi. Et ehkä kykene siihen helposti, kun kerran olet noin syvällä kaivamassasi kuopassa, mutta jo se, että yrittää, olisi eteenpäin. Jos et ole kiinnostunut itsesi muuttamisesta, niin tulevaisuus on varmasti hyvin vastenmielistä ja ankeaa. Vain itseään voi muuttaa ja muistaa, että vain itseään voi syyttää ahdingostaan.
Itsensä muuttaminen on oikeastaan jopa helppoa, sillä joka ikinen paikka on täynnä asioita, joista muuttumisen voi aloittaa. Kirjastot ovat täynnä ilmaisia kirjoja erilaisista asioista. Lähellä oleva luonto on myös valtava paketti missä riittää uutta asiaa ja tutustumista loppuiäksi. Uuden asian opiskelu ja sen haltuun ottaminen tuo varmasti mielenkiintoa ja perspektiiviä asioihin ja vaikka joku lemmikkieläin voi olla täydellinen hyppy pois apatiasta.
Itse opiskelin ja lähdin täysin uudenlle alalle kun nuorimmaiseni oli kolmen vanha. Edellinen ammattini oli hyvin numerokeskeistä tietokonehommaa, mutta uusi ammattini ei sisällä sitä kuin aavistuksen. Nyt teen fyysistä työtä, joka pitää ajatukset aina virkeinä ja töissäni saan ihan koko ajan uusia hyviä ajatuksia kaikesta. Kymmenen vuoden työnteon jälkeen olen vieläkin enemmän kuin innostunut ja en voisi edes kuvitella olevani elämään tylsistynyt.
Lapseni ovat upeita teini-ikäisiä, mieheni on ystäväni ja vanhempanikin ovat hyväkuntoisia senioreita. Elämä tuntuu vain paranevan koko ajan, vaikka ikää on jo yli neljäkymmentä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on paras hetki luoda uraa! Lapsi on jo iso (10 v), peruselämä kunnossa, hyvä mies ja asunto.
Voi keskittyä etenemiseen uralla. Se on vähän kuin aikuisten Monopoli-peliä 😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.
Miksi matkustaa, kun ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa? Niissä asioissa, joihin haluaisi perehtyä, törmää vain omiin rajoitteisiinsa.
No eikä ole. Jokainen ihminen on yksilö. Eikä uusien ihmisten tapaamiseen tarvita edes matkustamista, kotimaasta ja läheltäkin löytyy. Maailmalta haen enemmänkin uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä, uusia kokemuksia. Toki myös tapaan uusia ihmisiä, mutta se ei ole mulla matkustelun tarkoitus. Mä haluaisin saada kaiken mahdollisen tiedon syvänmerenhaudoista, koska ne kiehtovat mua salaperäisyytensä ja vähäisen tutkimuksen vuoksi. Se olisi nyt ensimmäinen uusi tiedonhankkimisprojekti.
Tässä sama homma kuin matkustelussa, kaikki ihmiset on juu yksilöitä mutta lopulta ihan samanlaisia. Ei siis kiinnosta tutustua kehenkään kun tarjolla on samaa vanhaa eri paketissa.
Silloin sinun pitääkin muuttaa itseäsi. Et ehkä kykene siihen helposti, kun kerran olet noin syvällä kaivamassasi kuopassa, mutta jo se, että yrittää, olisi eteenpäin. Jos et ole kiinnostunut itsesi muuttamisesta, niin tulevaisuus on varmasti hyvin vastenmielistä ja ankeaa. Vain itseään voi muuttaa ja muistaa, että vain itseään voi syyttää ahdingostaan.
Itsensä muuttaminen on oikeastaan jopa helppoa, sillä joka ikinen paikka on täynnä asioita, joista muuttumisen voi aloittaa. Kirjastot ovat täynnä ilmaisia kirjoja erilaisista asioista. Lähellä oleva luonto on myös valtava paketti missä riittää uutta asiaa ja tutustumista loppuiäksi. Uuden asian opiskelu ja sen haltuun ottaminen tuo varmasti mielenkiintoa ja perspektiiviä asioihin ja vaikka joku lemmikkieläin voi olla täydellinen hyppy pois apatiasta.
Itse opiskelin ja lähdin täysin uudenlle alalle kun nuorimmaiseni oli kolmen vanha. Edellinen ammattini oli hyvin numerokeskeistä tietokonehommaa, mutta uusi ammattini ei sisällä sitä kuin aavistuksen. Nyt teen fyysistä työtä, joka pitää ajatukset aina virkeinä ja töissäni saan ihan koko ajan uusia hyviä ajatuksia kaikesta. Kymmenen vuoden työnteon jälkeen olen vieläkin enemmän kuin innostunut ja en voisi edes kuvitella olevani elämään tylsistynyt.
Lapseni ovat upeita teini-ikäisiä, mieheni on ystäväni ja vanhempanikin ovat hyväkuntoisia senioreita. Elämä tuntuu vain paranevan koko ajan, vaikka ikää on jo yli neljäkymmentä.
On opiskeltu eri aloilla, oltu töissä, asuttu ulkomailla, käyty terapiassa muuttamassa itseään jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Katkeruus ei auta, joten sinun pitää ihan itse yrittää jollakin muulla tavoin parantaa SINUN OMAA elämääsi. Olet oman elämäsi herra ollut jo vuosikymmeniä, muytaaa sinä vain haluat lillua siinä vanhassa liejussa. Typerää, erittäin typerää.
Olet jo käyttänyt liikaa aikaasi huonosti ja täysin toimimattomaan, joten luulisi nyt ihmisen itsensäkin tajuavan, että asiaa pitäisi muuttaa. Vanhempasi ovat mitä ovat ja historiaa et voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voit, joten tee se. Älä enää valita, nyyhki mennyttä ja ryve itsesäälissä, vaan päästä siitä jo irti. Vain sinä sen voit tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.
Miksi matkustaa, kun ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa? Niissä asioissa, joihin haluaisi perehtyä, törmää vain omiin rajoitteisiinsa.
No eikä ole. Jokainen ihminen on yksilö. Eikä uusien ihmisten tapaamiseen tarvita edes matkustamista, kotimaasta ja läheltäkin löytyy. Maailmalta haen enemmänkin uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä, uusia kokemuksia. Toki myös tapaan uusia ihmisiä, mutta se ei ole mulla matkustelun tarkoitus. Mä haluaisin saada kaiken mahdollisen tiedon syvänmerenhaudoista, koska ne kiehtovat mua salaperäisyytensä ja vähäisen tutkimuksen vuoksi. Se olisi nyt ensimmäinen uusi tiedonhankkimisprojekti.
Tässä sama homma kuin matkustelussa, kaikki ihmiset on juu yksilöitä mutta lopulta ihan samanlaisia. Ei siis kiinnosta tutustua kehenkään kun tarjolla on samaa vanhaa eri paketissa.
Silloin sinun pitääkin muuttaa itseäsi. Et ehkä kykene siihen helposti, kun kerran olet noin syvällä kaivamassasi kuopassa, mutta jo se, että yrittää, olisi eteenpäin. Jos et ole kiinnostunut itsesi muuttamisesta, niin tulevaisuus on varmasti hyvin vastenmielistä ja ankeaa. Vain itseään voi muuttaa ja muistaa, että vain itseään voi syyttää ahdingostaan.
Itsensä muuttaminen on oikeastaan jopa helppoa, sillä joka ikinen paikka on täynnä asioita, joista muuttumisen voi aloittaa. Kirjastot ovat täynnä ilmaisia kirjoja erilaisista asioista. Lähellä oleva luonto on myös valtava paketti missä riittää uutta asiaa ja tutustumista loppuiäksi. Uuden asian opiskelu ja sen haltuun ottaminen tuo varmasti mielenkiintoa ja perspektiiviä asioihin ja vaikka joku lemmikkieläin voi olla täydellinen hyppy pois apatiasta.
Itse opiskelin ja lähdin täysin uudenlle alalle kun nuorimmaiseni oli kolmen vanha. Edellinen ammattini oli hyvin numerokeskeistä tietokonehommaa, mutta uusi ammattini ei sisällä sitä kuin aavistuksen. Nyt teen fyysistä työtä, joka pitää ajatukset aina virkeinä ja töissäni saan ihan koko ajan uusia hyviä ajatuksia kaikesta. Kymmenen vuoden työnteon jälkeen olen vieläkin enemmän kuin innostunut ja en voisi edes kuvitella olevani elämään tylsistynyt.
Lapseni ovat upeita teini-ikäisiä, mieheni on ystäväni ja vanhempanikin ovat hyväkuntoisia senioreita. Elämä tuntuu vain paranevan koko ajan, vaikka ikää on jo yli neljäkymmentä.
On opiskeltu eri aloilla, oltu töissä, asuttu ulkomailla, käyty terapiassa muuttamassa itseään jne.
Niin? Mikä estää tekemästä sitä lisää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 44-vuotias nainen enkä tunne ollenkaan samoin.
Lapsia minulla ei ole, joten ehkä minun on aina ollut etsittävä merkitys elämään itsestäni ja omasta tekemisestäni sekä olemisestani. Työelämäni on ihan hyvässä jamassa, teen asiantuntijatyötä koulutusta vastaavissa hommissa. Todella mukava kollega on päivieni pelastus, meillä on työpäivien aikana usein ihan mielettömän hauskaa. Työ on itsenäistä ja sopivasti haastavaa, mutta ei kuitenkaan kuluta loppuun. Sekin on koettu.
Totta kai olisin voinut edetä urallani nykyistäkin paremmin, koska olen suhteellisen lahjakas ja hyvä työssäni. Silti, tämä on oma valintani ja jos haluan vielä lähteä tavoittelemaan esim. esimiesasemaa, se ei ole mitenkään poissuljettu mahdollisuus alallani.
En koe itseäni millään lailla kuluneeksi tai jämähtäneeksi muutenkaan. Terveydentilani on samanlainen kuin kolmekymppisestä asti, jaksan ja pystyn vielä mainiosti tekemään monenlaisia asioita mistä nautin. Mielilkuvitus, utealisisuus, tiedonhalu - ne eivät ole kadonneet tai katoamassa mihinkään. Minulla on muutama läheinen ihminen elämässäni, enempää en tarvitse. Tuttavia on paljon työn ja harrastusten kautta. Bonuksena olen rakastunut (molemminpuolisesti) juuri nyt, toki sekin vaikuttaa paljon. Mutta ennen tätä endorfiiniryöppyäkin kaikki oli oikein ok!
Olen kyllä sitä mieltä, että jos ihminen haluaa alkaa tuntea itsensä vanhaksi jo nelikymppisenä, se on aika kurjaa. Elämää saattaa olla vielä lähes puolet tai puolet jäljellä, parhaassa/pahimmassa tapauksessa enemmänkin. Työelämääkin parikymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Katkeruus ei auta, joten sinun pitää ihan itse yrittää jollakin muulla tavoin parantaa SINUN OMAA elämääsi. Olet oman elämäsi herra ollut jo vuosikymmeniä, muytaaa sinä vain haluat lillua siinä vanhassa liejussa. Typerää, erittäin typerää.
Olet jo käyttänyt liikaa aikaasi huonosti ja täysin toimimattomaan, joten luulisi nyt ihmisen itsensäkin tajuavan, että asiaa pitäisi muuttaa. Vanhempasi ovat mitä ovat ja historiaa et voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voit, joten tee se. Älä enää valita, nyyhki mennyttä ja ryve itsesäälissä, vaan päästä siitä jo irti. Vain sinä sen voit tehdä.
Tää on ihan sama kuin lapsi kuolisi ja 2 viikon päästä tulisi joku rääkymään että get over it already! Jos lapsuutta tai mitä vain ikävää ei ole surrut
ajallaan niin ne surraan sitten kun surraan. Itse vihasin vanhempiani (tietoisesti) ehkä n 3-5 vuotta ja nyt viha on laantunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.
Miksi matkustaa, kun ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa? Niissä asioissa, joihin haluaisi perehtyä, törmää vain omiin rajoitteisiinsa.
No eikä ole. Jokainen ihminen on yksilö. Eikä uusien ihmisten tapaamiseen tarvita edes matkustamista, kotimaasta ja läheltäkin löytyy. Maailmalta haen enemmänkin uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä, uusia kokemuksia. Toki myös tapaan uusia ihmisiä, mutta se ei ole mulla matkustelun tarkoitus. Mä haluaisin saada kaiken mahdollisen tiedon syvänmerenhaudoista, koska ne kiehtovat mua salaperäisyytensä ja vähäisen tutkimuksen vuoksi. Se olisi nyt ensimmäinen uusi tiedonhankkimisprojekti.
Tässä sama homma kuin matkustelussa, kaikki ihmiset on juu yksilöitä mutta lopulta ihan samanlaisia. Ei siis kiinnosta tutustua kehenkään kun tarjolla on samaa vanhaa eri paketissa.
Silloin sinun pitääkin muuttaa itseäsi. Et ehkä kykene siihen helposti, kun kerran olet noin syvällä kaivamassasi kuopassa, mutta jo se, että yrittää, olisi eteenpäin. Jos et ole kiinnostunut itsesi muuttamisesta, niin tulevaisuus on varmasti hyvin vastenmielistä ja ankeaa. Vain itseään voi muuttaa ja muistaa, että vain itseään voi syyttää ahdingostaan.
Itsensä muuttaminen on oikeastaan jopa helppoa, sillä joka ikinen paikka on täynnä asioita, joista muuttumisen voi aloittaa. Kirjastot ovat täynnä ilmaisia kirjoja erilaisista asioista. Lähellä oleva luonto on myös valtava paketti missä riittää uutta asiaa ja tutustumista loppuiäksi. Uuden asian opiskelu ja sen haltuun ottaminen tuo varmasti mielenkiintoa ja perspektiiviä asioihin ja vaikka joku lemmikkieläin voi olla täydellinen hyppy pois apatiasta.
Itse opiskelin ja lähdin täysin uudenlle alalle kun nuorimmaiseni oli kolmen vanha. Edellinen ammattini oli hyvin numerokeskeistä tietokonehommaa, mutta uusi ammattini ei sisällä sitä kuin aavistuksen. Nyt teen fyysistä työtä, joka pitää ajatukset aina virkeinä ja töissäni saan ihan koko ajan uusia hyviä ajatuksia kaikesta. Kymmenen vuoden työnteon jälkeen olen vieläkin enemmän kuin innostunut ja en voisi edes kuvitella olevani elämään tylsistynyt.
Lapseni ovat upeita teini-ikäisiä, mieheni on ystäväni ja vanhempanikin ovat hyväkuntoisia senioreita. Elämä tuntuu vain paranevan koko ajan, vaikka ikää on jo yli neljäkymmentä.
On opiskeltu eri aloilla, oltu töissä, asuttu ulkomailla, käyty terapiassa muuttamassa itseään jne.
Niin? Mikä estää tekemästä sitä lisää?
No pakkohan sitä onkin esim käydä töissä, ongelmahan onkin se kun mikään noista ei tunnu miltään vaan kaikki on samaa, yhdentekevää harmaata mössöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Olen tosi pahoillani sun puolesta, että olet joutunut kokemaan tuollaista! Ei ihme, että negatiiviset tunteet nousevat pintaan, se on normaali reaktio traumaattisiin kokemuksiin. Ehkä sun elämä on jotenkin kohentunut, itsetunto vahvistunut tms., että tavallaan pystyt nyt kohtaamaan niitä tunteita paremmin kuin nuorena? Voisitko harkita terapiaan hakeutumista, siitä voisi olla suuri hyöty asian käsittelyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.
Samoin koen minä, en ole juuri matkustellut. Matkustelukaveri puuttuu, ja puoliso seksiin. Seksissä olisi vaikka kuinka paljon vielä koettavaa, en ole kokenut juuri mitään vielä.
Tunnen eläväni elämäni parasta aikaa. Pidän työstäni, ulkoilen päivittäin 2-3 tuntia koirani kanssa ja muutenkin kaikki asiat on hyvin eikä ole mitään rahahuolia. Lisäksi on muita harrastuksia.
Kaikki asiat ovat viimein kohdillaan, kun erokin tuli vasta voimaan.
Uskoisin että tuo on vaihe jonka käyt läpi, eräänlainen mikä on elämäni idea?-kriisi.
Mulla ollut vastaavaa.
Nyt olen onnellinen.
Kiitollisuudessa on onnen avaimet.
Olen päässyt matkustamaan nyt nelikymppisenä paikkoihin jotka olivat suurimpia unelmia. Matkustamisen saralla ei siis enää isoimpia intohimoja mutta toki useita kohteita joihin vielä menen jos mahdollista.
Mulla on ihanat lapset, työ ketuttaa kyllä mutta sellainen työ jossa voin koko ajan kehittyä ja on upeaa huomata että hei, mä oon kehittynyt ja osaanki neuvoa tuotakin kokenutta kollegaa jota itse ihailen ja katson ylöspäin!
Mieletön määrä kirjoja joita en ole vielä lukenut! Haasteita lasten kasvattamisessa, mitä vielä niiden saralla tuleekaan eteen ja miten hienoa jos niitä sit voittaa ja noista rakkaista tulee onnellisia aikuisia.
Myös vaikeuksia. Liian suureksi kasvanut alkoholin kulutus pitää saada kuriin. Siinä haastetta myös kovasti minulle. Aion siinäkin olla voittaja.
Mua auttaa kriiseillessä katsoa elämää taaksepäin: hei mitä kaikkea olenkaan oppinut mistä kaikesta selvinnyt!
Tällainen asenne tekee tyytyväisemmäksi mutta olen mä negatiivinenkin paljon, varsinkin maanantaiaamuisin!!
Tsemppiä ap, tulee aika parempi kun nyt käyt tuota vaihetta läpi: elämän ei kuulukaan olla tyytyväisyyttä, se että välillä ahdistaa, korostaa siten parempien aikojen hyvää oloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tosiaan tunnu tuolta. Muutin vasta ja laitan nyt uutta kotia. Opiskelin uuden ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Aloitin uuden harrastuksen ja odotan helmikuun matkaa. Nautin hyvästä ruoasta, viinistä, teatterista, elokuvista, konserteista ja ystävien seurasta.
Arki rakentuu tietyllä tavalla ja arki-iltaisin ei ehdi paljoa. Mutta vapaa-aika on ihanaa ja elämä muutenkin yllätyksiä täynnä.
Olisi kamalaa nyt 40-vuotiaana vain odottaa kuolemaa, kuten sinä teet.
Missä sanoin odottavani kuolemaa?
T: ap
Et missään. Mutta siitä, että loppuelämä menee lasten elämää seuratessa, tulee masentava olo. Ikään kuin eläisit toisten kautta, elämä tapahtuisi toisille.
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu tuolta. Johtunee siitä, että vuosikausia kärvistelin ammatissa, josta todella halusin pois (tutkija.) Nyt kun olen uudella uralla, niin olen joka aamu kiitollinen siitä, että sain tämän mahdollsiuuden. Uudessa hommassa edessä on vielä uutta opittavaa ja työolosuhteet, palkka ja työyhteisö ovat paljon entstä paremmat.
Jopas jotain. Ei kai sen parempaa työtä olekaan kuin tutkijan luova työ. Itse olen ryhtymässä siihen nyt nelikymppisenä.
Alue: Aihe vapaa
Elämänilo on asennekysymys.