Millaiset ihmiset pysyvät naimisissa elämän loppuun asti?

Turvallisuushakuisia, sopeutuvia, tietyllä tapaa itsenäisiä (jos puoliso ei täytä kaikkia tarpeita tai lähde kaikkeen mukaan, osaa huolehtia niistä asioista itse eikä tarvitse siksi parisuhdetta vaihtaa), anteeksiantavia, hyvällä arjensietokyvyllä varustettuja, empaattisia.

Varmaan myös epävarmoja ja läheisriippuvaisia asetelmia löytyy.

Rakastuneet. Aito rakkaus kunnioittaa, joustaa ja haluaa toiselle vain hyvää. Kun molemmat näin rakastavat niin suhde kestää.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ja minun pitkän avioliiton (nyt jo 35vuotta) salaisuus on se, että olemme myös toistemme ystäviä rakkaussuhteen lisäksi. Pelkkä fyysinen vetovoima tai rakkaus ei riitä.

Sama täällä, takana nyt 42 v.

Vahva ja yhteinen halu elää koko elämä yhdessä. Tehdä kaikkensa, että sekä puolisoilla että lapsilla on hyvä olla. Muistaa lupaus ja pitää se, haluta rakastaa vaikka joskus tuntuu, että rakkaus on hyvinkin vähissä, jopa loppunut, sillä rakkaus herää kyllä uudelleen. Ja kun katsoo ympärilleen eronneita ja niitä suhdesotkuja ja lasten kärsimystä, niin heti tuntuukin taas, että on tämä meidän elämä sentään onnellista ja hyvää. Exät ja nyxät, nyxien exät ja exien nyxät, nyxien ja exien lapset, ex-anopit ja -apet...en millään jaksaisi. Ja sitten tietysti ihan se, että alunperinkin on jaettu samat arvot jaj periaatteet ja haluttu elämältä suunnilleen samanlaisia asioita. Näillä eväillä yhdessä yli 30 v. 

Henkisesti normaalit.

Asenne ratkaisee paljon. Pitkän liiton ihmiset tekee valinnat periaatteella "mitä voin antaa tälle liitolle". Suhteesta toiseen pomppivat miettii "mitä tämä liitto voi antaa mulle."

Yksi tekijä on myös terveys. Pitkällä liitolla on paljon paremmat mahdollisuudet, jos kumpikaan ei esimerkiksi sairastu psyykkisesti.Yllä olevasta mielipiteestäni huolimatta olen myös sitä mieltä, että kaikella on kuitenkin rajansa. Esimerkiksi kymmenen vuotta puolison masennusta on sellainen asia, että kenenkään asenne ei voi riittää loputtomiin, eikä pidäkään.

Me olemme yhdessä lähinnä työn takia. Se toimii suht hyvin. Yksi yhteinen lapsikin on ja hän on toinen merkittävä tekijä tässä. Joskus kyllä surettaa, kun se normaali parisuhde on se, mitä tässä ei ole. Mies on introvertti narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Me olemme yhdessä lähinnä työn takia. Se toimii suht hyvin. Yksi yhteinen lapsikin on ja hän on toinen merkittävä tekijä tässä. Joskus kyllä surettaa, kun se normaali parisuhde on se, mitä tässä ei ole. Mies on introvertti narsisti.

Ja sinä puolestasi olet......?

Rehellinen itsetutkiskelu on pitkän parisuhteen ehdoton kivijalka.

Vierailija kirjoitti:

Vahva ja yhteinen halu elää koko elämä yhdessä. Tehdä kaikkensa, että sekä puolisoilla että lapsilla on hyvä olla. Muistaa lupaus ja pitää se, haluta rakastaa vaikka joskus tuntuu, että rakkaus on hyvinkin vähissä, jopa loppunut, sillä rakkaus herää kyllä uudelleen. Ja kun katsoo ympärilleen eronneita ja niitä suhdesotkuja ja lasten kärsimystä, niin heti tuntuukin taas, että on tämä meidän elämä sentään onnellista ja hyvää. Exät ja nyxät, nyxien exät ja exien nyxät, nyxien ja exien lapset, ex-anopit ja -apet...en millään jaksaisi. Ja sitten tietysti ihan se, että alunperinkin on jaettu samat arvot jaj periaatteet ja haluttu elämältä suunnilleen samanlaisia asioita. Näillä eväillä yhdessä yli 30 v. 

Tosi paljon samankaltaisia ajatuksia kuin mulla 10 v sitten. Lopulta en enää jaksanut sitä ettei puoliso voinut tehdä sitä kaikkeaan. Jouduin kantamaan perheen asioista liian suuren vastuun emmekä jakaneet myöskään enää kauheasti mielenkiinnon kohteita eikä seksuaalinen halukkuus kohdannut. Seksi ei ollut koskaan ollut välillämme erityistä mutta muut hyvät asiat korostuivat kyllä kun menimme yhteen ja vasta useamman vuoden yhteiselon jälkeen naimisiin.

Lapset kärsivät eroamisesta mutta hyvin noilla tuntuu nyt eron jälkeen menevän. Siihen tarvitsee lähellä asumisen ja suuren jouston puolin ja toisin, meillä nämä on sujuneet. Ajattelin naimisissa ollessani juuri noin ”en jaksaisi nyksiä eksiä eksän nyksiä jne” no voin kertoa että paljon paremmin jaksan ihan koko elämää kun asun nyt kumppanin kanssa joka jakaa arjen askareet kanssani ja vieläpä pitää minut seksuaalisesti erittäin tyytyväisenä.

Tiedän kyllä millaista on olla kärsivä erolapsi. Yritetään muistaa että eron voi hoitaa tosi monella tapaa. Lasten elämästä ei suinkaan välttämättä tule kärsimystä vaikka ero suuri järkytys onkin.

Tasapainoiset ihmiset, jotka ovat saaneet yleensä jo lapsuudenkodista eväät muiden huomioimiseen ja yhdessä elämiseen. Kaikki eivät vain ole parisuhdeihmisiä, vaikka kuinka haluaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me olemme olleet yhdessä 38 vuotta. Ikinä emme edes ole harkinneet avioliittoa.

Siinäkö se pitkän ja onnellisen suhteen syy?

Ei ole siitä kiinni varmaankaan, vaan siitä että rakastatte toisianne? Tiesitkö, että ensi vuodesta alkaen voitte ottaa yhteisen sukunimen, vaikka ette olisikaan naimisissa, kuten kaikki vähintään viisi vuotta avoliitossa olleet:) Tiedä sitten kuinka moni haluaa ja mihin tämä perustuu? Tänään luin tällaisen uutisenkin silti:)

Tiesin...ei meitä moiset asiat kiinnosta ;)

Ehkäpä olette molemmat yhtä nokkavia ja sen vuoksi sovitte yhteen...

Näin se meillä menee:

- puolison kans on edelleen kiva hengailla

- tehään asioita yhdessä ja erikseen

- on omia ja yhteisiä ystäviä

- ollaan tasavertaiset kumppanit, emme toimi toistemme holhoojina

- omataan samanlainen arvomaailma, vaikka

- ollaan ihan erilaiset

- arvostetaan toisiamme

- keskustellaan ihan kaikesta

- riidellään pintapuolisesti ja sovitaan asiat nopsaan

- hyväksytään sekin, ettemme kaikissa asioissa ole samaa mieltä koskaan

- emme milloinkaan hauku toisiamme, emme syyttele, nimittele, emmekä haistattele (liittyy tuohon arvostukseen, mut tähdennän tätä)

- ymmärrämme, että ihastuminen toiseen ihmiseen on normaalia, mutta kannamme vastuumme tekemisistämme

- emme nolaa toisiamme (arvostus)

- emme lue toistemme kännyköitä, emme avaa toistemme posteja, emme tenttaa, emmekä kyylää (holhoaminen)

Ei meillä ainakaan taustalla ole mitään "päätöstä sitoutua toiseen loppuelämäksi" tai muuta korkealentoista. Me vaan viihdytään yhdessä, ollaan tavallaan toistemme parhaat ystävät. Mutta tärkeäksi koen, että meillä on myös niitä omia ystäviä ja kaveriporukoita ja omia menoja ja harrastuksia.

Emme ole mustasukkaisia, varmaan kummallakin on ollut matkan varrella ihastuksia, mutta jotenkin se pohja tässä on niin vahva että ainakaan itse en ole ajautunut pettämiseen.

Nuorena mentiin vaan enemmän virran mukana, huomattiin että kas, taas yksi vuosi kivaa yhdessä eloa. Nyt liki viisikymppisenä on enemmän suunnitelmallisuutta ja sana "eläkepäivät" vilahtaa vahingossa keskustelussa.

En usko että asialla on suurta merkitystä, mutta meillä on aikalailla alusta ollut yhteiset rahat mutta omat tilit. Kummallakaan ei ole ollut kalliita omia harrastuksia tai intressejä ostella vaikka viiden tonnin laukkuja, toisaalta talous on aina ollut hyvin tasapainossa, ei ole tarvinnut riidellä rahasta koskaan. Isot hankinnat on aina olleet yhteisiä unelmia.

Jossain aforismissa sanottiin että hyvässä avioliitossa pidetään toinen silmä vain puoliksi auki ja toinen kokonaan kiinni.

Tuo pitää ihan paikkansa. Hyvät asiat kestää kyllä mielellään ja ne tekee suhteesta helpon. Mutta siihen ikuiseen liittoon sisältyy ne kaikki ikävätkin asiat jotka pitää sietää ja hyväksyä puolin ja toisin. Jos on kykyä sulkea silmät ikäviltä asioilta ja keskittyä vain hyviin homma toimii. Onko se onnellista ja tervettä - ei aina. Kenenkään ei kuulu tyytyä elämäänsä

Ihan tavalliset ihmiset. Vain roskaväki eroaa. Näin se vain on, vaikka mitä muuta väittäisitte.

Itsenäistä ajattelukykyä. Ei mene mukaan erobuumeihin yms paskaan, mihin media houkuttelee.

27 vuotta yhdessä kirjoitti:

Näin se meillä menee:

- puolison kans on edelleen kiva hengailla

- tehään asioita yhdessä ja erikseen

- on omia ja yhteisiä ystäviä

- ollaan tasavertaiset kumppanit, emme toimi toistemme holhoojina

- omataan samanlainen arvomaailma, vaikka

- ollaan ihan erilaiset

- arvostetaan toisiamme

- keskustellaan ihan kaikesta

- riidellään pintapuolisesti ja sovitaan asiat nopsaan

- hyväksytään sekin, ettemme kaikissa asioissa ole samaa mieltä koskaan

- emme milloinkaan hauku toisiamme, emme syyttele, nimittele, emmekä haistattele (liittyy tuohon arvostukseen, mut tähdennän tätä)

- ymmärrämme, että ihastuminen toiseen ihmiseen on normaalia, mutta kannamme vastuumme tekemisistämme

- emme nolaa toisiamme (arvostus)

- emme lue toistemme kännyköitä, emme avaa toistemme posteja, emme tenttaa, emmekä kyylää (holhoaminen)

Miksiköhän tätä on alapeukutettu, sehän oli aika hyvä kirjoitus.

Kun on tottu olemaan yhdessä eikä haluta asua yksin. Vanhempani eivät todellakaan rakastaneet toisiaan enää, mutta niin vain olivat yhdessä kunnes toinen heistä kuoli. 

Vanhempani tunsivat 3kk ja menivät kihloihin. Ovat olleet n. 35 vuotta naimisissa.

Kävivät vuosi sitten reilaamassa Euroopassa. Ja muutenkin käyvät köpiksessä taidenäyttelyissä yms.

Vierailija kirjoitti:

27 vuotta yhdessä kirjoitti:

Näin se meillä menee:

- puolison kans on edelleen kiva hengailla

- tehään asioita yhdessä ja erikseen

- on omia ja yhteisiä ystäviä

- ollaan tasavertaiset kumppanit, emme toimi toistemme holhoojina

- omataan samanlainen arvomaailma, vaikka

- ollaan ihan erilaiset

- arvostetaan toisiamme

- keskustellaan ihan kaikesta

- riidellään pintapuolisesti ja sovitaan asiat nopsaan

- hyväksytään sekin, ettemme kaikissa asioissa ole samaa mieltä koskaan

- emme milloinkaan hauku toisiamme, emme syyttele, nimittele, emmekä haistattele (liittyy tuohon arvostukseen, mut tähdennän tätä)

- ymmärrämme, että ihastuminen toiseen ihmiseen on normaalia, mutta kannamme vastuumme tekemisistämme

- emme nolaa toisiamme (arvostus)

- emme lue toistemme kännyköitä, emme avaa toistemme posteja, emme tenttaa, emmekä kyylää (holhoaminen)

Miksiköhän tätä on alapeukutettu, sehän oli aika hyvä kirjoitus.

Vain kerran elämäni aikana ihastuneena en oikein osaa oikein pitää toisiin ihmisiin ihastumista normaalina.