Te, joilla on temperamenttinen puoliso

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestistäsi paistaa, että pidät omaa rauhallisuuttasi toisen temperamenttisuutta parempana. Totuus kuitenkin on, ettei omaa temperamenttia voi valita ja se on pysyvä ominaisuus. Elä siis kumppanisi kanssa ja hyväksy asia tai sitten eroa.

Höpöhöpö. Tuo on se tavallinen "temperamenttisten" ihmisten selitys jolla oma paska käytös oikeutetaan.  Omien tunteiden hallintaa ja niiden käsittelyä rakentavasti voi kuitenkin oppia ja opetella - ja yleensä opitaankin enemmän tai vähemmän jo lapsena.

Tuo on se tavallinen syntymälahjanaan helpon temperamentin saaneiden armoton käsitys. On aivan ilmiselvää, että ihmisen on vain yritettävä pärjätä omien ominaisuuksien kanssa ja kehitettävä heikkouksiaan, jotta voi pärjätä maailmassa. Lähtökohdiltaan vain olemme kovin erilaisia, yksikätisellä on huomattavasti työläämpää yrittää pärjätä kuin niillä, joilla on kaksi kättä. Vähän armollisuutta keskusteluun, kiitos! Kaikki temperamentiltaan tulistuvat eivät ole kusipäitä, vaan saattavat tuntea voimakkaita itsesyytöksiä ja alakuloa epäonnistumisistaan.

Ei ne itsesyytökset silti helpota sitä toisen kokemaa kusipäistä käytöstä. Anteeksi pyytäminenkin menettää merkityksensä, kun mikään ei silti muutu.

Niin, no mitä neuvoisit että tällaisen epäonnistuvan ihmisen pitäisi tehdä? Pujottaa köysi kaulaan? Itse käyn terapiassa, yritän keskustella rauhallisella hetkellä mieheni kanssa, jotta ymmärtäisin paremmin häntä ja hän minua, pitää stressitasot matalalla ja verensokerin tasaisena, laskea kymmeneen, puhaltaa kiukun ulos, lukea itsehoito-oppaita jne jne. Mutta kyllä fakta vain on se, että vaikka edistystä joiltain osin tapahtuu, niin välillä tulee tilanteita että opitut vanhat mallit nostavat päätään ja itken sitä että pahoitin rakkaideni mielen. Tämän keskustelun perusteella olen siis röyhkeä kusipää, ja itsensä hillitsevät on pyhimyksiä? Ja jälkimmäisistä kukaan ei koskaan sorru loukkaamaan läheisiään?

No mutta sulla on ilmeisesti traumatausta, joka vaikuttaa käyttäytymiseesi, ja käyt terapiassa muuttaaksesi sitä? Se on ihan eri asia kuin sanoa että "mä nyt vaan olen tällainen koska temperamentti, deal with it".

Ei tarvi mitään erityisen järisyttävää traumataustaa, riittää että isovanhemmissa on jotain sodankäyneen sukupolven aggressionhallintaongelmaa, joka on periytynyt. Näitä löytyy monesta suvusta. Tämä ketju on hyvä esimerkki siitä, miten ihmisiä on helppo tuomita tietämättä taustoja. Tuomitseminen aiheuttaa häpeää sen kohteissa, häpeä puolestaan estää tunnustamasta omia ongelmia, ja ilman niiden tunnustamista ei ole toivoa päästä eteenpäin asiassa.

En mä näe tuomitsemisena sitä, ettei siedä omassa parisuhteessaan loukkaamista eikä aggressiivisuutta, eikä hyväksy noiden selittämistä temperamentilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on temperamenttinen ja ajaa tahtoaan läpi kiukuttelemalla. Hän ei huomioi minun toiveitani ehkä siksi, koska en esitä niitä räyhäämällä. Viimeaikoina olen alkanut ns. näyttää tunteita, kun muuten ei mene jakeluun, että minullakin on mielipide, joka pitäisi huomioida. Tämä tunteikas ilmaisu on mielestäni naurettavaa, mutta se on ainoa keino, millä viesti tuntuu uppoavan. Itseä harmittaa, että pitää näytellä dramaattista. Ero olisi yhteensopimattomille parempi, mutta lapset...

Sama homma täällä. Kumppani ei ota mitään puheitani vakavasti jos koitan keskustella asiallisesti ja kiihkottomasti. Pitäisi huutaa ja riehua että tulisi kuulluksi ja välillä tuntuu että hänen mielestään oikeassa on se joka nostaa isoimman metelin. Todella rasittavaa kun tuollainen "keskustelukulttuuri" on itselleni täysin vieras.

Meillä taas asioita pahentaa se, että minäkin korotan ääntäni. Yleensä johtaa siihen, että alkuperäinen asia ja hänen huutamisensa unohdetaan ja tehdään hirveä numero siitä, että minäkin erehdyin vähän korottamaan ääntäni.

Ja koskaan kun ei voi tietää, mistä ärsyyntyminen tulee. Jos eilen suututtiin, kun ruokaa ei laitettu tarpeeksi nopeasti, tänään suuttumisen voi aiheuttaa päinvastainen, kun heti ollaan ahdistelemassa ruuan kanssa eikä saa rauhaa. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.

Tuollainen käytös ei enää mene temperamentin piikkiin, vaan on jotain muuta opittua röyhkeyttä. Nämä asiat täytyy erottaa toisistaan.

Tiedän. Mutta kun "hän nyt vaan on sellainen". Samoinhan tässä ketjussa monet yrittävät puolustella huonoa käytöstä temperamentilla.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaisin vinkkejä ja kokemuksia. Olen itse rauhallinen ja melko tasainen persoona. En tulistu nollasta sataan sekunnissa, vaan haluan rauhassa miettiä omia tunteitani ja miten reagoin eri tilanteissa. Pyrin etsimään tilanteissa valoisia puolia ja kompromissiratkaisuja. Ristiriitatilanteissa haluan vetäytyä rauhassa miettimään tilannetta ja vasta myöhemmin keskustella.

Olen alkanut seurustella ihmisen kanssa, joka on hyvin temperamenttinen. Hän kiihtyy nollasta sataan nopeasti ja saattaa kiihtyessään sanoa tylysti. Hetken päästä pyytää kyllä anteeksi pahoja sanojaan. Vetoaa siihen, että temperamenttinsa vuoksi nyt vain sanoo ikäviä asioita, mutta pyytää jälkikäteen anteeksi. Pienet asiat saattavat tulistuttaa kovasti. Rauhallisena ihmisenä ajattelen, ettei temperamentti oikeuta sanomaan toisille loukkaavia asioita, vaan aikuisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan käytökseensä.

Minulla on taustalla perheväkivaltaa, jossa minuun väkivaltaa kohdistanut ihminen oli hyvin temperamenttinen ja pienistä asioista tulistuva. Noissa tilanteissa saatoin saada turpaani sanottua jonkun sanan väärin tai oltua väärässä paikassa väärään aikaan. Tiedostan, että taustani vaikuttaa siihen, että koen temperamenttisuuden alitajuisesti pelottavana ja pelkään mahdollista väkivallan uhkaa, vaikkei puolisoni ole lainkaan väkivaltainen (myös hänet pitkään tunteneet ihmiset tietävät tämän).

Kyselisinkin teiltä temperamenttisten ihmisten puolisoilta, millaista arkenne on? Miten toisen temperamentti näkyy pitkässä parisuhteessa? Mikä on hyvää/huonoa? Onko temperamentti korostunut puolisollanne iän myötä? Miten arki sujuu, jos toinen on hyvin temperamenttinen ja toinen rauhallinen?

Ap

Jos olet jo nyt seurustellessa huolissasi asiasta, niin luuletko, että toisen kaistapäisyys paranee ajan kanssa? Eli luuletko, että nyt kun suhde on tuore ja hän käyttäytyy näin, niin se ei jatku kun olette olleet muutaman vuoden yhdessä? Tai ainakaan pahene? Usko mitä uskot, mutta sinuna en katselisi tuollaista yhtään. Jos tyyppi ei osaa hillitä itseään, niin ei se muuksi muutu ikinä. Hän myös tietää, että sinä olet liian pelkuri asiaan puuttumaan ja sitä muuksi muuttamaan sen vaatimalla tavalla, joten suhteenne valta ja voima on kokonaan sillä räiskyvällä tyypillä.

En ymmärrä miten ihmiset tuollaiseen suhteeseen edes jäävät. Eikö heillä ole yhtään itsesuojeluvaistoa ja itsetuntoa? Miksi he hakkaavat päätään seinään ihmisen kanssa, joka tieten tahtoen loukkaa heitä? Jos kerran nytkin on kyse vasta seurustelusta, niin luulisi sen nyt olevan helppoa lähteä.

Jos räisky ei sitä "ymmärrä", niin se ei ole enää pois lähtevän ongelma, vaan jokaisen pitäisi etsiä itselleen mukava ja rauhallinen suhde, jossa ei tarvitse pelätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on yleensä äärimmäisen rauhallinen ja hillitty. Sitten kun hänellä keittää yli, niin kaikki purkautuu kerralla. Olen ehdottanut terapiaa. Puoliso on luvannut hakeutua sinne, jahka voimavaroja ja aikaa on hiukan nykyistä enemmän.

= ei koskaan. Uskallapas vain muistuttaa, vai uskallatko?

On joskus aiemmin käynyt psykoterapeutilla ihan omalla kustannuksellaan keskustelemassa ongelmistaan, joten eiköhän mene taas jahka elämä hiukan rauhoittuu.

Miksi se rauhoittuisi?

Lapsen yöheräily vähenee varmasti jossain vaiheessa imetyksen päätyttyä ja kumpikin jaksaa silloin paremmin. Ongelmia jaksaa käsitellä paremmin, jos ei ole koko ajan uupunut.

Vierailija kirjoitti:

Tempperamentti = väkivältanen k*sipää? Ok.

Marttinahan aina kanssa mainostaa "tempperamenttiaan".

Meillä kaikilla on temperamentti. Joillakin se vaan on hidas ja toisilla nopea.

Temperamentti on joukko ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia tai reaktiotyylejä. Temperamentti on persoonallisuuden biologinen ja pysyvä perusta, ja vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat temperamentista persoonallisuuden.

Älkää käyttäkö sivistyssanoja, jos ja kun ette osaa.

Täällä taas kaikki luulee tietävänsä jokaisen erilaisen parisuhteen sekä ihmisen erot jne...

Yleistävät ystävät kokoontuvat 👍

Jos ette siedä kumppaneitanne pistäkää vaihtoon....

Turha itkeä täällä.. Vali vali.. Sniisk sniisk..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tempperamentti = väkivältanen k*sipää? Ok.

Marttinahan aina kanssa mainostaa "tempperamenttiaan".

Meillä kaikilla on temperamentti. Joillakin se vaan on hidas ja toisilla nopea.

Temperamentti on joukko ihmisen synnynnäisiä valmiuksia, taipumuksia tai reaktiotyylejä. Temperamentti on persoonallisuuden biologinen ja pysyvä perusta, ja vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat temperamentista persoonallisuuden.

Älkää käyttäkö sivistyssanoja, jos ja kun ette osaa.

Puhekielessä temperamentilla on usein hieman eri merkitys kuin wikipedia-lainauksessasi, hassua ettet sitä tiennyt. Nyt kävi niin että tulit pätemään wikisitaatillasi, mutta nolasitkin itsesi. Ei varmaan kannattaisi yrittää päteä, jos ei itse osaa.

Vuosikymmeniä "temperamenttisen" naisen kanssa aviossa olleena ja lapset kasvattaneena voin vain todeta että olen tullut lukemattomia kertoja loukatuksi vaimon ajattelemattoman käytöksen ja kovien sanojen vuoksi.

"Temperamentti" on läsnä myös työyhteisössään jossa vaimo on kaikista jätkistä kovin ja usein se oman puolison kunnioitus on sielläkin toissijainen asia.

Mikä sitten sai pysymään liitossa? Lapset ja asuntolaina? Velvollisuudentunto?

Siinä kai ne tärkeimmät.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä15228 kirjoitti:

Ai luoja mä rauhallisena ihmisenä vihaan näitä "olen vain temperamenttinen ja suorasanainen", jolla oikeutetaan huono käytös.

Rauhallinen käytös voi myös olla ahdistavaa ja painostavaa meistä "muista". Kammottava hiljaisuus.

Olen rauhallinen, mutta en kuitenkaan hiljainen. 

Kuulostaa joltain rajatilatyypiltä. Tsempit.

Up

Mieheni on huomaavainen, hellä, ihana. Mutta myös temperamenttinen espanjalainen ja monet aiemmin kuvaillut tilanteet kuulostavat tutuilta. Olemme keskustelleet asiasta ja hän onkin parantanut tapojaan rutkasti. Hän on luonteeltaan äkkipikainen, mutta todellakin myös kulttuuri vaikuttaa asiaan. Useasti saan espanjalaisilta kuulla miten olen niin hiljainen ja pitäisi puhua kovempaa (mielestäni puhun kuuluvasti eikä suomalaisten kanssa ongelmia) - täällä kun on tapana lähestulkoon huutaa ja tosiaan se, joka huutaa koviten, voittaa väittelyt ;) itse en ole huutajatyyppiä enkä sellaiseksi ala ja mieskin on rauhoittunut huomattavasti.

Älkää hyvät ihmiset tuomitko ketään niin helpolla.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on huomaavainen, hellä, ihana. Mutta myös temperamenttinen espanjalainen ja monet aiemmin kuvaillut tilanteet kuulostavat tutuilta. Olemme keskustelleet asiasta ja hän onkin parantanut tapojaan rutkasti. Hän on luonteeltaan äkkipikainen, mutta todellakin myös kulttuuri vaikuttaa asiaan. Useasti saan espanjalaisilta kuulla miten olen niin hiljainen ja pitäisi puhua kovempaa (mielestäni puhun kuuluvasti eikä suomalaisten kanssa ongelmia) - täällä kun on tapana lähestulkoon huutaa ja tosiaan se, joka huutaa koviten, voittaa väittelyt ;) itse en ole huutajatyyppiä enkä sellaiseksi ala ja mieskin on rauhoittunut huomattavasti.

Älkää hyvät ihmiset tuomitko ketään niin helpolla.

Italialainen mieheni on rauhallisempi kuin minä. Hän aina sanoo eipä nyt hermostuta vaan keskustellaan asiasta ihan rauhallisesti.