Sain kihlatulta puoli vuotta aikaa parantua paniikkihäiriöstä!

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ollut paniikki/ahdistuneisuushäiriö 15 v, enkä usko että täysin paranen koskaan. Aina olen ollut työelämässä, ihana mies ja ihana lapsi. Mieheni tukee minua silloin kun sitä tarvitsen ja elämä on mukavaa. Jos saisin tuollaisen ultimatumin, olisi ero edessä. Selviät kyllä, ja löydät rinnallesi empaattisemman ihmisen.

  Sama. Vaikka raskaitakin aikoja toki ollut.

Varmaan saat psykiatrilta parempaa apua kuin täältä.

Rakastavaan suhteeseen ei kuulu uhkailu ja aikarajojen asettaminen. Teini-iästä asti jatkuneesta paniikkihäiriöstä ei parannuta puolessa vuodessa. Täällä on ollut usein ennenkin keskusteluja, joissa kihlattu tai poikaystävä on laittanut puolen vuoden aikarajan milloin millekin asialle. En tajua, mikä saa ihmiset jäämään sellaisiin suhteisiin. 

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään, mutta se on usein silti elämänmittainen sairaus. Ja avun saamisen lähtökohta pitää olla itsekkäissä syissä (haluat ITSE parantua), ei muiden miellyttäminen (poikakaveri jättää muuten). Vuosikausia jatkunut paniikkihäiriö vaatii jopa vuosien terapian, ei siitä selviä puolessa vuodessa. Herranen aika sentään. 

Oletko ajatellut, että jos nyt hakisit apua, niin entä jos kihlattusi onkin sitä mieltä, ettet ole parantunut tarpeeksi ja että hänpä nyt harkitsee taas muutaman kuukauden suhteenne jatkoa. Miten jaksat tuollaista löysässä hirressä roikottamista? Entä alkaako hän uhkailla seuraavaksi jollain toisella asialla? 

Ymmärrän kyllä, että puolisolle tilanne voi olla raskas, mutta uhkailu ei ole oikea keino selvitä siitä. Tekeekö hän puolestasi paljon asioita ja hoitaa kaikki jutut? Käytkö itse töissä? Apua hakemalla voisit saada terapian lisäksi lääkityksen, jonka avulla arjen asiat voisivat muuttua vähän helpommiksi kohdata. Miettisin kyllä tosissani, haluanko kohdata niitä sellaisen henkilön kanssa, joka uhkailee. Jos tunnet olevasi riippuvainen miehesi avusta, niin tuolla uhkailullahan mies tavallaan hallitsee sinua ja haluaakin pitää sinut riippuvaisena ja eroa pelkäävänä. Olisiko hänkin epävarma itsestään, koska uhkailemalla hän pitää yllä tuota riippuvuutta? 

Vierailija kirjoitti:

Ihan samoja ajatuksia minullakin kuin aloittajan avokilla. Että jos meidän tilannetta ei saada rakennettua minullekin siedettäväksi, niin yhdessä ei kannata jatkaa.

Paniikkihäiriöinen - ainakin tämä omani - on kumppanina erittäin vaativa, minkä hyväksyn. Pahinta on, ettei hän ole vaivautunut opiskelemaan itsetuntemusta sen vertaa, että kykenisi ennakoimaan itselleen hankalia asioita. Näin ollen hän näyttäytyy arvaamattomana ja epäluotettavana.

Kuinka monet oharit minulle onkaan tehty! Kuinka turhaa onkaan suunnitella tai sopia, tai odottaa anteeksipyyntöä luottamuksen rikkomisen jälkeen! Jaksan nippa nappa lohduttaa yökaudet ja tyynnytellä irrationaalisia pelkoja, mutta en jaksa olla jatkuvasti saatavilla (kuin äiti lapselle - minulla ei ole niin tärkeää työtä tai tehtävää, etteikö hänen pieninkin ajatuksensa olisi sitä tärkeämpi hänen mielestään). En myöskään itse koe oloani turvalliseksi suhteessa, jossa oharit ja sopimuksien rikkomiset ovat "normaalia". Hänen paniikkihäiriönsä ei ole se taakka, vaan paniikkihäiriö yhdistettynä huomiohakuisuuteen ja itsetunnon puutteeseen. 

Eräällä ystävälläni on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mutta hän tuntee itsensä ja tiedostaa rajoitteensa. Tulen tämän työkyvyttömän ystäväni kanssa paremmin toimeen kuin avokkini kanssa, vaikka voisi kuvitella että ystäväni sairaus olisi hankalampaa sorttia! Meidän ihmissuhteemme on vastavuoroinen hänen viitekehyksestään huolimatta. Hän nimittäin y-r-i-t-t-ä-ä p-a-r-h-a-a-n-s-a.

En voi kuin peukuttaa tätä. Helposti lentää tuo tuomio mielenterveyspotilaan partnerille, harvempi kuitenkaan on koettanut elää semmoisen kanssa useampia vuosia. Hatunnosto heille jotka vielä jaksavat. Omat voimat alkaa olla käytetty ja haaveilen lähinnä normaalista elämästä vaikka sitten ikuisesti yksin.

Yli puolivuotta kulunut. Miten kävi?

Ei kuulu uhkailu rakastavaan suhteeseen, mutta ei kuulu riippuvaisuuskaan. On ihme, jos suhteen pystyy pitämään kahden aidosti aikuisen tasapuolisena parisuhteena, jos mt-haasteet on noin isot.

Sitä ihmettelen, että jos täällä on aloitus jossa kerrotaan ettei mene kotityöt, raha-asiat tai lastenhoito tasan, niin heti kehoitetaan lopettamaan suhde. Mutta jos Epätasapuolinen suhde johtuu mt-diagnoosista, niin toisen osapuolen pitäisi jaksaa mitä vain loputtomiin ja omankin terveyden uhalla. Outoa...

Ei ole terve suhde ollut teillä

Tuon takia en uskalla seurustella, että jos saan samanlaisen uhkauksen juuri kun asiat tuntuvat olevan hyvin :(

Anna sinä hänelle puoli vuotta aikaa kasvaa aikuiseksi.