Lue keskustelun säännöt.
Sain kihlatulta puoli vuotta aikaa parantua paniikkihäiriöstä!
13.12.2018 |
Olen sairastanut tätä teinistä asti ja saanut hoitoa, mutta ei tämä ole niin helposti parannettavissa. Nyt sanoi että puoli vuotta vielä jaksaa odottaa, sitten muutetaan erilleen jos en parane. Eli menettäisin turvallisen kotini ja ainoa ihmissuhteeni loppuisi!
Nyt kaikki neuvot kehiin. Kiitti! :(
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Olen on-off paniikkihäiriökkö ja tuollainen uhkaus saisi minulla tilanteen pahenemaan. Itse asiassa kohtaukset alkoivat uudelleen vuosikausien tauon jälkeen, kun suhde meni vastapuolen osalta vaakalaudalle.
Sama mulla, paitsi yleinen ahdistuneisuushäiriö. Joskus mun on vaan saatava sanoa mun kumppanille että olen taas niin ahdistunut että oon alkanut ajatella päässäni kaikenlaisia skenaarioita, joihin kuuluu mm.ettei hän rakasta enää jne, kaikkien muiden huolien lisäksi. Kumppani onneksi ymmärtää ja on kertonut tarvitsevansa vain henkisesti tilaa kohtausteni jälkeen, ei fyysisesti vaan pikemmin niin ettei jaksa jatkuvasti jutella asiasta. Mutta tarvittaessa on valmis myös lohduttamaan ja kumoamaan mun ahdistuneet pelot yksi kerrallaan,vaikka täydellisessä maailmassa se ei olisi hänen tehtävänsä. Hän kutsuu mua huolihousuksi ja sit nauretaan ja asiat järjestyy kun saan purkaa möykyn sisältäni. Aktiivisesti teen töitä asian kanssa, mutta silti esim odottamattomat negatiiviset tapahtumat tai muut yllättävät isot muutokset saattavat triggeroida häiriön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että SinkkuM tuntee muutaman paniikkihäiriöisen, ei tee hänestä paniikkihäiriön asiantuntijaa. Aloitapa tutustuminen aiheeseen lukemalla aivojen välittäjäaineista yms. ja tule sen jälkeen keskustelemaan hieman asiantuntevampana. Psykologian opinnot voisivat myös auttaa.
Sä näet noiden kuvitelmiesi taakse jo tästä ketjusta
esim:
"Poikaystäväsi vaatimus on kohtuuton. Tuollainen vaatimus saa todennäköisesti sairauden vain yltymään."
Eli siis pelkkä poikaystävän puhe saa välittäjäaineet aivoissa heilahtamaan?
Katsos kun kyse on henkisestä sairaudesta, (jota tietenkin fyysinen huono tila voi edesauttaa) niin se ongelman syy ei löydy mistään aineista.
Paniikkihäiriöiset myöntävät sen itsekin. Tilanteet korvien välissä saavat paniikit aikaan.
Ei niin, että aamulla olisi olleet välittäjäaineet vähissä ja se olisi johtanut kohtaukseen. Ehei .. vaan korvien välistä!
SinkkuM
Sinulle on turha puhua, koska sinulla ei taida olla paljonkaan korvien välissä tai sydämessä. Mutta ymmärrätkö, että joillain ihmisillä rakkaan ihmisen uhkaus jättämisestä horjuttaa perusturvaa ja paniikkihäiriöisellä on muutenkin puutetta turvasta -> tauti ei tuolla uhkauksella parane vaan pahenee tai parhaimmillaan pysyy ennallaan.
Mielestäni hoitohenkilökunta joka hoitaa vain oireita on julmaa.
Minä yritän puuttua sairauteen ja auttaa oikeasti.
Ja minulle nousi kauhea ajatus: he sanoivat: emme me tienneet
SinkkuM
Onko mahdollista, että sun poikaystäväsi kokee että hän mahdollistaa sulle välttämiskäyttäytymistä, esimerkiksi tekemällä asioita sun puolesta tai kannattelemalla sosiaalisissa tilanteissa?
Jos näin on, ero on ajan kysymys. Jos joutuu jatkuvasti kokemaan, että tekee enemmän kuin oman osuutensa ja tekemisestä kokee lisäksi syyllisyyttä, koska puolesta tekemällä pahentaa toisen sairautta...se on vaan liikaa, eikä sellaista jaksa. Ehkä hän on alkanut pelätä oman jaksamisensa ja terveytensä puolesta?
Vierailija kirjoitti:
Varmaankin haluaa olla kanssasi, mutta kyllästynyt siihen, ettet hänen näkökulmastaan edes yritä parantua. Se on sille kannattelevalle ihmiselle todella raskasta esim. olla se, jonka piti hoitaa ne kaikki arjen asiat: kaupassakäynti, tuntemattomat numerot, ovikellon soitot ja ehkä jopa tienaaminen, jos on paha paniikkihäiriö ja toinen ei voi edes töissä käydä ja on vahvasti syrjäytynyt. Jos se on vahvasti teidän yhteistä elämää määrittävä tekijä, niin kyllä kihlatullasi on oikeus laittaa raja sille, kuinka kauan hän kestää tilannetta.
Totta kai sillä kihlatulla on oikeus laittaa raja sille, kuinka kauan HÄN kestää tilannetta. Tämän uhkauksen hän siis voi asettaa vain itselleen, ei sinulle.
Tiedän, mitä on paniikkihäiriö. Äitini sairastui siihen, kun olin nuori tyttö ja asuin vielä kotona. Se oli käsittämätön tilanne, eikä siihen silloin osattu suhtautua mitenkään. Käsitettä "paniikkihäiriö" ei tunnettu. Äiti eli kaksi vuotta aivan kuin lievän hysterian vallassa, vain kotona neljän seinän sisällä hän pystyi elämään normaalisti. Ei ollut helppoa perheelläkään ja isä pahensi tilannetta moittimalla äitiä hulluksi. Lääkärin mukaan tautitilan nimi oli sydänhermovika. Nyt vuosikymmenten jälkeen äiti on kertonut, että hänellä oli sama vaiva silloin, kun minä olin vuoden vanha, mutta silloin selvisi siitä nopeammin. Mukaan tuli vielä syömishäiriö ja hoikka ihminen lihoi satakiloiseksi.
Jos kihlattu on noin ymmärtämätön, ja haluton olemaan toisen tukena, on kihlaus syytä purkaa. Tällä vaaatimuksellaan hän näet pahentaa sairautta. Kun paniikkikohtauksen tuloa joutuu pelkäämään ja jännittämään, se tulee vuorenvarmasti. Mikään tsemppausyritys ei ole mahdollinen. Ihmisen, jolla on paniikkitaipumus, on vain luotava elämälleen sellaiset puitteet, että hän pystyy niissä rajoissa elämään ja olemaan. Paniikkihäiriö ei ole maailmanloppu ja se voi pysytellä poissa tosi pitkiäkin aikoja. Esim. äidilläni ei tuon kahden vuoden jakson jälkeen ole ollut enää yhtään kohtausta. Taisi siis liittyä jotenkin nuoruuteen ja epävarmuuteen, pelkoon siitä miten selviää lasten kanssa jne.
Mulla on itsellänikin lieviä paniikkikohtauksia, jotka voi iskeä tilanteissa, joita en ihan hallitse tai jotka tulee yllättäen. Ne on aina menneet kuitenkin nopeasti ohi, mutta tiedän miltä se kehossa tuntuu.
Ei kenenkään tarvitsekaan sitoa itseään sairaaseen ihmiseen, jos tuntee ettei sitä jaksa tai halua, mutta vaatimuksia sille sairaalle ei voi esittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SinkkuM, suosittelen, että et yritä päteä asioissa, joista et selvästikään mitään tiedä.
Mä tunnen muutaman paniikkihäiriöisen, sekä olen nähnyt niitä töissä ja niitä yhdistää monet samat asiat ja se ongelma on _aina_ korvien välissä.
Näitä yhdistää myös se eristäytyminen, joka aina myös pahentaa heidän tilaansa, eikä helpota sitä, koska kyse on vain oireiden hoitamisesta.
Oikeasti näille ihmisille tekisi hyvää pitkät työpäivät ja muuttaminen Intiaan miljoonien ihmisten keskelle.
SinkkuM
'
Eri
Missä sä kuvittelet, että muut luulee sen ongelman olevan? Kyllä kaikki tietää, että se vika on korvien välissä kun paniikkia sairastaa.
Paniikkihäiriö ei parane sillä, että sitä pakenee pitkiin työpäiviin tai vieraaseen kulttuuriin.
Paremmat mahdollisuudet on parantua kun kohtaa ne tilanteet ihan siinä omassa elämässä, menee siihen bussiin ja jonottaa kassalla niinkuin muutkin. Ensin pienissä erissä ehkä kaverin kanssa ja sitten vain sisulla muistaen, ettei kohtaukseen oikeasti voi kuolla vaikka se siltä tuntuukin.
Paranemisen tueksi voi ottaa myös lääkityksen joka auttaa alkuun paranemisen prosessissa.Äläpä panikoi. Mä kannatan oikein kunnon lähestymistä asiaan. Silloin siitä sairaudesta voi _oikeasti_ parantua kun muuttaa Intiaan ja kohtaa 10 x pahemman, kuin pelkonsa ja sitten huomaa, että eihän tämä ollutkaan mitään ..
Pitkät päivät tarkoittavat sosiaalisuutta ja se auttaa myöskin paranemaan tuosta sairaudesta.
Jos sitä kontaktia on liian vähän, niin ei parane.
SinkkuM
Tiedätkö sä oikeasti mitään paniikkihäiriöstä? Kuvitteletko oikeasti, että kaikilla kohtaukset ilmenee kun ympärillä on paljon ihmisiä tai sosiaalisia kontakteja?
On niitä paljon pahempiakin tapauksia, joissa se ongelma on itse aiheutettu jo monien vuosien ajan.
Sellaista ajatusvinoumaa on jo hankalampi lähteä purkamaan. Siksi puutuinkin näihin helpompiin.
Vähän kuin peräkammariin jämähtäneelle 4kymppiselle "pojalle" on vaikea enää opettaa miten olla mies.
SinkkuM
Eli, et?
En tarkoita, että siinä nyt mitään pahaa olisi ettei tiedä aiheesta muuta kuin sen minkä leffoista näkee, mutta jos asia kiinnostaa niin aiheesta on helppo löytää syventävämpääkin tietoa.
En kyllä ole nähnyt / tiedä yhtäkään elokuvaa paniikkihäiriöisistä. Kaikki esimerkit ja tiedot ovat oikeasta elämästä.
Autisteista ynnä muista savanteista kyllä elokuvia riittää.
Ehkäpä teen joku päivä elokuvan miten parannutaan paniikkihäiriöstä Intiassa ja se antaa kaikille sairastuneille toivoa.
SinkkuM
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista, että sun poikaystäväsi kokee että hän mahdollistaa sulle välttämiskäyttäytymistä, esimerkiksi tekemällä asioita sun puolesta tai kannattelemalla sosiaalisissa tilanteissa?
Jos näin on, ero on ajan kysymys. Jos joutuu jatkuvasti kokemaan, että tekee enemmän kuin oman osuutensa ja tekemisestä kokee lisäksi syyllisyyttä, koska puolesta tekemällä pahentaa toisen sairautta...se on vaan liikaa, eikä sellaista jaksa. Ehkä hän on alkanut pelätä oman jaksamisensa ja terveytensä puolesta?
Se voi olla vaikeata käsittää ja kuullostaa pahalta, jos vertaa esim. paniikkihäiriöistä kotona makaavaan läskiin, joka vaatii puolisoa kantamaan vain lisää ja lisää ruokaa kotiin, jotta toinen saisi lihoa rauhassa.
SinkkuM
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SinkkuM, suosittelen, että et yritä päteä asioissa, joista et selvästikään mitään tiedä.
Mä tunnen muutaman paniikkihäiriöisen, sekä olen nähnyt niitä töissä ja niitä yhdistää monet samat asiat ja se ongelma on _aina_ korvien välissä.
Näitä yhdistää myös se eristäytyminen, joka aina myös pahentaa heidän tilaansa, eikä helpota sitä, koska kyse on vain oireiden hoitamisesta.
Oikeasti näille ihmisille tekisi hyvää pitkät työpäivät ja muuttaminen Intiaan miljoonien ihmisten keskelle.
SinkkuM
'
Eri
Missä sä kuvittelet, että muut luulee sen ongelman olevan? Kyllä kaikki tietää, että se vika on korvien välissä kun paniikkia sairastaa.
Paniikkihäiriö ei parane sillä, että sitä pakenee pitkiin työpäiviin tai vieraaseen kulttuuriin.
Paremmat mahdollisuudet on parantua kun kohtaa ne tilanteet ihan siinä omassa elämässä, menee siihen bussiin ja jonottaa kassalla niinkuin muutkin. Ensin pienissä erissä ehkä kaverin kanssa ja sitten vain sisulla muistaen, ettei kohtaukseen oikeasti voi kuolla vaikka se siltä tuntuukin.
Paranemisen tueksi voi ottaa myös lääkityksen joka auttaa alkuun paranemisen prosessissa.Äläpä panikoi. Mä kannatan oikein kunnon lähestymistä asiaan. Silloin siitä sairaudesta voi _oikeasti_ parantua kun muuttaa Intiaan ja kohtaa 10 x pahemman, kuin pelkonsa ja sitten huomaa, että eihän tämä ollutkaan mitään ..
Pitkät päivät tarkoittavat sosiaalisuutta ja se auttaa myöskin paranemaan tuosta sairaudesta.
Jos sitä kontaktia on liian vähän, niin ei parane.
SinkkuM
Tiedätkö sä oikeasti mitään paniikkihäiriöstä? Kuvitteletko oikeasti, että kaikilla kohtaukset ilmenee kun ympärillä on paljon ihmisiä tai sosiaalisia kontakteja?
On niitä paljon pahempiakin tapauksia, joissa se ongelma on itse aiheutettu jo monien vuosien ajan.
Sellaista ajatusvinoumaa on jo hankalampi lähteä purkamaan. Siksi puutuinkin näihin helpompiin.
Vähän kuin peräkammariin jämähtäneelle 4kymppiselle "pojalle" on vaikea enää opettaa miten olla mies.
SinkkuM
Eli, et?
En tarkoita, että siinä nyt mitään pahaa olisi ettei tiedä aiheesta muuta kuin sen minkä leffoista näkee, mutta jos asia kiinnostaa niin aiheesta on helppo löytää syventävämpääkin tietoa.En kyllä ole nähnyt / tiedä yhtäkään elokuvaa paniikkihäiriöisistä. Kaikki esimerkit ja tiedot ovat oikeasta elämästä.
Autisteista ynnä muista savanteista kyllä elokuvia riittää.
Ehkäpä teen joku päivä elokuvan miten parannutaan paniikkihäiriöstä Intiassa ja se antaa kaikille sairastuneille toivoa.
SinkkuM
Mitä se hyödyttää olla vieraassa ympäristössä ilman kohtauksia, jos kohtaukset alkavat taas kotiin palattua? Olet ilmeisesti vieläkin vakuuttunut siitä, että paniikkihäiriö on sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista, että sun poikaystäväsi kokee että hän mahdollistaa sulle välttämiskäyttäytymistä, esimerkiksi tekemällä asioita sun puolesta tai kannattelemalla sosiaalisissa tilanteissa?
Jos näin on, ero on ajan kysymys. Jos joutuu jatkuvasti kokemaan, että tekee enemmän kuin oman osuutensa ja tekemisestä kokee lisäksi syyllisyyttä, koska puolesta tekemällä pahentaa toisen sairautta...se on vaan liikaa, eikä sellaista jaksa. Ehkä hän on alkanut pelätä oman jaksamisensa ja terveytensä puolesta?
"Välttämiskäyttäytyminenhän" on pakollista, koska paniikkitilanteessa ihminen ei PYSTY tekemään mitään, esim. lähtemään kauppaan tai edes vastaamaan puhelimeen. Edes kynän kädessä pitäminen ei aina ole mahdollista, saati sillä kirjoittaminen. Käsi ei toimi, se vain tärisee ja on voimaton tai on krampissa.
Jos vierellä on toinen ihminen, tämän on tehtävä asiat sairastuneen puolesta, jos siinä jotain pitää tehdä. Ei siinä muuta mahdollisuutta ole. Kohtauksen tullessa on vain odotettava sen menemistä ohi.
Sinkkuämmälle sanoisin, että kannattaa tutustua historiaan vähän tarkemmin. Näitä hänen psykosomaattisiksi sairauksiksi nimittämiään tautitiloja on ollut maailman sivu. Ja joka ikisessä maassa ja kansakunnassa. Nuo sinun väittämäsi liiasta hyvinvoinnista ja sen takia oireilusta on jo aikansa elänyt klisee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista, että sun poikaystäväsi kokee että hän mahdollistaa sulle välttämiskäyttäytymistä, esimerkiksi tekemällä asioita sun puolesta tai kannattelemalla sosiaalisissa tilanteissa?
Jos näin on, ero on ajan kysymys. Jos joutuu jatkuvasti kokemaan, että tekee enemmän kuin oman osuutensa ja tekemisestä kokee lisäksi syyllisyyttä, koska puolesta tekemällä pahentaa toisen sairautta...se on vaan liikaa, eikä sellaista jaksa. Ehkä hän on alkanut pelätä oman jaksamisensa ja terveytensä puolesta?
"Välttämiskäyttäytyminenhän" on pakollista, koska paniikkitilanteessa ihminen ei PYSTY tekemään mitään, esim. lähtemään kauppaan tai edes vastaamaan puhelimeen. Edes kynän kädessä pitäminen ei aina ole mahdollista, saati sillä kirjoittaminen. Käsi ei toimi, se vain tärisee ja on voimaton tai on krampissa.
Jos vierellä on toinen ihminen, tämän on tehtävä asiat sairastuneen puolesta, jos siinä jotain pitää tehdä. Ei siinä muuta mahdollisuutta ole. Kohtauksen tullessa on vain odotettava sen menemistä ohi.
Sinkkuämmälle sanoisin, että kannattaa tutustua historiaan vähän tarkemmin. Näitä hänen psykosomaattisiksi sairauksiksi nimittämiään tautitiloja on ollut maailman sivu. Ja joka ikisessä maassa ja kansakunnassa. Nuo sinun väittämäsi liiasta hyvinvoinnista ja sen takia oireilusta on jo aikansa elänyt klisee.
Ap:n on nyt opeteltava toimimaan juuri näin. Odotettava, että kohtaus menee ohi ja lähdettävä sen jälkeen kauppaan. Sen hän joutuu jokatapauksessa tekemään viimeistään puolen vuoden päästä, jos hänelle ja kihlatulleen tulee ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja äskeinen alkoi juuri syyttämään välittäjäaineita yms.
Ei se vika sieltä löydy, vaan korvien välistä.
Sukulaisilleni on lääkkeitä työnnetty vuosikausia ja eihän ne sillä mihinkään parane. Hakevat lisäksi nykyään vain enemmän sosiaalista huomiota "kohtauksiinsa". En mä epäile, että ne kohtaukset eivät olisi oikeita, koska hoito on aivan väärää.
Yritetään vain lievittää oireita, eikä puuttua sairauteen.
SinkkuM
No jos sitä ei saada hoidettua niin onko jotenkin väärin lievittää oireita? Tuolla logiikalla voitaisiin lopettaa kaikkien kipulääkkeiden valmistus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista, että sun poikaystäväsi kokee että hän mahdollistaa sulle välttämiskäyttäytymistä, esimerkiksi tekemällä asioita sun puolesta tai kannattelemalla sosiaalisissa tilanteissa?
Jos näin on, ero on ajan kysymys. Jos joutuu jatkuvasti kokemaan, että tekee enemmän kuin oman osuutensa ja tekemisestä kokee lisäksi syyllisyyttä, koska puolesta tekemällä pahentaa toisen sairautta...se on vaan liikaa, eikä sellaista jaksa. Ehkä hän on alkanut pelätä oman jaksamisensa ja terveytensä puolesta?
"Välttämiskäyttäytyminenhän" on pakollista, koska paniikkitilanteessa ihminen ei PYSTY tekemään mitään, esim. lähtemään kauppaan tai edes vastaamaan puhelimeen. Edes kynän kädessä pitäminen ei aina ole mahdollista, saati sillä kirjoittaminen. Käsi ei toimi, se vain tärisee ja on voimaton tai on krampissa.
Jos vierellä on toinen ihminen, tämän on tehtävä asiat sairastuneen puolesta, jos siinä jotain pitää tehdä. Ei siinä muuta mahdollisuutta ole. Kohtauksen tullessa on vain odotettava sen menemistä ohi.
Sinkkuämmälle sanoisin, että kannattaa tutustua historiaan vähän tarkemmin. Näitä hänen psykosomaattisiksi sairauksiksi nimittämiään tautitiloja on ollut maailman sivu. Ja joka ikisessä maassa ja kansakunnassa. Nuo sinun väittämäsi liiasta hyvinvoinnista ja sen takia oireilusta on jo aikansa elänyt klisee.
Ap:n on nyt opeteltava toimimaan juuri näin. Odotettava, että kohtaus menee ohi ja lähdettävä sen jälkeen kauppaan. Sen hän joutuu jokatapauksessa tekemään viimeistään puolen vuoden päästä, jos hänelle ja kihlatulleen tulee ero.
Voihan se olla myös, että hän joutuu osastolle, kuten ystävälleni kävi. Tai turruttaa itsensä pökkelöksi lääkkeillä ja pilaa myös fyysisen terveytensä. Tai jää kotiin lattialle makaamaan ja riutuu. Tai tilaa ruuat kotiin. Tai sitten lähtee kauppaan.
Eihän se, että palvelu loppuu pelasta mitään. Minulla on paha fobia enkä keksi sellaista, mikä saisi minut toimimaan sitä vastaan. Jos joku ajaisi ase kädessä takaa, en tiedä kumman valitsisin ennen kuin joudun tosipaikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun teesini on se, että ne, joilla ei ole puhtaasti kemiallisista syistä johtuva häiriö (esim. kilpirauhasen liikatoiminta), heidän elämässään on jokin asia vinossa ja sen korjaaminen tai terapointi parantaa myös paniikista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä ollut paniikki/ahdistuneisuushäiriö 15 v, enkä usko että täysin paranen koskaan. Aina olen ollut työelämässä, ihana mies ja ihana lapsi. Mieheni tukee minua silloin kun sitä tarvitsen ja elämä on mukavaa. Jos saisin tuollaisen ultimatumin, olisi ero edessä. Selviät kyllä, ja löydät rinnallesi empaattisemman ihmisen.
Teininä alkaa kuukautiset ja naisten rautavarannot ehtyy. Mulla oli niistä ajoista kaikenlaisia oireita. Vakavaa masennusta, pakottavaa tarvetta repiä tukkaa... jne outoa. Oli pää sumussa jne. Vuosia meni eikä kukaan auttanut. Kokeilin ja tutkin kaikenlaista. Syy oli ruokavaliossani, josta en saanut kaikkea. Olkoon vaikka lumevaikutus, mutta syön maksamakkaraa, maksalaatikkoa, ramavittia jne muita juttuja ihan vaan siksikin, että pää pysyisi "kirkkaana" eikä sairaana. Auttaa. Lääkkeitä olen kokenut, mutta niiden apuun ei voi pitkällä aikavälillä luottaa. Olet mitä syöt ja terveys tulee siitä. Jotain en saa ruuastasi ja siitä häiriötila.
Harmi kun ei ihmiseen ole vikatietokonetta, johon kytkemällä ihmisestä saisi ajettua vikatiedot ulos.
Minä kannattelin masentunutta miestäni, hoidin erityislapsemme asiat, tuin siskoani syöpähoidoissa. Pidin itseäni vahvana ihmisenä. Sitten avioeron jälkeen romahdin, aloin saada niin pahoja paniikkikohtauksia etten kyennyt menemään rappukäytävään, luulin kuolevani kun sydän hakkasi ja kurkkua kuristi. Kävin päivystyksessä koska luulin ensin että kyse on jostain ruumiillisesta, kun lääkäri diagnisoi paniikkihäiriön pistin vastaan sillä "mä en ole mikään hullu!"
Nykyään en voi ilman lääkitystä käydä edes kaupassa ja silloinkin on valittava mahdollisemman rauhallinen ajankohta.
Eikö kihlakumppanisi tajua, että tuolla uhkavaatimuksellaan hän vain pahentaa sairauttasi. Vai tekikö hän sen tahallaan, jotta saisi "hyväksyttävän" syyn purkaa kihlaus ja heittää sinut pellolle? On siinä piru miehekseen.
Ihan samoja ajatuksia minullakin kuin aloittajan avokilla. Että jos meidän tilannetta ei saada rakennettua minullekin siedettäväksi, niin yhdessä ei kannata jatkaa.
Paniikkihäiriöinen - ainakin tämä omani - on kumppanina erittäin vaativa, minkä hyväksyn. Pahinta on, ettei hän ole vaivautunut opiskelemaan itsetuntemusta sen vertaa, että kykenisi ennakoimaan itselleen hankalia asioita. Näin ollen hän näyttäytyy arvaamattomana ja epäluotettavana.
Kuinka monet oharit minulle onkaan tehty! Kuinka turhaa onkaan suunnitella tai sopia, tai odottaa anteeksipyyntöä luottamuksen rikkomisen jälkeen! Jaksan nippa nappa lohduttaa yökaudet ja tyynnytellä irrationaalisia pelkoja, mutta en jaksa olla jatkuvasti saatavilla (kuin äiti lapselle - minulla ei ole niin tärkeää työtä tai tehtävää, etteikö hänen pieninkin ajatuksensa olisi sitä tärkeämpi hänen mielestään). En myöskään itse koe oloani turvalliseksi suhteessa, jossa oharit ja sopimuksien rikkomiset ovat "normaalia". Hänen paniikkihäiriönsä ei ole se taakka, vaan paniikkihäiriö yhdistettynä huomiohakuisuuteen ja itsetunnon puutteeseen.
Eräällä ystävälläni on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mutta hän tuntee itsensä ja tiedostaa rajoitteensa. Tulen tämän työkyvyttömän ystäväni kanssa paremmin toimeen kuin avokkini kanssa, vaikka voisi kuvitella että ystäväni sairaus olisi hankalampaa sorttia! Meidän ihmissuhteemme on vastavuoroinen hänen viitekehyksestään huolimatta. Hän nimittäin y-r-i-t-t-ä-ä p-a-r-h-a-a-n-s-a.
Ymmärrän aivan täysin. Minähän käytin tätä juuri esimerkkinä, että sairaudella ei ole mitään tekemistä minkään välittäjäaineiden kanssa.
SinkkuM