Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi se, että haluaa rakastua kumppaniinsa => nirsoa, laske rimaa? Kysymys:
12.12.2018 |
Teille kaikille nirson huutelijoille esittäisin kysymyksen: oletteko ottaneet jonkun suurinpiirtein miellyttävän henkilön ettekä odottaneet mitään ihastumisen tunnetta suhteen alussa?
Ja toinen kysymys: onko se ihanteenne parisuhteen muodostamisesta?
Pitkässä suhteessa olleena olen kyllä edelleen sitä mieltä, että ihastuminen ja rakastuminen ovat edellytys parisuhteeseen ryhtymiselle. Eivät miehen tulot, pituus tai status, kuten täällä usein kuvitellaan vaan se, että meillä klikkaa ihmisinä ja romanttisesti ja haluamme toisiamme fyysisesti. Ystävyys, jolle pitkän suhteeni myös rakensin, ei olisi syntynyt ilman noita muita. En ole niin parisuhteen kipeä, että haluaisin tai edes kykenisin ottamaan vain jonkun suurinpiirtein kivan - ahdistaa ajatuskin.
Ulkopuoliset sitten keksivät näitä nirsouksia ja muita syitä selittääkseen, miksi olen itsekseni. Joo, se vika on vain ja ainoastaan minussa, että 40+ -ikäisenä ei ole opintoja ja muuta elämää, jota koko ikäluokka viettäisi, kuten parikymmppisenä. Ihan puhdas sattumakin vaikuttaa paljon, mikä aina näissä unohdetaan.
En ole yleensä näin kärkevä, mutta nyt paloi hermo. Toivoisin jokaiselle nirson huutelijalle omaa kokemusta siitä, miten monet asiat OIKEASTI vaikuttavat parin löytymiseen.
Kommentit (281)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Ei tarvitse olla saman alan koulutus vaan samantasoinen. En ymmärrä miten muuten on mahdollista keskustella tasaveroisesti. Yritän kyllä aina sopeuttaa omat juttuni keskustelukumppanien mukaan ,mutta kyllä sen tason huomaa. Asia on ok satunnaisten tuttavien kohdalla, kotona sellaista ei pitkään jaksa.
Kumppaneilla voi olla esim. samat harrastukset. Ovat tavanneet sen tiimoilta ja puhuvat siten samalla tasolla. Juristi ja lähihoitaja voisivat olla esimerkiksi innokkaita maratoonareita.
Arvoilla on myös suuri merkitys. He voisivat olla tavanneet esim. samassa seurakunnassa. Keskustelut kotona liittyvät paljon arvoihin.
Tarkoitatko samalla koulutustasolla esimerkiksi tuotantotalouden tohtoria ja naistutkimuksen tohtoria?
Tarkoitin lähinnä jakoa akateeminen koulutus vs amis vs elämämkoulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Kirjoittaja ei itse pärjää? :D Olen 28-vuotias nainen ja kuulemani mukaan ihan hauska ja mukava sellainen. Yritin tässä vain tuoda perspektiiviä siihen, millaisia asioita miehiltä (tai ainakin suomalaisilta miehiltä) on mielestäni järkevää odottaa. Ainakin jos ei itse satu olemaan superviehättävä nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Toisaalta lähes puolet avioliitoista päättyy eroon jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana . Ettei sitä niin kovin tyytyväisiä niihin omiin valintoihin olla.
Ja päättyvät eroon nimenomaan naisten aloitteesta. Kumma vaikka on kemiat ja astrologiatkin apuna.
Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.
Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Tuo on muuten hyvä kysymys, koska koskee myös miehiä. Olen 152 cm pitkä eivätkä lyhyet (alle 170 cm) miehet kiinnostu minusta. Voisi kuvitella, että juuri minun pituuiseni naiset olisivat heille parhaiten sopivia, mutta ei. Onko niin, että jos lyhyellä miehellä on vielä lyhyt tyttöystäväkin, mies kokee joutuvansa huonoon valoon? Yli 170 cm pitkille miehille taas ei ole ollut mikään ongelma olla minun pituiseni naisen kanssa. Ehkä heillä on pituutensa vuoksi niin hyvä itsetuntokin, ettei tyttöystävän pituudella ole heille merkitystä?
Kenties pelkäävät, että omista lapsista tulee ekstralyhyitä, jos sekä isä että äiti ovat tavallista lyhyempiä? En tiedä. Itse olen kerran saanut mieheltä pakit "liiallisen pituuden" (163-164 cm) vuoksi. Malliksi en näin pätkänä kelpaa mutta tyttöystäväksi olen liian pitkä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Toisaalta lähes puolet avioliitoista päättyy eroon jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana . Ettei sitä niin kovin tyytyväisiä niihin omiin valintoihin olla.
Ja päättyvät eroon nimenomaan naisten aloitteesta. Kumma vaikka on kemiat ja astrologiatkin apuna.
Ketjussa on monessa kohtaa selitetty, että pelkkä kemia ja astrologia eivät riitä. Pitää olla muutakin. Mutta monilla suhde ei edes ala, jos ei ole kemiaa tai suhde jää korkeintaan kaveritasolle.
Koska nykyään se rakastuminen halutaan kokea jo ensitreffeillä. Jos ei heti synkkaa niin siirrytään seuraavaan. Etenkin naisilla on runsaudenpula niin ei tarvitse etsimällä etsiä toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Kirjoittaja ei itse pärjää? :D Olen 28-vuotias nainen ja kuulemani mukaan ihan hauska ja mukava sellainen. Yritin tässä vain tuoda perspektiiviä siihen, millaisia asioita miehiltä (tai ainakin suomalaisilta miehiltä) on mielestäni järkevää odottaa. Ainakin jos ei itse satu olemaan superviehättävä nainen.
Ensinnäkään en usko, että olet nainen, mutta sillä nyt ei ole merkitystä. Sinusta kyse on siis kuitenkin kaupankäynnistä; jos itsellä on ominaisuus x niin saa vaatia - korjaan, odottaa - ihmistä, jolla on ominaisuus y? Ok. Itselleni ainoa, millä on ollut merkitystä siinä kehen haluan tutustua, on että olenko viehättynyt hänestä vai en. Vaikka olisin ruma ja lihava - ei mutta niinhän minä olenkin! - niin jos mies ei ole tuntunut kiinnostavalta ja puoleensavetävältä, niin en ole laskeskellut, että "omien ominaisuuksieni takia minun kuuluu kiinnostua hänestä". Ellen olisi tavannut puolisoani, joka vei jalat alta monien yksin viettämieni vuosien jälkeen, olisin edelleen mieluummin sinkku. Ja on muuten "supliikkimies".
Niin yksinkertaista se on.
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Kaikkihan on mahdollista, mutta ei se ole todennäköistä. Yleensä siihen on joku syy, muu kuin pelkkä sattuma. Tai useampi syy. Yleensä ne syyt ovat ne tavalliset.
...And we're back!
Onko sinulla jotain muutakin väitteesi tueksi kuin mutua? Näyttäisi, että keskivertoihminen palstalla pystyy mielestään tietämään tuntemattomien pariutumisen tai pariutumatta jäämisen syyt epämääräisten oletusten pohjalta.
Sitten taas sinkku on väistämättä tyyppi, joka ei tajua itseään ja jota pitää valistaa, jotta hän "tajuaisi katsoa peiliin" tai "luopua ajatuksesta, että kumppanin pitää olla täydellinen". Nämä täysin riippumatta siitä, onko sinkku esittänyt ajatuksia tai tekoja, jotka tukevat kuvitelmaa, jossa sinkku odottaa täydellistä puolisoa vailla itsekritiikki hiventä. Noin esimerkiksi.
Kiitos kaikille vastanneille, on ollut kyllä tähän asti tosi avartava keskustelu. Ensi kerralla en varmaankaan ärsyynny besserwissereistä yhtään niin paljon, kun olen saanut tutustua siihen, miten anteeksi vain järjettömin perustein näitä oletuksia heitellään tosi "tietävästi". Joulun sukulaisvierailuilla pitkä pinna tulee tarpeeseen, voin hymyillä hiljaa ja muistella tätä ketjua.
Ap
Kaffepulla kirjoitti:
Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.
Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.
Siitä suhteesta pitäisi tehdä hyvä, eikä antaa mennä huonoksi. Siksi sovitutuissa avioliitoissa ollaan onnellisimpia, ja tunnetaan enemmän rakkautta, molemmin puolin, koska alunperinkin asenne on, että tehdään siitä hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Ohis...mulle se on on/off. Joko voin kuvitella seksiä jonkun miehen kanssa tai sitten en. Mulle ei ole sellaista vaihtoehtoa, että voisin harrastaa vähäsen seksiä jonkun kanssa. Se on joko tai. Ja mulle seksi on ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen kaverisuhteesta. Kavereita mulla on ihan riittävästi.
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Tuo on muuten hyvä kysymys, koska koskee myös miehiä. Olen 152 cm pitkä eivätkä lyhyet (alle 170 cm) miehet kiinnostu minusta. Voisi kuvitella, että juuri minun pituuiseni naiset olisivat heille parhaiten sopivia, mutta ei. Onko niin, että jos lyhyellä miehellä on vielä lyhyt tyttöystäväkin, mies kokee joutuvansa huonoon valoon? Yli 170 cm pitkille miehille taas ei ole ollut mikään ongelma olla minun pituiseni naisen kanssa. Ehkä heillä on pituutensa vuoksi niin hyvä itsetuntokin, ettei tyttöystävän pituudella ole heille merkitystä?
Tähän on kyllä vaikea uskoa. Tosin en itse ole alle 170cm, mutta silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Miten niin ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät tosi paljon? Olen tavis ja olen niistä taviksista löytänyt ne, joihin olen rakastunut ja joita olen halunnut. Niin se tulee varmasti jatkossakin menemään - siis että haluni ja ihastukseni kohdistuu johonkuhun, jonka koen tosi viehättäväksi. Ja siitä sitten voi seurata suhde, jos sovimme toisillemme riittävän hyvin myös esim. arvojen osalta.
Tuota täydellisyyspuhetta en ymmärrä. En ole itse täydellinen enkä ole koskaan odottanut kumppaniltakaan sellaista. Olen myös siinä uskossa, että esim. kaveripiirissäni ei ole ihmisiä, jotka odottaisivat jotain prinssiä tai prinsessaa. Keski-iässä olisi jo aika huolestuttavaa...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Kaikkihan on mahdollista, mutta ei se ole todennäköistä. Yleensä siihen on joku syy, muu kuin pelkkä sattuma. Tai useampi syy. Yleensä ne syyt ovat ne tavalliset.
...And we're back!
Onko sinulla jotain muutakin väitteesi tueksi kuin mutua? Näyttäisi, että keskivertoihminen palstalla pystyy mielestään tietämään tuntemattomien pariutumisen tai pariutumatta jäämisen syyt epämääräisten oletusten pohjalta.
Sitten taas sinkku on väistämättä tyyppi, joka ei tajua itseään ja jota pitää valistaa, jotta hän "tajuaisi katsoa peiliin" tai "luopua ajatuksesta, että kumppanin pitää olla täydellinen". Nämä täysin riippumatta siitä, onko sinkku esittänyt ajatuksia tai tekoja, jotka tukevat kuvitelmaa, jossa sinkku odottaa täydellistä puolisoa vailla itsekritiikki hiventä. Noin esimerkiksi.
Kiitos kaikille vastanneille, on ollut kyllä tähän asti tosi avartava keskustelu. Ensi kerralla en varmaankaan ärsyynny besserwissereistä yhtään niin paljon, kun olen saanut tutustua siihen, miten anteeksi vain järjettömin perustein näitä oletuksia heitellään tosi "tietävästi". Joulun sukulaisvierailuilla pitkä pinna tulee tarpeeseen, voin hymyillä hiljaa ja muistella tätä ketjua.
Ap
AP olikin uniikki lumihiutale, onnea elämään vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Ohis...mulle se on on/off. Joko voin kuvitella seksiä jonkun miehen kanssa tai sitten en. Mulle ei ole sellaista vaihtoehtoa, että voisin harrastaa vähäsen seksiä jonkun kanssa. Se on joko tai. Ja mulle seksi on ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen kaverisuhteesta. Kavereita mulla on ihan riittävästi.
Jolloin kaikki kolme viehättävää ryhmää ovat siinä "on" kategoriassa. Eli kyseessä on taas vaan nirsous, kuinka suuri osa mahtuu siihen "on" kategoriaan. Jos hyvin harva, on nirso. Jos moni, ei ole nirso.
Varsinkin vanhempana jää helposti yksin, jos on kovin nirso. Nuorena on paremmin varaa, koska on suurempi kysyntä.
Vierailija kirjoitti:
Koska nykyään se rakastuminen halutaan kokea jo ensitreffeillä. Jos ei heti synkkaa niin siirrytään seuraavaan. Etenkin naisilla on runsaudenpula niin ei tarvitse etsimällä etsiä toista.
Kuka ja missä haluaa tällaista ja miten tiedät asiasta?
Jonkinasteisen kiinnostuksen pystyy sanomaan ensimmäisellä tapaamisella, muu tulee perässä. Näin siis minulla, joka en ala ilman ihastumista parisuhteeseen. Missään kohtaa en ole sanonut, että ihastumisen tulisi tapahtua salamannopeasti. Eikä ole juuri kukaan muukaan tässä ketjussa. En tiedä, onko kukaan muu itse asiassa sanonut tällaista kuin sinä, arvon kilttimiesjankkaaja. Uskon sinun tosiaan tämän viestin sisällön perusteella olevan ko. hahmo - samansisältöiset viestit ovat aika vahvasti saman kuuloisia muutenkin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Alue: Aihe vapaa
Kyllähän se koulutus väistämättä opettaa paremmat keskustelu ja väittelytaidot. Myöskin se tietopohja on laajempi kun sitä on vuosien ajan kasvatettu järjestelmällisesti. Samalle tasolle ei seiskaa ja mtvn uutisia katsomalla pääse.