Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi se, että haluaa rakastua kumppaniinsa => nirsoa, laske rimaa? Kysymys:
12.12.2018 |
Teille kaikille nirson huutelijoille esittäisin kysymyksen: oletteko ottaneet jonkun suurinpiirtein miellyttävän henkilön ettekä odottaneet mitään ihastumisen tunnetta suhteen alussa?
Ja toinen kysymys: onko se ihanteenne parisuhteen muodostamisesta?
Pitkässä suhteessa olleena olen kyllä edelleen sitä mieltä, että ihastuminen ja rakastuminen ovat edellytys parisuhteeseen ryhtymiselle. Eivät miehen tulot, pituus tai status, kuten täällä usein kuvitellaan vaan se, että meillä klikkaa ihmisinä ja romanttisesti ja haluamme toisiamme fyysisesti. Ystävyys, jolle pitkän suhteeni myös rakensin, ei olisi syntynyt ilman noita muita. En ole niin parisuhteen kipeä, että haluaisin tai edes kykenisin ottamaan vain jonkun suurinpiirtein kivan - ahdistaa ajatuskin.
Ulkopuoliset sitten keksivät näitä nirsouksia ja muita syitä selittääkseen, miksi olen itsekseni. Joo, se vika on vain ja ainoastaan minussa, että 40+ -ikäisenä ei ole opintoja ja muuta elämää, jota koko ikäluokka viettäisi, kuten parikymmppisenä. Ihan puhdas sattumakin vaikuttaa paljon, mikä aina näissä unohdetaan.
En ole yleensä näin kärkevä, mutta nyt paloi hermo. Toivoisin jokaiselle nirson huutelijalle omaa kokemusta siitä, miten monet asiat OIKEASTI vaikuttavat parin löytymiseen.
Kommentit (281)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Ohis...mulle se on on/off. Joko voin kuvitella seksiä jonkun miehen kanssa tai sitten en. Mulle ei ole sellaista vaihtoehtoa, että voisin harrastaa vähäsen seksiä jonkun kanssa. Se on joko tai. Ja mulle seksi on ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen kaverisuhteesta. Kavereita mulla on ihan riittävästi.
Jolloin kaikki kolme viehättävää ryhmää ovat siinä "on" kategoriassa. Eli kyseessä on taas vaan nirsous, kuinka suuri osa mahtuu siihen "on" kategoriaan. Jos hyvin harva, on nirso. Jos moni, ei ole nirso.
Varsinkin vanhempana jää helposti yksin, jos on kovin nirso. Nuorena on paremmin varaa, koska on suurempi kysyntä.
Mä en ole missään vaiheessa sanonutkaan, että en olisi nirso. Aiempi kommenttini oli vain tuohon, että voisi olla vähäsen viehättynyt. Joku ehkä voi, minä en. En ole koskaan elämässäni kaivannut pelkkää seksiä. Siis seksiä ilman ihastumista ja intohimoa. En nuorena enkä nyt vanhempanakaan. En nauttisi sellaisesta seksistä, joten koko touhu olisi mun osaltani täysin turhaa. Olen mieluummin kokonaan ilman.
Vierailija kirjoitti:
Nirsous kommentti syntyy siitä, että toisille siihen rakastumisen ja kemian tuntumaan mahdollisuuteen vaaditaan niin kauhean paljon asioita. Toiset rakastuvat kokoajaan. He tuntevat kemiaa kaikenlaiseen. He rakastuvat työttömiin, köyhiin, tyhmin, lyhyisiin, pitkiin, rikkaisiin, suomalaisiin, ulkomaalaisiin, nuoriin ja vaikka vanhoihin. He eivät siis ole nirsoja.
Sitten on näitä jotka vaativat, että kemiaa siihen rakastumiseen, mutta sitä kemiaa ei löydy ellei toinen ole laiha, komea tai nätti naamasta, älykäs ja koulutettu ja määrätyn pituinen. No onhan tuo nirso verrattuna ensimmäiseen ihmiseen. Mutta minkä ihminen toisaalta mieltymyksilleen voi? Kaikki en nyt vaan ole kaikkiruokaisia ja se aiheuttaa sitten ongelmia, kun tarjolla ei ole niitä omia syötäväksi kelpaavia ruokia.
Siinä oli asiaa. Nirso on aika ruma sana. Sen tilalle pitäisi keksiä jokin toinen. Mutta olkoon toistaiseksi nirso. Nirsous on mielestäni yhtä pysyvä luonteenpiirre kuin introverttiys/ekstroverttiys. Nirso ei voi yhtäkkiä muuttua kaikkiruokaiseksi kumppanin suhteen. Jos hän kuitenkin päätyy yhteen sellaisen ihmisen kanssa, johon hän ei tunne vetoa, hän on luultavasti tyytymätön. Tosin uskon niinkin, että joissakin tapauksissa nirson kompromissivalinta saattaa ajan kanssa alkaa tuntua helmeltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Hienosti kirjoitettu.
Rakkaus on lahja, älkää tuhlatko sitä vääriin ihmisiin. Yksinäisyys ja katkeruus on hirveä syöpä. Älkää päästäkö sitä sydämeenne!
Iloitkaa elämästä täysillä. Jos olette onnellisia ja elämästänne ei puutu mitään, ja sitten rakastutte, se on hyvä merkki.
Jos taas on tunne, että elämästä puuttuu iso pala, ja toisesta ihmisestä odottaa laastarilappua omalle tyytymättömyydelle, se on huono merkki. Omaa vajavaisuutta ei voi paikata toisella ihmisellä. Toisella ihmisellä on oma elämänsä, sinulla omasi.
Ole ensin itse onnellinen. Sitten voit olla onnellinen jonkun toisen kanssa.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Kaikkihan on mahdollista, mutta ei se ole todennäköistä. Yleensä siihen on joku syy, muu kuin pelkkä sattuma. Tai useampi syy. Yleensä ne syyt ovat ne tavalliset.
...And we're back!
Onko sinulla jotain muutakin väitteesi tueksi kuin mutua? Näyttäisi, että keskivertoihminen palstalla pystyy mielestään tietämään tuntemattomien pariutumisen tai pariutumatta jäämisen syyt epämääräisten oletusten pohjalta.
Sitten taas sinkku on väistämättä tyyppi, joka ei tajua itseään ja jota pitää valistaa, jotta hän "tajuaisi katsoa peiliin" tai "luopua ajatuksesta, että kumppanin pitää olla täydellinen". Nämä täysin riippumatta siitä, onko sinkku esittänyt ajatuksia tai tekoja, jotka tukevat kuvitelmaa, jossa sinkku odottaa täydellistä puolisoa vailla itsekritiikki hiventä. Noin esimerkiksi.
Kiitos kaikille vastanneille, on ollut kyllä tähän asti tosi avartava keskustelu. Ensi kerralla en varmaankaan ärsyynny besserwissereistä yhtään niin paljon, kun olen saanut tutustua siihen, miten anteeksi vain järjettömin perustein näitä oletuksia heitellään tosi "tietävästi". Joulun sukulaisvierailuilla pitkä pinna tulee tarpeeseen, voin hymyillä hiljaa ja muistella tätä ketjua.
Ap
AP olikin uniikki lumihiutale, onnea elämään vaan.
Yllättävä kommentti tällaiselle hyvin keskiverrolle tavikselle. :D
Ap
Ehkä yllättävä, jos luulit että lumihiutaluudessa on kyse ominaisuudesta, vaikka kyse on asenteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Kaikkihan on mahdollista, mutta ei se ole todennäköistä. Yleensä siihen on joku syy, muu kuin pelkkä sattuma. Tai useampi syy. Yleensä ne syyt ovat ne tavalliset.
...And we're back!
Onko sinulla jotain muutakin väitteesi tueksi kuin mutua? Näyttäisi, että keskivertoihminen palstalla pystyy mielestään tietämään tuntemattomien pariutumisen tai pariutumatta jäämisen syyt epämääräisten oletusten pohjalta.
Sitten taas sinkku on väistämättä tyyppi, joka ei tajua itseään ja jota pitää valistaa, jotta hän "tajuaisi katsoa peiliin" tai "luopua ajatuksesta, että kumppanin pitää olla täydellinen". Nämä täysin riippumatta siitä, onko sinkku esittänyt ajatuksia tai tekoja, jotka tukevat kuvitelmaa, jossa sinkku odottaa täydellistä puolisoa vailla itsekritiikki hiventä. Noin esimerkiksi.
Kiitos kaikille vastanneille, on ollut kyllä tähän asti tosi avartava keskustelu. Ensi kerralla en varmaankaan ärsyynny besserwissereistä yhtään niin paljon, kun olen saanut tutustua siihen, miten anteeksi vain järjettömin perustein näitä oletuksia heitellään tosi "tietävästi". Joulun sukulaisvierailuilla pitkä pinna tulee tarpeeseen, voin hymyillä hiljaa ja muistella tätä ketjua.
Ap
AP olikin uniikki lumihiutale, onnea elämään vaan.
Yllättävä kommentti tällaiselle hyvin keskiverrolle tavikselle. :D
Ap
Ehkä yllättävä, jos luulit että lumihiutaluudessa on kyse ominaisuudesta, vaikka kyse on asenteesta.
Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tähän johtopäätökseen päädyit. :D
Jos se, että en usko tuntemattoman nettikirjoittelijan luonneanalyysiin, tekee minusta lumihiutaleen, niin varmaan sitten olen.
Jos taas se tekee minusta lumihiutaleen, että esim. etäisemmän, ei minua tai ajatuksiani lähemmin tuntevan sukulaisen pyytämättä saadut arviot elämäntilanteestani ärsyttävät, edelleen täytyy sanoa, että lumihiutaleita ollaan.
Nämä eivät tosin ole ymmärtääkseni lumihiutaleen kriteereitä yleisesti, niin en aivan tavoittanut. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Oisko se joka puhuu asioista kaunistelematta? No, voihan se olla, että se kaunisteleva ja mystifioiva, tietää miten asiat oikeasti ovat, ja silti vaan maalailee hattaroita.
On minullakin ollut pitkiä suhteita, ja olin rakastunut, vaikka nainen ei kuulunut niihin todella viehättäviin. Ei se ole mikään vaatimus rakkauteen.
Tosin useammin minuun on rakastuttu kun toisinpäin. Lapsia olen onnistunut välttämään, vaikka se on vaatinut uhrauksia. Joutunut dumppamaan yhden loistavan (ja muutaman ok) naisen, vain koska lapset oli ehdottomasti saatava. Nyt hänellä niitä on, ja on myös eronnut miehestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nirsous kommentti syntyy siitä, että toisille siihen rakastumisen ja kemian tuntumaan mahdollisuuteen vaaditaan niin kauhean paljon asioita. Toiset rakastuvat kokoajaan. He tuntevat kemiaa kaikenlaiseen. He rakastuvat työttömiin, köyhiin, tyhmin, lyhyisiin, pitkiin, rikkaisiin, suomalaisiin, ulkomaalaisiin, nuoriin ja vaikka vanhoihin. He eivät siis ole nirsoja.
Sitten on näitä jotka vaativat, että kemiaa siihen rakastumiseen, mutta sitä kemiaa ei löydy ellei toinen ole laiha, komea tai nätti naamasta, älykäs ja koulutettu ja määrätyn pituinen. No onhan tuo nirso verrattuna ensimmäiseen ihmiseen. Mutta minkä ihminen toisaalta mieltymyksilleen voi? Kaikki en nyt vaan ole kaikkiruokaisia ja se aiheuttaa sitten ongelmia, kun tarjolla ei ole niitä omia syötäväksi kelpaavia ruokia.
Siinä oli asiaa. Nirso on aika ruma sana. Sen tilalle pitäisi keksiä jokin toinen. Mutta olkoon toistaiseksi nirso. Nirsous on mielestäni yhtä pysyvä luonteenpiirre kuin introverttiys/ekstroverttiys. Nirso ei voi yhtäkkiä muuttua kaikkiruokaiseksi kumppanin suhteen. Jos hän kuitenkin päätyy yhteen sellaisen ihmisen kanssa, johon hän ei tunne vetoa, hän on luultavasti tyytymätön. Tosin uskon niinkin, että joissakin tapauksissa nirson kompromissivalinta saattaa ajan kanssa alkaa tuntua helmeltä.
Mulle on erittäin paljon merkitystä, haenko seksiseuraa yhdeksi yöksi, kämppäkaveria jakamaan asumiskustannuksia vai pidempää parisuhdetta. Ensimmäiseen tarkoitukseen ei ole mitään väliä, onko mies työtön, köyhä, tyhmä, tms, kunhan on mun silmissäni ulkoisesti seksuaalisesti puoleensavetävä. Toiseen tarkoitukseen umpiheterona naisena valitsisin todennäköisesti toisen kämppistä tarvitsevan naisen. Voisi toki olla joku mun miespuolinen kaverinikin, mutta silloin taas ulkonäöllä ei olisi mitään merktiystä vaan ainoastaan sillä, että pystyy maksamaan osansa asumiskuluista. Kolmanteen tarkoitukseen taas miehen pitää olla ulkoisesti seksuaalisesti puoleensavetävä, pystyä maksamaan oma osuutensa eli puolet yhteisistä elinkustannuksista ja vielä lisäksi olla sellainen ihminen, jonka kanssa viihdyn varsin merkittävän osan vapaa-ajastani. Mikäli olisi tarkoitus hankkia yhteisiä lapsiakin, pitäisi arvomaailman osua melko pitkälle yksiin erityisesti kaikessa, mikä liittyy lapsiin ja heidän kasvatukseensa (mm miehen pitää arvostaa koulunkäyntiä ja opiskelua sekä kyetä kannustamaan ja tukemaan lapsiaan näissä asioissa, vaikka itse ei ehkä olisikaan pahemmin kouluja käynyt).
Yhden yön seksiseuran tai kämppiksen löytäminen on paljon helpompaa kuin kumppanin löytäminen parisuhteeseen ja varsinkaan toiseksi vanhemmaksi lapsille.
Täällä yksi, joka "otti" "ihan kivan" miehen näin jälkikäteen ajateltuna. Olin tosi sydänsuruissani ja masentunut (ihan diagnosoidustikin) vuosikausia ennen hänen tapaamistaan, ja tavatessani pääsemässä jaloilleni. Ajattelin kai voivani ihan hyvin ja olevani valmis parisuhteeseen (tähän rohkaisi myös terapeutti).
Huomaan kuitenkin silloin ajatelleeni, että kohdalleni ei ole enää tulossa mitään suurta rakkautta, vaan tyyliin "nyt hyväksyn toisen virheineen ja annan kaikille mahdollisuuden, kun itse en ole mikään sen kummempi kumppanivalinta". Oli kuitenkin pohjimmiltaan tosi huono itsetunto. Minua häiritsi alusta asti se, että seksuaalista kemiaa ja ihastumista ei miehen kanssa juuri ollut, eikä miehen ulkonäkökään oikein miellyttänyt silmää. (Tuntuupa nyt idiootilta kirjoittaa tätä.) Mutta luulin ihan tosissaan, että jos nyt tästä valitan, niin se on sitä nirsoilua! Että tuossa on kiva ja mukava ihminen, meillä on jotenkuten samanlaiset taustat, olemme saman ikäisiä jne, enkä keksi "mitään valitettavaakaan" (jotain todellisia varoitusmerkkejä).
No, nyt sitten 3 vuoden seurustelun ja avoliiton jälkeen ollaan eroamassa. Rakkautta ei vaan voi pakottaa. Vaikka kuinka yrittäisit rakastaa ja hyväksyä, sitä jotakin (lähinnä fyysisen) kemian puutetta ei voi paikata. Tosi epäreilu ja surullinen tilanne nyt meillä molemmilla. Mies on edelleen kiva ja pidän hänestä, mutta siihen se jää.
Eli kohta elellään taas sinkkuna 30 + naisena, joka joidenkin mielestä tarkoittaa yhtä kuin nirso. Tietäisivät vaan. Kyllä minäkin haluaisin, että minulla olisi nyt aviomies, lapsia, omistusasunto, vakituinen työ jne, mutta aina eivät asiat mene niin kuin suunnittelee. Yritän keskittyä elämästä nauttimiseen yksin ja oman itseni arvostamiseen, se vaan ei tällaisten nirso-kommenttien jälkeen ole kovin helppoa.
Ja sanotaan nyt vielä, että en siis oleta suhteen olevan mitään ilotulitusmaista seksimaratonia vuosi toisensa perään. Mutta kuten joku toisessa ketjussa taisi hyvin kiteyttää, se alkuvaiheen suuri ihastus auttaa kestämään niitä kumppanin ja parisuhteen ei-miellyttäviä puolia jatkossa paremmin. Kun sitä ei ole pohjalla, on tunteet aikalailla kuolleet muutaman vuoden päästä.
(Luulen, että ne jotka kovimpaan ääneen tätä nirsoutta toitottavat, ovat niitä jotka ovat jotenkin itse tyytymättömiä kumppanivalintaansa. Suurin osa ihmisistä on ihan mukavia, ja ymmärtää, että se omankin kumppanin löytyminen on ollut tuurista ja hyvästä onnesta kiinni, ja toivovat sitä myös muille.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Oisko se joka puhuu asioista kaunistelematta? No, voihan se olla, että se kaunisteleva ja mystifioiva, tietää miten asiat oikeasti ovat, ja silti vaan maalailee hattaroita.
On minullakin ollut pitkiä suhteita, ja olin rakastunut, vaikka nainen ei kuulunut niihin todella viehättäviin. Ei se ole mikään vaatimus rakkauteen.
Tosin useammin minuun on rakastuttu kun toisinpäin. Lapsia olen onnistunut välttämään, vaikka se on vaatinut uhrauksia. Joutunut dumppamaan yhden loistavan (ja muutaman ok) naisen, vain koska lapset oli ehdottomasti saatava. Nyt hänellä niitä on, ja on myös eronnut miehestään.
Miten tämä kaunistelu, mystifiointi ja hattarat näkyvät tässä ketjussa? Mitä tarkoitat sillä?
Esimerkiksi minun taviksiin aina rakastuneena taviksena on vaikea nähdä, miten se, että olen ennemmin tyytyväisenä sinkku kuin alkaisin suhteeseen ilman ihastumista, sopisi mitenkään tuohon määrirelmään (nämäkin asiat käyvät ilmi aiemmista viesteistäni). Mutta ehkä tarkoitit jotakuta muuta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Toisaalta lähes puolet avioliitoista päättyy eroon jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana . Ettei sitä niin kovin tyytyväisiä niihin omiin valintoihin olla.
Ja päättyvät eroon nimenomaan naisten aloitteesta. Kumma vaikka on kemiat ja astrologiatkin apuna.
Ei vaan osoittaa sen ettei naiset ole tarpeeksi nirsoja. Voi olla, että miehet teeskentelee enemmän siinä alkuvaiheessa ihan vaan saadakseen pildeä. Kyllä se teeskentely jossain vaiheessa paljastuu kun ei jaksa/välitä sitä todellista laatuaan peitellä. Mitä muuta voi olettaa kuin että silloin erotaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffepulla kirjoitti:
Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.
Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.
Pointtihan tässä nimeenomaan on se, että täytyy olla nirso eikä tyytyä mihin tahansa. Kyllähän ne on näitä tyytyjien liittoja jotka ei kestä. Kyllähän tässäkin keskustelussa monien miehien asenteet ovat sellaisia, että ihme että kukaan alunperinkään lähtee niiden kanssa suhdetta rakentamaan. Mun mielestä kestävä suhde on tavoittelemisen arvoinen asia ja siksi se oikean kumppanin valinta on niin tärkeää. Toki huonosta suhteesta pitää lähteä, mutta eikö olisi parempi ettei sellaista edes alottaisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Oisko se joka puhuu asioista kaunistelematta? No, voihan se olla, että se kaunisteleva ja mystifioiva, tietää miten asiat oikeasti ovat, ja silti vaan maalailee hattaroita.
On minullakin ollut pitkiä suhteita, ja olin rakastunut, vaikka nainen ei kuulunut niihin todella viehättäviin. Ei se ole mikään vaatimus rakkauteen.
Tosin useammin minuun on rakastuttu kun toisinpäin. Lapsia olen onnistunut välttämään, vaikka se on vaatinut uhrauksia. Joutunut dumppamaan yhden loistavan (ja muutaman ok) naisen, vain koska lapset oli ehdottomasti saatava. Nyt hänellä niitä on, ja on myös eronnut miehestään.
Taisin pudota kärryiltä. Kuka nyt kaunistelee ja mystifioi ja miten? Kuka maalailee hattaroita ja mitä ne hattarat ovat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Toisaalta lähes puolet avioliitoista päättyy eroon jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana . Ettei sitä niin kovin tyytyväisiä niihin omiin valintoihin olla.
Ja päättyvät eroon nimenomaan naisten aloitteesta. Kumma vaikka on kemiat ja astrologiatkin apuna.
Ei vaan osoittaa sen ettei naiset ole tarpeeksi nirsoja. Voi olla, että miehet teeskentelee enemmän siinä alkuvaiheessa ihan vaan saadakseen pildeä. Kyllä se teeskentely jossain vaiheessa paljastuu kun ei jaksa/välitä sitä todellista laatuaan peitellä. Mitä muuta voi olettaa kuin että silloin erotaan.
Etenkin, jos on alunperinkin valinnut jonkun suurinpiirtein siedettävän, joka on kiva ihminen muttei parisuhdemielessä kiinnostava. Kyllähän siinä ero tulee, kun toinen huomaa olevansa ihan yhdentekevä puolisolleen.
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.
Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.
Siitä suhteesta pitäisi tehdä hyvä, eikä antaa mennä huonoksi. Siksi sovitutuissa avioliitoissa ollaan onnellisimpia, ja tunnetaan enemmän rakkautta, molemmin puolin, koska alunperinkin asenne on, että tehdään siitä hyvä.
Sovituissa avioliitoissa nainen on kasvatettu miehelle alamaiseksi ja hänen omistulsensa siirretään perheeltä miehen perheelle. Tahdottomalla tavaralla on tuskin kanttia tai tietoa todeta, että homma on perseestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.
Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.
Minulle tulee tästä väistämättä mieleen mies, jonka ajatusmaailma on samalla asteella kuin itselläni esiteininä, kun olin ihastunut poikabändien jäseniin. Hänelle ne todella paljon viehättävät naiset ovat luultavasti instabeibejä ja se viehätys perustuu puhtaasti ulkonäköön. Riman laskemista on se, jos hän tyytyy ihan tavallisen näköiseen naiseen.
Eli ei minkäänlaista kokemusta ihastumisesta. Siitä, kun joku ihminen valloittaa ja vie jalat alta. Vain odotus, että löytyisi nainen, joka edes kohtuullisesti täyttäisi kriteerilistan.
Minäkin ajattelen usein lukiessani palstaa, että onpa palstan naiset lapsellisia. Ei ole mitään käsitystä elämän realiteeteista, kaikki ikävät totuudet pitää mystifioida ja hattaroida pois.
Niin, kummalla sitten lienee paremmat käsitykset elämän realiteeteista, 50+ naisella jolla on yli 40 vuoden parisuhdehistoria iloineen ja pettymyksineen sekä aikuiset lapset, joiden kautta näkee millaista pariutuminen on nuoremmille sukupolville, vai miehellä joka miettii kriteerejä ja sitä kuinka ei voi koskaan saada itselleen todella paljon viehättävää naista. Itse löydin vielä 50 vuotta täytettyäni elämääni todella paljon viehättävän miehen, sellaisen joka vei jalat alta.
Oisko se joka puhuu asioista kaunistelematta? No, voihan se olla, että se kaunisteleva ja mystifioiva, tietää miten asiat oikeasti ovat, ja silti vaan maalailee hattaroita.
On minullakin ollut pitkiä suhteita, ja olin rakastunut, vaikka nainen ei kuulunut niihin todella viehättäviin. Ei se ole mikään vaatimus rakkauteen.
Tosin useammin minuun on rakastuttu kun toisinpäin. Lapsia olen onnistunut välttämään, vaikka se on vaatinut uhrauksia. Joutunut dumppamaan yhden loistavan (ja muutaman ok) naisen, vain koska lapset oli ehdottomasti saatava. Nyt hänellä niitä on, ja on myös eronnut miehestään.
Taisin pudota kärryiltä. Kuka nyt kaunistelee ja mystifioi ja miten? Kuka maalailee hattaroita ja mitä ne hattarat ovat?
Mystifiontia on ihastuminen, rakastuminen ja kemia sellaiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan ihastunut, rakastunut eikä tuntenut kemiaa kenenkään kanssa. Mystifiointia ovat siis asiat, joita hän ei ymmärrä, koska ei ole kokenut sellaisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap tuntuu siltä, että tällaisesta asiasta on av:lla mahdotonta odottaa asiallista keskustelua. Täällä pyörii lauma turhautuneita, joutilaita miehiä naisenpuutteessa ja heidän ajatusmaailmansa on jo lähtökohtaisesti vääristynyt.
Olen kanssasi samassa tilanteessa ja ajattelen täysin samoin. Minulla on onneksi (tai valitettavasti) suuri joukko sinkkuystäviä, jotka kaikki painivat saman ongelman kanssa: haluttaisiin ihastua, rakastua ja sitoutua mutta kun vapaita, kiinnostavia miehiä ei yksinkertaisesti tule vastaan. Kaikki ystäväni ovat korkeasti koulutettuja, lapsettomia, hoikkia, liikunnallisia sekä perusterveitä ihmisiä. Vastaavia, ns. "hyviä" miehiä ei ole enää vapaana ikäluokassa +35 v. Bussinkuljettajia, irakilaisia pitsanpaistajia, remonttimiehiä yms. löytyy kyllä pilvin pimein vapaana mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Mihin tuhlasitte parhaat vuotenne? Juoksitte kentien munan perässä? Kun olisi pitänyt napata se hyvä mies silloin.
Hyviä miehiä ei ole paljon enää vapaana, just saying... 🙄
Varmaan siksi, että tunnutaan ajattelevan kuinka heti pitää olla perhosia vatsassa ja rakastua -> jos näin ei ole ei kannata edes yrittää.
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua että sinä toisaalta ihmettelet, ettei uskalleta tuntea, mutta toisaalta ihmettelet, kun jonkun mielestä pettymys tuntuu pahalta eikä järki napsautakaan sitä noin vain pois päältä.
En ihmettele, että pettymys tuntuu pahalta. Minä päinvastoin sanoin, että pettymys pitää osata surra pois. Sureminen tarkoittaa sitä, että menetyksen tuska myönnetään, eikä tukahduteta sitä katkeruuden alle.
Katkeruus on varmin tapa karkottaa elämänkumppaniehdokkaat. Ei kukaan jaksa ihmistä, jolle on ikäänkuin velvollinen todistamaan, että tällä kertaa et tule hylätyksi.
Mieli täytyy pitää avoinna ja hyväksyä myös menetykset. Rakkautta ei voi vaatia.
Anteeksi, mutta nyt en oikein ymmärrä. Jos olet tullut moneen kertaan hylätyksi, miksi ihmeessä en saisi tuntea olevani moneen kertaan hylätty? Eihän katkeruudella ole tuossa mitään tekemistä, vaan sehän on ihan tositilanne. Varsinkin kun nyt puhut vain epävarmuudesta ja varovaisuudesta uusissa suhteissa etkä mistään tylystä käytöksestä tai kohtelusta. Mistä ihmeestä tuon katkeruuden nyt tuohon vedit?
Alue: Aihe vapaa
Yllättävä kommentti tällaiselle hyvin keskiverrolle tavikselle. :D
Ap