Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi se, että haluaa rakastua kumppaniinsa => nirsoa, laske rimaa? Kysymys:
12.12.2018 |
Teille kaikille nirson huutelijoille esittäisin kysymyksen: oletteko ottaneet jonkun suurinpiirtein miellyttävän henkilön ettekä odottaneet mitään ihastumisen tunnetta suhteen alussa?
Ja toinen kysymys: onko se ihanteenne parisuhteen muodostamisesta?
Pitkässä suhteessa olleena olen kyllä edelleen sitä mieltä, että ihastuminen ja rakastuminen ovat edellytys parisuhteeseen ryhtymiselle. Eivät miehen tulot, pituus tai status, kuten täällä usein kuvitellaan vaan se, että meillä klikkaa ihmisinä ja romanttisesti ja haluamme toisiamme fyysisesti. Ystävyys, jolle pitkän suhteeni myös rakensin, ei olisi syntynyt ilman noita muita. En ole niin parisuhteen kipeä, että haluaisin tai edes kykenisin ottamaan vain jonkun suurinpiirtein kivan - ahdistaa ajatuskin.
Ulkopuoliset sitten keksivät näitä nirsouksia ja muita syitä selittääkseen, miksi olen itsekseni. Joo, se vika on vain ja ainoastaan minussa, että 40+ -ikäisenä ei ole opintoja ja muuta elämää, jota koko ikäluokka viettäisi, kuten parikymmppisenä. Ihan puhdas sattumakin vaikuttaa paljon, mikä aina näissä unohdetaan.
En ole yleensä näin kärkevä, mutta nyt paloi hermo. Toivoisin jokaiselle nirson huutelijalle omaa kokemusta siitä, miten monet asiat OIKEASTI vaikuttavat parin löytymiseen.
Kommentit (281)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Toisaalta lähes puolet avioliitoista päättyy eroon jo ensimmäisen kymmenen vuoden aikana . Ettei sitä niin kovin tyytyväisiä niihin omiin valintoihin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?
Minäkin tapasin varattuna paljon kiinnostavia miehiä. Sinkkuna sitten on mahdollista tutustua paremmin, mikä myös tarkoittaa, että on selvinnyt, ettei kiinnostava ole yhtä kuin sopiva.
Etenkin kun itse olin varattuna ikävuosien 18-38 välillä suhteessa, oli aikamoinen shokki, miten paljon maailma ja suhteiden muodostaminen on muuttunut. Kaikilla on emotionaalista painolastia ja enemmän tietoa siitä, mitä itse kukin haluaa.
Edelleen kirjoittajat keskittyvät siihen, mitä vikaa tai " vikaa" sinkussa on. Mitä, jos olen seurallinen ja seksuaalinen, mutta se ei takaa, että kumppani löytyisi.
Se oli koko ketjun pointti: miksi sinussa kuvitellaan aina olevan jotain, minkä korjaamalla sinkkuudesta "parannutaan". Onko liian pelottavaa hyväksyä, että olemalla "hyvä tyyppi" ei voi taata itselleen suhdetta?
Ap
No minusta se syy on siellä itsessä jos maailman muutamasta miljardista ihmisestä ei löydy kiinnostavaa. Tämän olen sanonut täällä vinkuville miehille ja saman voin sanoa ikisinkuille naisillekkin.
Ei se riitä, että itse ihastuu toiseen vaan tunteen pitää olla molemminpuolinen.
Eli on nirso ja ihastuu vain itseään korkeampitasoisiin. Jotka joko käyttävät hyväkseen jonkin aikaa, tai torjuvat heti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Itse ajattelen juuri näin. Miehellä on amistutkinto, itse olen akateeminen. En missään nimessä haluaisi puhua työasioista kotona, koska en halua tuoda töitä kotiin. Omassa miehessäni on nimenomaan virkistävää se, että hän on niin erilainen. Olemme kiinnostuneet aivan eri asioista, ja minusta se on ihanaa. Sovimme loistavasti yhteen.
Hän on työelämässä paljon menestyneempi ja paremmin tienaava kuin minä, by the way. Eli ei se koulutus välttämättä mitään takaa...
Itsellä ei ollut mitään rimaa miehille, minä kun nimenomaan olisin halunnut olla vapaa. Tavattuani mieheni totesin, että en kuitenkaan voi elää ilman häntä. Vaikeaa oli alussa taipua parisuhteeseen, kun oikeastaan en olisi halunnut seurustella lainkaan. Mieheni kanssa kuitenkin halusin. Jos eroaisimme tai jäisin leskeksi, en missään tapauksessa haluaisi uutta suhdetta. Viihdyn sinkkuna paremmin. Miestäni rakastan kuitenkin niin paljon, että se voittaa jopa vapaudenkaipuuni.
Uskon ison osan sinkuista tuntevan ihan samoin. Eli että on todella ok olla yksin, mutta jos joku tajunnan räjäyttävä ihminen tulisi vastaan, suhde ei ole poissuljettu.
Itse suhtautuisin todella epäluuloisesti näihin "epätoivoisiin" ja "tyytyjiin", jotka yrittävät löytää vaan jonkun hinnalla millä hyvänsä, koska eivät kestä olla yksin. Olisi kamalaa olla täyttämässä jotain pohjatonta mustaa aukkoa toiselle, saati olla joku, johon toinen vain "tyytyy" kun ei ole saanut parempaakaan.
Kyllä ihmisen pitää olla ensin itse tyytyväinen omaan elämäänsä, ja vasta sitten on annettavaa parisuhteelle. Yksinäiset ihmiset on aina olleet mulle turn-off, sekä parisuhdemielessä että ystävinä. Ei heillä ole paljoakaan annettavaa toisille.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laittakaa silmät kiinni, nyt tulee jotain aivan pöyristyttävää. Olen siis mies, ja aloitin nettideittaileen noin parin vuoden sinkkuilun jälkeen, kun erosin pitkästä parisuhteesta. Tai no, parisuhdetta ei ollut enää moneen vuoteen ennen eroa.
Anyway, kävi hyvä pöhinä netissä ja treffasin ensimmäisen naisen. Into piukeena siis treffeille kun esitiedot oli ihan hyvät. No vastassa oli jotain ihan muuta, kuin mitä odottaa saattoi. Eipä mitään, uutta matoa koukkuun ja toisille treffeille. Tämäkin nainen vaikutti speksien mukaan olevan vallan mainio. Jälleen vesiperä. Kohteliaasti vedin treffit loppuun ja sanoin kiitos, ei kiitos.
Kolmansia treffejä aloin virittelemään, mutta nyt juteltiin useampi viikko ennen tapaamista, jotain varmistelua se varmaan oli. Katsoppas, treffit meni hyvin mutta joku juttu edelleen ei vaan natsannut.
Neljäs nettideitti, viestiteltiin/soiteltiin varmaan kuukausi ennen kuin tavattiin. Nyt olin päättänyt että tämän minä haluan, ja aivan sama minkälainen (oikea ulkoinen habitus) leidi sieltä vastaan tulee. Päätin että minusta tämä ei enää ole kiinni. Hyvin meni treffit. Nainen oli näöltään tavallinen, vähän hassu, sekä oli elämän tuomaa patinaa kurveissa ja kaikenlaista muuta mitä tähän (44v) ikään nyt saattaa kaikille tulla.
Alettiiin tapaileen ja nyt sitten vuosi ollaan seurusteltu. Aivan loistava, fiksu tyyppi, ja seksi paranee joka kerralta. On mukavat lapset, eikä ole naisen tarvinnut minun lompakkoa kysellä, on siis hyvä työ ja varsin varakas (en ole minäkään tyhjätasku). Olen todella tyytyväinen että tyydyin, koska sain varmasti parhaan. Tunnen että hänen kanssaan menen päätyyn saakka.
Miksi tuossa olisi mitään pöyristyttävää, onnea suhteesta. :) Se, että et tarvitse ihastumista suhteen aloittamiseen, on suuri etu. Itse vain ahdistuisin niin ei toimi. Olen vähän kateellinen, pakko myöntää.
ap
!
Ei kiesus. Nuorempana olisin ollut varma, että trollailet, mutta nyt on ikävä kyllä tietoa siitä, mihin äärimmäisyyksiin naiset menee vastuunpakoilussa. Kun "asiat vaan tapahtuu".
Huh huh.
Olen eri, mutta mikä tuossakin kirjoituksessa nyt oli niin järkyttävää? Kaikki ihmiset eivät kykene järkisuhteeseen vaikka kuinka haluaisivat. Esimerkiksi itseltäni puuttuu kyky suhtautua seksiin neutraalisti. Ihastuksen kohteen kanssa seksi ja kosketus on ihanaa, ilman ihastumista ajatuskin kuvottaa. Mitään sellaista "ihan ok" -vaihtoehtoa ei siinä välissä ole. Silloin on pakko etsiä kumppania, johon pystyy aidosti ihastumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?
Minäkin tapasin varattuna paljon kiinnostavia miehiä. Sinkkuna sitten on mahdollista tutustua paremmin, mikä myös tarkoittaa, että on selvinnyt, ettei kiinnostava ole yhtä kuin sopiva.
Etenkin kun itse olin varattuna ikävuosien 18-38 välillä suhteessa, oli aikamoinen shokki, miten paljon maailma ja suhteiden muodostaminen on muuttunut. Kaikilla on emotionaalista painolastia ja enemmän tietoa siitä, mitä itse kukin haluaa.
Edelleen kirjoittajat keskittyvät siihen, mitä vikaa tai " vikaa" sinkussa on. Mitä, jos olen seurallinen ja seksuaalinen, mutta se ei takaa, että kumppani löytyisi.
Se oli koko ketjun pointti: miksi sinussa kuvitellaan aina olevan jotain, minkä korjaamalla sinkkuudesta "parannutaan". Onko liian pelottavaa hyväksyä, että olemalla "hyvä tyyppi" ei voi taata itselleen suhdetta?
Ap
No minusta se syy on siellä itsessä jos maailman muutamasta miljardista ihmisestä ei löydy kiinnostavaa. Tämän olen sanonut täällä vinkuville miehille ja saman voin sanoa ikisinkuille naisillekkin.
Ei se riitä, että itse ihastuu toiseen vaan tunteen pitää olla molemminpuolinen.
Eli on nirso ja ihastuu vain itseään korkeampitasoisiin. Jotka joko käyttävät hyväkseen jonkin aikaa, tai torjuvat heti.
Väitätkö sinä että kaksi samantasoista, mitä ikinä sillä tarkoitatkin, automaattisesti ihastuu toisiinsa ja heistä tulee pari?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?
Minäkin tapasin varattuna paljon kiinnostavia miehiä. Sinkkuna sitten on mahdollista tutustua paremmin, mikä myös tarkoittaa, että on selvinnyt, ettei kiinnostava ole yhtä kuin sopiva.
Etenkin kun itse olin varattuna ikävuosien 18-38 välillä suhteessa, oli aikamoinen shokki, miten paljon maailma ja suhteiden muodostaminen on muuttunut. Kaikilla on emotionaalista painolastia ja enemmän tietoa siitä, mitä itse kukin haluaa.
Edelleen kirjoittajat keskittyvät siihen, mitä vikaa tai " vikaa" sinkussa on. Mitä, jos olen seurallinen ja seksuaalinen, mutta se ei takaa, että kumppani löytyisi.
Se oli koko ketjun pointti: miksi sinussa kuvitellaan aina olevan jotain, minkä korjaamalla sinkkuudesta "parannutaan". Onko liian pelottavaa hyväksyä, että olemalla "hyvä tyyppi" ei voi taata itselleen suhdetta?
Ap
No minusta se syy on siellä itsessä jos maailman muutamasta miljardista ihmisestä ei löydy kiinnostavaa. Tämän olen sanonut täällä vinkuville miehille ja saman voin sanoa ikisinkuille naisillekkin.
Ei se riitä, että itse ihastuu toiseen vaan tunteen pitää olla molemminpuolinen.
Eli on nirso ja ihastuu vain itseään korkeampitasoisiin. Jotka joko käyttävät hyväkseen jonkin aikaa, tai torjuvat heti.
Et ilmeisesti ole koskaan ihastunut ja rakastunut ihmiseen, joka on ihastunut ja rakastunut sinuun? Et ole koskaan kokenut tunnetta, joka on molemminpuolinen? Olet ehkä itse rakastanut, mutta toinen on ollut kanssasi vain siksi, ettei ole muutakaan saanut? Tyytynyt sinuun? Vai oletko itse se, joka et ole koskaan ollut rakastava osapuoli? Olet vain tyytynyt johonkin? Muussa tapauksessa ymmärtäisit, miksi molemminpuolinen rakastuminen on joillekin tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laittakaa silmät kiinni, nyt tulee jotain aivan pöyristyttävää. Olen siis mies, ja aloitin nettideittaileen noin parin vuoden sinkkuilun jälkeen, kun erosin pitkästä parisuhteesta. Tai no, parisuhdetta ei ollut enää moneen vuoteen ennen eroa.
Anyway, kävi hyvä pöhinä netissä ja treffasin ensimmäisen naisen. Into piukeena siis treffeille kun esitiedot oli ihan hyvät. No vastassa oli jotain ihan muuta, kuin mitä odottaa saattoi. Eipä mitään, uutta matoa koukkuun ja toisille treffeille. Tämäkin nainen vaikutti speksien mukaan olevan vallan mainio. Jälleen vesiperä. Kohteliaasti vedin treffit loppuun ja sanoin kiitos, ei kiitos.
Kolmansia treffejä aloin virittelemään, mutta nyt juteltiin useampi viikko ennen tapaamista, jotain varmistelua se varmaan oli. Katsoppas, treffit meni hyvin mutta joku juttu edelleen ei vaan natsannut.
Neljäs nettideitti, viestiteltiin/soiteltiin varmaan kuukausi ennen kuin tavattiin. Nyt olin päättänyt että tämän minä haluan, ja aivan sama minkälainen (oikea ulkoinen habitus) leidi sieltä vastaan tulee. Päätin että minusta tämä ei enää ole kiinni. Hyvin meni treffit. Nainen oli näöltään tavallinen, vähän hassu, sekä oli elämän tuomaa patinaa kurveissa ja kaikenlaista muuta mitä tähän (44v) ikään nyt saattaa kaikille tulla.
Alettiiin tapaileen ja nyt sitten vuosi ollaan seurusteltu. Aivan loistava, fiksu tyyppi, ja seksi paranee joka kerralta. On mukavat lapset, eikä ole naisen tarvinnut minun lompakkoa kysellä, on siis hyvä työ ja varsin varakas (en ole minäkään tyhjätasku). Olen todella tyytyväinen että tyydyin, koska sain varmasti parhaan. Tunnen että hänen kanssaan menen päätyyn saakka.
Miksi tuossa olisi mitään pöyristyttävää, onnea suhteesta. :) Se, että et tarvitse ihastumista suhteen aloittamiseen, on suuri etu. Itse vain ahdistuisin niin ei toimi. Olen vähän kateellinen, pakko myöntää.
ap
!
Ei kiesus. Nuorempana olisin ollut varma, että trollailet, mutta nyt on ikävä kyllä tietoa siitä, mihin äärimmäisyyksiin naiset menee vastuunpakoilussa. Kun "asiat vaan tapahtuu".
Huh huh.
Olen eri, mutta mikä tuossakin kirjoituksessa nyt oli niin järkyttävää? Kaikki ihmiset eivät kykene järkisuhteeseen vaikka kuinka haluaisivat. Esimerkiksi itseltäni puuttuu kyky suhtautua seksiin neutraalisti. Ihastuksen kohteen kanssa seksi ja kosketus on ihanaa, ilman ihastumista ajatuskin kuvottaa. Mitään sellaista "ihan ok" -vaihtoehtoa ei siinä välissä ole. Silloin on pakko etsiä kumppania, johon pystyy aidosti ihastumaan.
Mulla on ihan sama juttu kuin sulla. Jos en tarvitsisi ihastumista seksiin, olisin tienannut jo kauan sitten kivan omaisuuden maailman vanhimmalla ammatilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Itse ajattelen juuri näin. Miehellä on amistutkinto, itse olen akateeminen. En missää nimessä haluaisi puhua työasioista kotona, koska en halua tuoda töitä kotiin. Omassa miehessäni on nimenomaan virkistävää se, että hän on niin erilainen. Sovimme loistavasti yhteen.
Hän on työelämässä paljon menestyneempi ja paremmin tienaava kuin minä, by the way. Eli ei se koulutus välttämättä mitään takaa...
Toisaalta olipa koulutukset mitä tahansa niin välttämättä jutut ei vaan natsaa. Eri ihmiset haluaa erilaisia asioita suhteestaan ja mikä kukaan toinen on sitä toisten puolesta sanelemaan. Jos joku haluaa duunarin niin siitä vaan. Jos joku pitää koulusta osoituksena ihmisen kyvyistä ja arvomaailmasta niin sekin on hänen oma asiansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Ei tarvitse olla saman alan koulutus vaan samantasoinen. En ymmärrä miten muuten on mahdollista keskustella tasaveroisesti. Yritän kyllä aina sopeuttaa omat juttuni keskustelukumppanien mukaan ,mutta kyllä sen tason huomaa. Asia on ok satunnaisten tuttavien kohdalla, kotona sellaista ei pitkään jaksa.
Kumppaneilla voi olla esim. samat harrastukset. Ovat tavanneet sen tiimoilta ja puhuvat siten samalla tasolla. Juristi ja lähihoitaja voisivat olla esimerkiksi innokkaita maratoonareita.
Arvoilla on myös suuri merkitys. He voisivat olla tavanneet esim. samassa seurakunnassa. Keskustelut kotona liittyvät paljon arvoihin.
Tarkoitatko samalla koulutustasolla esimerkiksi tuotantotalouden tohtoria ja naistutkimuksen tohtoria?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laittakaa silmät kiinni, nyt tulee jotain aivan pöyristyttävää. Olen siis mies, ja aloitin nettideittaileen noin parin vuoden sinkkuilun jälkeen, kun erosin pitkästä parisuhteesta. Tai no, parisuhdetta ei ollut enää moneen vuoteen ennen eroa.
Anyway, kävi hyvä pöhinä netissä ja treffasin ensimmäisen naisen. Into piukeena siis treffeille kun esitiedot oli ihan hyvät. No vastassa oli jotain ihan muuta, kuin mitä odottaa saattoi. Eipä mitään, uutta matoa koukkuun ja toisille treffeille. Tämäkin nainen vaikutti speksien mukaan olevan vallan mainio. Jälleen vesiperä. Kohteliaasti vedin treffit loppuun ja sanoin kiitos, ei kiitos.
Kolmansia treffejä aloin virittelemään, mutta nyt juteltiin useampi viikko ennen tapaamista, jotain varmistelua se varmaan oli. Katsoppas, treffit meni hyvin mutta joku juttu edelleen ei vaan natsannut.
Neljäs nettideitti, viestiteltiin/soiteltiin varmaan kuukausi ennen kuin tavattiin. Nyt olin päättänyt että tämän minä haluan, ja aivan sama minkälainen (oikea ulkoinen habitus) leidi sieltä vastaan tulee. Päätin että minusta tämä ei enää ole kiinni. Hyvin meni treffit. Nainen oli näöltään tavallinen, vähän hassu, sekä oli elämän tuomaa patinaa kurveissa ja kaikenlaista muuta mitä tähän (44v) ikään nyt saattaa kaikille tulla.
Alettiiin tapaileen ja nyt sitten vuosi ollaan seurusteltu. Aivan loistava, fiksu tyyppi, ja seksi paranee joka kerralta. On mukavat lapset, eikä ole naisen tarvinnut minun lompakkoa kysellä, on siis hyvä työ ja varsin varakas (en ole minäkään tyhjätasku). Olen todella tyytyväinen että tyydyin, koska sain varmasti parhaan. Tunnen että hänen kanssaan menen päätyyn saakka.
Miksi tuossa olisi mitään pöyristyttävää, onnea suhteesta. :) Se, että et tarvitse ihastumista suhteen aloittamiseen, on suuri etu. Itse vain ahdistuisin niin ei toimi. Olen vähän kateellinen, pakko myöntää.
ap
!
Ei kiesus. Nuorempana olisin ollut varma, että trollailet, mutta nyt on ikävä kyllä tietoa siitä, mihin äärimmäisyyksiin naiset menee vastuunpakoilussa. Kun "asiat vaan tapahtuu".
Huh huh.
Olen eri, mutta mikä tuossakin kirjoituksessa nyt oli niin järkyttävää? Kaikki ihmiset eivät kykene järkisuhteeseen vaikka kuinka haluaisivat. Esimerkiksi itseltäni puuttuu kyky suhtautua seksiin neutraalisti. Ihastuksen kohteen kanssa seksi ja kosketus on ihanaa, ilman ihastumista ajatuskin kuvottaa. Mitään sellaista "ihan ok" -vaihtoehtoa ei siinä välissä ole. Silloin on pakko etsiä kumppania, johon pystyy aidosti ihastumaan.
Hyvä pointti. Itsellenikin seksuaalinen kemia on ihan must. Rakastan seksiä, ja seksin pitää olla hyvää. En todellakaan tuhlaisi omaa seksuaalisuuttani pakottamalla itseäni seksiin ihmisen kanssa, joka ei herätä mitään himoja. Koko touhu alkaisi vain kuvottaa.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Ei tarvitse olla saman alan koulutus vaan samantasoinen. En ymmärrä miten muuten on mahdollista keskustella tasaveroisesti. Yritän kyllä aina sopeuttaa omat juttuni keskustelukumppanien mukaan ,mutta kyllä sen tason huomaa. Asia on ok satunnaisten tuttavien kohdalla, kotona sellaista ei pitkään jaksa.
Mieheni on korkeasti koulutettu ja itse olen käynyt vain kahden vuoden toisen asteen koulutuksen, jonka jälkeen perustin oman firman. Hyvin pyyhkii. Me keskustellaan hyvinkin tasavertaisesti asioista, ja mieheni pitää minua erittäin fiksuna ja sivistyneenä ihmisenä. Olin koulussa tosi hyvä, mutta minua ei kiinnostanut opiskelut.
Miehiähän kiinnostaa naisessa enemmän muut avut kuin keskustelukyvyt. Hyvä juttu että sua on kuitenkin onnistanut elämässäsi.
No meillä synkkasi heti ensi tapaamisella, kun oli niin paljon keskusteltavaa. Muistan hänen vielä maininneen asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?
Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.
No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.
Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.
Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.
Ei tarvitse olla saman alan koulutus vaan samantasoinen. En ymmärrä miten muuten on mahdollista keskustella tasaveroisesti. Yritän kyllä aina sopeuttaa omat juttuni keskustelukumppanien mukaan ,mutta kyllä sen tason huomaa. Asia on ok satunnaisten tuttavien kohdalla, kotona sellaista ei pitkään jaksa.
Minulla on maisteria ylempi tutkinto, ja minua kyllä välillä ihmetyttää joidenkin ihmisten maailmankuvan mustavalkoisuus. Siis ihan pokkana väität, etteivät eri koulutusasteen ihmiset voi keskustella tasa-arvoisesti? Ja milläköhän perusteella? Kyllä oman kokemukseni perusteella äly, yleissivistys ja kiinnostus siihen mitä maailmassa tapahtuu ovat paljon tärkeämpiä ominaisuuksia keskustelukumppanissa kuin pelkkä tutkintotodistus. Oma puolisoni on pelkän lukion käynyt, eikä se ole kyllä näkynyt suhteessa millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?
Minäkin tapasin varattuna paljon kiinnostavia miehiä. Sinkkuna sitten on mahdollista tutustua paremmin, mikä myös tarkoittaa, että on selvinnyt, ettei kiinnostava ole yhtä kuin sopiva.
Etenkin kun itse olin varattuna ikävuosien 18-38 välillä suhteessa, oli aikamoinen shokki, miten paljon maailma ja suhteiden muodostaminen on muuttunut. Kaikilla on emotionaalista painolastia ja enemmän tietoa siitä, mitä itse kukin haluaa.
Edelleen kirjoittajat keskittyvät siihen, mitä vikaa tai " vikaa" sinkussa on. Mitä, jos olen seurallinen ja seksuaalinen, mutta se ei takaa, että kumppani löytyisi.
Se oli koko ketjun pointti: miksi sinussa kuvitellaan aina olevan jotain, minkä korjaamalla sinkkuudesta "parannutaan". Onko liian pelottavaa hyväksyä, että olemalla "hyvä tyyppi" ei voi taata itselleen suhdetta?
Ap
No minusta se syy on siellä itsessä jos maailman muutamasta miljardista ihmisestä ei löydy kiinnostavaa. Tämän olen sanonut täällä vinkuville miehille ja saman voin sanoa ikisinkuille naisillekkin.
Ei se riitä, että itse ihastuu toiseen vaan tunteen pitää olla molemminpuolinen.
Eli on nirso ja ihastuu vain itseään korkeampitasoisiin. Jotka joko käyttävät hyväkseen jonkin aikaa, tai torjuvat heti.
Väitätkö sinä että kaksi samantasoista, mitä ikinä sillä tarkoitatkin, automaattisesti ihastuu toisiinsa ja heistä tulee pari?
No ei tietenkään, vaan jos kuvio toistuu, jos semmoiset ovat ainoat johon ihastuu, niin tuosta on kyse.
Jos tapaat yhden kusipään, tapasit kusipään. Jos tapaat kusipäitä päivät pitkät, sinä olet se kusipää.
Yhdestä tapahtumasta ei voi vetää johtopäätöksiä kovin pitkälle, mutta kun niitä on tarpeeksi, kuvio on selvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?
Minäkin tapasin varattuna paljon kiinnostavia miehiä. Sinkkuna sitten on mahdollista tutustua paremmin, mikä myös tarkoittaa, että on selvinnyt, ettei kiinnostava ole yhtä kuin sopiva.
Etenkin kun itse olin varattuna ikävuosien 18-38 välillä suhteessa, oli aikamoinen shokki, miten paljon maailma ja suhteiden muodostaminen on muuttunut. Kaikilla on emotionaalista painolastia ja enemmän tietoa siitä, mitä itse kukin haluaa.
Edelleen kirjoittajat keskittyvät siihen, mitä vikaa tai " vikaa" sinkussa on. Mitä, jos olen seurallinen ja seksuaalinen, mutta se ei takaa, että kumppani löytyisi.
Se oli koko ketjun pointti: miksi sinussa kuvitellaan aina olevan jotain, minkä korjaamalla sinkkuudesta "parannutaan". Onko liian pelottavaa hyväksyä, että olemalla "hyvä tyyppi" ei voi taata itselleen suhdetta?
Ap
No minusta se syy on siellä itsessä jos maailman muutamasta miljardista ihmisestä ei löydy kiinnostavaa. Tämän olen sanonut täällä vinkuville miehille ja saman voin sanoa ikisinkuille naisillekkin.
Mitenköhän tämä ikisinkkuteema liittyi minuun, joka olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa TAI siihen, että keskustelun aihe oli juurikin ärtymykseni sinunkin harjoittamaasi "etsitään sinkusta vika, koska sinkkuus on aina seuraus viasta" - ajattelutapa.
Ylipäätään se sopii kaikkiin ihmisiin jotka marisevat miksi kukaan maailman monesta miljardista ihmisestä ei pysty juuri heissä herättämään tunteita. Jos sinusta päättyneen suhteen jälkeen tuntuu myös siltä, se sopii myös sinuun. Onko se vika? Ehkä se on ominaisuus. Tuskin se häiritsee ketään muuta kuin sitä henkilöä, joka näin tuntee. Ei sillä minulle mitään väliä ole. Se kehotus katsoa peiliin on ihan marisijoiden omaksi parhaaksi ajateltu neuvo, jos he tosiaan joskus haluavat parisuhteeseen. Jos eivät, sittenhän mitään ongelmaa ei ole.
En ole marissut sinkkuudestani. Hermo meni juuri siihen, että noita oletuksia tehdään heti, jos joku on ollut pidempään yksin.
1. Kukaan ei kelpaa sinkulle (en ole sanonut mitään tällaista)
2. Marisen parittomuudesta (en ole marissut parittomuudesta vaan kaltaistesi besserwisseröinnistä, kiitos kouluesimerkistä)
3. Täysin satunnainen netissä kirjoittelija, kuten sinä, mielestään TIETÄÄ, miksi olen sinkku
4. Tämä oletettu tieto sinkkuuden syystä ( ks. kohdat 1 ja 2) on mielestäsi fakta riippumatta siitä, mitä olen tai en ole tehnyt.
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Olet kouluesimerkki ilmiöstä, jonka takia tämän ketjun aloitin, kiitos tosiaan havainnollistamisesta. :)
ap
Lainaan itseäni, kun keskustelun pointti on mennyt aika monelta ohi. Jo aloitusviestissä kerroin, että olen ollut pitkässä suhteessa ja jatkossakin päädyn sellaiseen vain ihastuneena - en ole valittanut sinkkuuttani tai esim. surkutellut pariutumisen vaikeutta...
...vaan sitä, miten asiasta puhutaan ja millaisia yleistyksiä tehdään. Ks. Ylläoleva teksti. :)
Ap
5. Ei ole mahdollista, että kiva ja tavallinen ihminen, jolla on takana pitkä parisuhde, ei vain sattumalta keski-ikäisenä kohtaa kovin nopeasti uutta kumppania. On aina löydettävä vika, jonka korjaamalla viallinen yksilö päätyy parisuhteeseen.
Kaikkihan on mahdollista, mutta ei se ole todennäköistä. Yleensä siihen on joku syy, muu kuin pelkkä sattuma. Tai useampi syy. Yleensä ne syyt ovat ne tavalliset.
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Tuo on muuten hyvä kysymys, koska koskee myös miehiä. Olen 152 cm pitkä eivätkä lyhyet (alle 170 cm) miehet kiinnostu minusta. Voisi kuvitella, että juuri minun pituuiseni naiset olisivat heille parhaiten sopivia, mutta ei. Onko niin, että jos lyhyellä miehellä on vielä lyhyt tyttöystäväkin, mies kokee joutuvansa huonoon valoon? Yli 170 cm pitkille miehille taas ei ole ollut mikään ongelma olla minun pituiseni naisen kanssa. Ehkä heillä on pituutensa vuoksi niin hyvä itsetuntokin, ettei tyttöystävän pituudella ole heille merkitystä?
BSS kirjoitti:
Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.
Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.
Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.
Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.
Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.
Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.
Mä en taida olla vaan sen luonteinen ihminen että ihastuisin/rakastuisin keneenkään muuta kuin vasta vuosien tuntemisen kautta, joten minun on tarvinnut aina aloittaa suhteeni sitä kautta että ensin ollaan pitkään kavereita tai ystäviä ja vähitellen siitä sitten joidenkin kanssa on tullut seksuaalinenkin suhde. Minulle tämä on ollut luontaisin tapa aloittaa suhde, mutta ymmärrän että jos on niitä ihmisiä jotka jo alussa tuntee tai ei tunne jotain vetoa toiseen, niin ei haluaisi silloin aloittaa suhdetta kaveruuden kautta.
Alue: Aihe vapaa
Miehiähän kiinnostaa naisessa enemmän muut avut kuin keskustelukyvyt. Hyvä juttu että sua on kuitenkin onnistanut elämässäsi.