Miksi se, että haluaa rakastua kumppaniinsa => nirsoa, laske rimaa? Kysymys:

Ihmettelen näkemystä, että rakastuminen ja vetovoiman tunteminen toiseen, puolin ja toisin, ei enää kuuluisi parisuhteeseen, vaan pitäisi riittää, että tietyt ominaisuudet (raha, koulutus, työ, ulkonäkö jne.) ovat kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kanssasi samassa tilanteessa ja ajattelen täysin samoin. Minulla on onneksi (tai valitettavasti) suuri joukko sinkkuystäviä, jotka kaikki painivat saman ongelman kanssa: haluttaisiin ihastua, rakastua ja sitoutua mutta kun vapaita, kiinnostavia miehiä ei yksinkertaisesti tule vastaan. Kaikki ystäväni ovat korkeasti koulutettuja, lapsettomia, hoikkia, liikunnallisia sekä perusterveitä ihmisiä. Vastaavia, ns. "hyviä" miehiä ei ole enää vapaana ikäluokassa +35 v. Bussinkuljettajia, irakilaisia pitsanpaistajia, remonttimiehiä yms. löytyy kyllä pilvin pimein vapaana mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?

Olen yli nelikymppinen vapaa mies, lapseton, ollut yliopistolla töissäkin useita vuosia, nykyisin vaativissa asiantuntijatehtävissä ja sivussa pyöritän omaa yritystä. Henkevän keskustelun lisäksi sujuu myös ihan käytännön hommat esim autonkorjaus ja kodin remontointi. Tuttavapiirin kokoontumisssa saan naiset hyvälle tuulelle ja nauramaan, ja osaan kuunnella huolet ja murheetkin. Mitään lääkitystä vaativaa sairautta ei ole ja kesän kuljin kymmenen kilsan työmatkat fillarilla. Pituutta 180 ja paino noin 80 kg.

Valitettavasti vaan en kuitenkaan ole mikään jääkiekkoilijan näköinen tai mikäään ruskeasilmäinen adonis, joten aika turha on noista sinkkunaisista haaveilla, tunnen todella paljon porukkaa ja aikaisemmin aika paljon tekemisissä just tuollaisen sinkkunaisporukankin kanssa. Aika pahasti vaan turhauttaa kun valitellaan tuota ettei löydy hyviä miehiä ja listataan ties mitä sinällään kohtuullisia vaatimuksia, mutta jotenkin tuo ulkonäköjuttu sitten unohtuu listalta. Nuorempana kun vielä oli mahdollisuus nettideittailuun ilman kuvaa, kirjoitellessa ja vielä puhelimessakin juttu luisti älyttömän hyvin, vihjailtiin seksiinkin ja luvattiin oma-aloitteisesti lähetellä alastonkuvia kunhan lähetän naamakuvan, niin toiveikkuus nousi siihen hetkeen asti kun sitten lähetti sen ammattivalokuvaan ottaman kasvokuvan eikä naisesta kuulunut sen jälkeen mitään tai ilmoitti sittenkin palanneensa yhteen eksänsä kanssa. Sittemmin oppi laittamaan kuvan ekana isompien pettymysten välttämiseksi, mutta edelleenkin yritykset karahtaa viimeistään siihen hetkeen kun muutamien treffien jälkeen nainen tajuaa että seurusteluun varmaan kuuluisi seksikin.

Sinne niitä sitten jää tykkäilemään mun fb- ja instagram-päivityksistäni. En ole oikein jaksanut poiskaan potkia kaverilistoilta.

BSS kirjoitti:

Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.

Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.

Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.

Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.

Ketjun ainoa järkevä viesti naiselta!

Vierailija kirjoitti:

yrtyeytry kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap tuntuu siltä, että tällaisesta asiasta on av:lla mahdotonta odottaa asiallista keskustelua. Täällä pyörii lauma turhautuneita, joutilaita miehiä naisenpuutteessa ja heidän ajatusmaailmansa on jo lähtökohtaisesti vääristynyt.

Olen kanssasi samassa tilanteessa ja ajattelen täysin samoin. Minulla on onneksi (tai valitettavasti) suuri joukko sinkkuystäviä, jotka kaikki painivat saman ongelman kanssa: haluttaisiin ihastua, rakastua ja sitoutua mutta kun vapaita, kiinnostavia miehiä ei yksinkertaisesti tule vastaan. Kaikki ystäväni ovat korkeasti koulutettuja, lapsettomia, hoikkia, liikunnallisia sekä perusterveitä ihmisiä. Vastaavia, ns. "hyviä" miehiä ei ole enää vapaana ikäluokassa +35 v. Bussinkuljettajia, irakilaisia pitsanpaistajia, remonttimiehiä yms. löytyy kyllä pilvin pimein vapaana mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?

No tähän kohtaan pitäisi tulla se rakkaus, mutta kuten mainittu niin kaikki eivät ilmeisesti vaan kykene rakastumaan. Tuntuu olevan etenkin näiden mainostamiesi akateemisten naisten ongelma. Eivät osaa lähteä kohtaamaan ihmistä, vaan tuijottavat jotain tutkintopapereita kuvitellen että niistä se onni löytyy. Miten voikaan olla ihminen pihalla elämän perusasioista, se kouluttautuminen taitaa jotenkin sokaista sille?

Ohis...et näytä ymmärtävän asiaa. Ihastuminen ja rakastuminen johtaa siihen, että toisen kanssa haluaa viettää aikaansa nyt ja ensi viikollakin. Esimerkiksi lomaromanssit perustuvat juuri tähän. Parisuhteen on tarkoitus olla muutakin kuin vain lyhytaikainen romanssi, joten jotta suhde ylipäätään alkaisi, tarvitaan ihastuminen ja rakastuminen, ja jotta suhdetta voisi ajatella tulevana parisuhteena, pitää olla myös muuta yhteistä kuin vain ihastuminen ja rakastuminen, erityisesti yhteinen arvomaailma ainakin tärkeimmissä asioissa, yhteiset visiot tulevaisuudesta (lapsia vai ei, asutaanko Suomessa vai mahdollisesti ulkomailla jne) , yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista riittää juteltavaa vielä senkin jälkeen, kun kuherteluvaihe on ohi jne. 

Ei kun *sinä* et nyt oikein ymmärtänyt. Jos on jo etukäteen päättänyt, että en lähde edes treffeille jos ei toisella ole tietynlaista koulutusta niin aivan varmasti menee ohi ihmisiä, joihin olisi rakastunut taustasta huolimatta. Ja jos huono tuuri käy niin sitä ei ikinä löydy sieltä koulutettujen keskuudesta vaikka etsisi maailman tappiin asti. Sitten nähdään lehdissä näitä artikkeleita missä ihmetellään kun koulutetut naiset eivät löydä kumppania. Kun siihen tunnepuoleen tosiaan vaaditaan muutakin kuin se tutkintopaperi ja se paperi taas ei yksinään takaa mitään noista lihavoiduista asioista. Eli tuollaisilla ennakkoluuloilla kyllä tekee sen rakkauden löytymisen itselleen vähintäänkin vaikeammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap tuntuu siltä, että tällaisesta asiasta on av:lla mahdotonta odottaa asiallista keskustelua. Täällä pyörii lauma turhautuneita, joutilaita miehiä naisenpuutteessa ja heidän ajatusmaailmansa on jo lähtökohtaisesti vääristynyt.

Olen kanssasi samassa tilanteessa ja ajattelen täysin samoin. Minulla on onneksi (tai valitettavasti) suuri joukko sinkkuystäviä, jotka kaikki painivat saman ongelman kanssa: haluttaisiin ihastua, rakastua ja sitoutua mutta kun vapaita, kiinnostavia miehiä ei yksinkertaisesti tule vastaan. Kaikki ystäväni ovat korkeasti koulutettuja, lapsettomia, hoikkia, liikunnallisia sekä perusterveitä ihmisiä. Vastaavia, ns. "hyviä" miehiä ei ole enää vapaana ikäluokassa +35 v. Bussinkuljettajia, irakilaisia pitsanpaistajia, remonttimiehiä yms. löytyy kyllä pilvin pimein vapaana mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?

No jos se lähihoitaja on hyvännäköinen ja mukava, niin voihan ne kemiat kohdata. Lisäksi voi olla hyvinkin yhteen sopivat vehkeet, jos ymmärrät mitä tarkoitan..

En minäkään ymmärrä miksei muka lakinaiselle ja lähihoitajamiehelle voisi syntyä suhdetta? Tiedän paljonkin pareja eri koulutusasteilta. On kuitenkin ihan normaalia, että korkeasti koulutettu mies on parisuhteessa vaikka juuri sen lähihoitajan kanssa niin miten tämä muka ei voi toimia toisin päin? Miksi naiselle kelpaa vain korkeasti koulutettu mies? Tuossa kohtaa voi kutsua nirsoksi, jos ei vaivaudu edes tutustumaan toisenlaiseen ihmiseen koulutuksen takia.

Tietenkään koulutustason tai ammatin perusteella ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä päätelmiä ihmisestä ja pelkästään niiden perusteella raakata ketään pois, mutta on se kuitenkin paljon epätodennäköisempää löytää kumppani, jonka kiinnostuksen kohteet, maailmankuva ja älykkyys vastaavat omiasi, jos koulutustaso on aivan eri.

Miksi olettaa, että korkeammin koulutettu olisi automaattisesti älykkäämpi? Tai että olisi erilainen maailmankatsomus? Usko tai älä niin on olemassa älykkäitä ihmisiä, jotka tykkäävät tehdä fyysistä duunarin työtä. Ja myös matalammin koulutetuilla voi olla samanlaiset arvot kuin korkeammim koulutetulla. Siksi on typerää tehdä oletus koulutuksen takia ja tyrmätä heti kättelyssä mahdolliset potentiaaliset ehdokkaat.

Joka kerta, kun luen tällaisen kommentin, mieleeni palautuu keskustelu pikkujouluista. Kerroin, että meillä on tapana käydä teatterissa ja sen jälkeen syömässä. Johon joku ehätti ilkkumaan snobismista (tosin hän ei tainnut osata käyttää kyseistä sanaa). Ikävä kyllä ainakin itse olen liian usein törmännyt siihen, että ammatillisen peruskoulutuksen saaneet ihmiset ovat v*ttuilleet siitä, että joku on kiinnostunut teatterista, kirjallisuudesta, oopperasta jne. Se syö uskoa siihen, että isoista koulutuseroista huolimatta voisi olla samanlainen arvomaailma ja elämäntapa.

Joillakin vähemmän koulutetuilla on huono itsetunto ja se näyttäytyy sitten tuollaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai pitäisi ihastua ja rakastua ja haluta sitä henkilöä jonka kanssa menee yhteen. Mutta mietittekö koskaan miksi teillä tulee sellaisia henkilöitä niin harvoin vastaan, jotka aiheuttavat noita tunteita? Minusta mielenkiintoisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti, olen vain jo varattu, joten en sitten sen enempää ala testaamaan. En usko että tuossa on teillä parittomilla kyse siitä että sopivia kohteita ei olisi, vaan jostain muusta. Jostain omasta tunnelukosta ehkä? Tai ette ylipäätään ole kovin seksuaalisia tai seurallisia?

Eli jälleen parittomissa on jotain vikaa. Yhtä hyvin joku voisi miettiä, että mitähän psyyken aukkoa paikkaavat ne jotka vähän väliä ihastuvat johonkin. Eiköhän asiat ole hieman monimutkaisempia.

Ymmärrän ettei kukaan halua nähdä itsessään vikaa, mutta onko se kaupan vika, jos kaupassa on 30 tuhatta tuotetta ostettavana ja asiakas sanoo, kuinka hän ei koskaan löydä mitään ostettavaa vai asiakkaan vika, kun mikään ei hänestä ole ostettavan arvoista?

Maailma on täynnä miehiä ja naisia ja kukaan ei koskaan kelpaa? Kukaan ei tuo tunteita pintaan? Kukaan ei ole rakastamisen arvoinen?

Miksi tosiaan toiset tapaavat viehättäviä, rakastettavia ja seksuaalista latausta herättäviä ihmisiä todella usein? Asuvatkin he jossain eri maapallolla? Miksi toiset saavat kaupan ostettua tyhjäksi ja toiset eivät löydä mitään, vaikka juoksevat kaupasta toiseen rahat kädessä? Jossain on pakosta oltava vikaa, kun lopputulos ei ole mieleinen. Tarjonnan puutteessa ei luulisi sen vian täällä 7 miljardin ihmisen maapallolla luulisi olevan.

Jospa vikaa ei ole kummassakaan? Kukaan ei pysty tarkalleen sanomaan, miten rakastuminen toimii. Se on mekanismina luultavasti kohtalaisen monimutkainen ja monitasoinen ja koska olemme kaikki yksilöitä, lienee ihan järkevää olettaa että samankaltaisuuksistamme huolimatta meillä on tässäkin asiassa yksilöllisiä eroja. Luulenpa, että toisten tosiaan on vaikeampi rakastua kuin toisten. Miksi syyllistämme heitä, kun sääliä melkein pitäisi? Yksin kulkevat tuolla.

Vierailija kirjoitti:

BSS kirjoitti:

Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.

Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.

Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.

Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.

Ketjun ainoa järkevä viesti naiselta!

Esim. Apua:lla ei ollut mitään tuon kanssa ristiriitaisia toiveita, mutta hänen viestinsä eivät olleet järkeviä?

Kovasti on ollut puhetta mitä naisen tulee tuntea ja mitä miehen tulee olla. Mutta mietittekö asioita toisinpäin. Onko sillä väliä tunteeko mies teitä kohtaan mitään, kunhan se on komea ja status kutittelee oikeista paikoista? Jotenki tuntuu perusoletus olevan että miehen tunteilla ja haluilla ei ole väliä kunhan on itse saanut just sen oikean. Itsereflektio näyttää puuttuvan kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.

Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.

Pointtihan tässä nimeenomaan on se, että täytyy olla nirso eikä tyytyä mihin tahansa. Kyllähän ne on näitä tyytyjien liittoja jotka ei kestä.

Kun ei ole. Järjestetyt avioliitot kestävät pitempään, kuin nk rakkaus-avioliitot. Samassa kulttuurissa elävillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

BSS kirjoitti:

Itse näkisin, että nirsoilu on kaikin puolin ok, kunhan sille on oikeat perusteet. Esimerkiksi samankaltaisten arvojen ja elämäntyylin edellyttäminen ei mielestäni ole liiallinen vaatimus, sillä ilman noita ominaisuuksia arjesta tulee helposti jatkuvaa perusasioista kinastelua.

Sen sijaan on mielestäni naisena hiukan kohtuutonta edellyttää, että oma mies olisi charmantti supliikkimies ja loistava ihmistuntija. Sosiaalisten tilanteiden luoviminen on tutkitusti miehille vaikeampaa kuin naisille, joten jos edellyttää mieheltä järisyttävää sosiaalista älyä ja keskustelutaitoa, voi oikean miehen löytäminen jäädä ikuisuusprojektiksi.

Myös tietynpituisten (yleensä pitkien) miesten suosiminen herättää kysymyksen siitä, onko kyse aidosti biologisesta vetovoimasta vai pelosta siitä, että deittailemalla "vääränpituisia" miehiä asettaa itsensä huonoon valoon.

Toisin sanoen kannattaa olla tarkkana sen suhteen, etteivät omat ihanteet miehen (tai naisen) suhteen perustu mainonnan ja fiktion luomiin mielikuviin siitä, millainen on haluttava ja deittailtava ihminen. Muuten jää helposti metsästämään illuusiota.

Heh, eli on ok olla nirso joistakin asioista mutta ei sellaisista, joissa kirjoittaja itse ei pärjää. Se muuttuukin yhtäkkiä kielteiseksi edellytykseksi.

Itse en viehäty ujoista, sulkeutuneista ja hiljaisista miehistä. En ole koskaan viehättynyt. Se ei ole nirsoutta, se on sitä että heitä ei koe haluttaviksi. Se ei poikkea millään tavalla siitä, jos joku ei viehäty ylipainoisesta, akneihoisesta, kaljuuntuvasta, pitkästä, pätkästä, harteikkaasta, hintelästä, sivistymättömästä, snobista... Ihminen joko viehättää tai ei viehätä, niin yksinkertaista se on.

Ei se mikään binääri kysymys ole, on/off. Jotkut viehättää vähäsen, toiset enemmän, ja vielä toiset todella paljon. Ja taas toiset ei yhtään.

Useimmilla ei ole mahdollisuuksia niihin, jotka viehättävät todella paljon. Joten pitää laskea rimaa, ja keskittyä jonkun toisen ryhmän edustajan hyviin puoliin. Oppia rakastumaan, vaikka toinen ei ole täydellinen, tai täytä kaikkia toiveita/kriteerejä. Tai sitten olla nirso ja todennäköisesti jäädä yksin.

Ohis...mulle se on on/off. Joko voin kuvitella seksiä jonkun miehen kanssa tai sitten en. Mulle ei ole sellaista vaihtoehtoa, että voisin harrastaa vähäsen seksiä jonkun kanssa. Se on joko tai. Ja mulle seksi on ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen kaverisuhteesta. Kavereita mulla on ihan riittävästi. 

Jolloin kaikki kolme viehättävää ryhmää ovat siinä "on" kategoriassa. Eli kyseessä on taas vaan nirsous, kuinka suuri osa mahtuu siihen "on" kategoriaan. Jos hyvin harva, on nirso. Jos moni, ei ole nirso. 

Varsinkin vanhempana jää helposti yksin, jos on kovin nirso. Nuorena on paremmin varaa, koska on suurempi kysyntä.

Sinulle ovat, mutta ei tuolle. Hänelle kelpaa ainoastaan se paras ryhmä.

Ongelma on kai se ennemminkin, ettei osaa tai uskalla ihastua ja rakastua. Pelkää liikaa kaikkea. 

"luvattiin oma-aloitteisesti lähetellä alastonkuvia", hyi hitto, oikeastiko tuollaiset naiset kiinnostaa sinua? No ei ihme ettei ole tärpännyt. Mitä jos etsisit kivoja ja kilttejä naisia ensi kerralla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?

Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.

No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.

Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.

Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.

Ei tarvitse olla saman alan koulutus vaan samantasoinen. En ymmärrä miten muuten on mahdollista keskustella tasaveroisesti. Yritän kyllä aina sopeuttaa omat juttuni keskustelukumppanien mukaan ,mutta kyllä sen tason huomaa. Asia on ok satunnaisten tuttavien kohdalla, kotona sellaista ei pitkään jaksa.

Koulutus ei anna valmiuksia keskustella kuin siitä alasta, johon kouluttautuu, joten tietenkään et pysty omasta alastasi keskustelemaan syvällisellä tasolla muiden kuin saman alan ihmisten kanssa. Tiedät siitä paljon ja ilmeisesti kuvittelet olevasi siis etevä kaikessa muussakin, vaikka maailmaan mahtuu aika paljon keskustelunaiheita joista sinulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Tulee mieleen toteamus, että suurin osa ihmisistä kuvittelee olevansa älykkäämpiä kuin mitä ovat, se on keskinkertaisen älykkyyden aiheuttama harha. Älykkyys on synnynnäinen ominaisuus ja voitaneen sanoa, että tyypillisesti älykäs ihminen pyrkii kouluttautumaan, mutta ei välttämättä. Koulutus taas ei tee ihmisestä mitään yleisneroa, ellei hän sellaista lahjaa ole geeneissään saanut. Valtaosa ihmisistä pystyy hankkimaan kolutuksen jos viitsii, se on suunniteltu keskitason älykkyydelle. Toki osa porukasta sitten on oikeasti neroja, mutta heistä saamme lukea sitten lehdestä kansainvälisissä julkaisuissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.

Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.

Siitä suhteesta pitäisi tehdä hyvä, eikä antaa mennä huonoksi. Siksi sovitutuissa avioliitoissa ollaan onnellisimpia, ja tunnetaan enemmän rakkautta, molemmin puolin, koska alunperinkin asenne on, että tehdään siitä hyvä. 

Sovituissa avioliitoissa nainen on kasvatettu miehelle alamaiseksi ja hänen omistulsensa siirretään perheeltä miehen perheelle. Tahdottomalla tavaralla on tuskin kanttia tai tietoa todeta, että homma on perseestä.

Ihan toimiviltahan nuo näyttää osa noista ensitreffit alttarilla -pareistakin. Luulen että jossain Intiassa missä avioliitot on sovittuja, ei odoteta avioliitolta samoja asioita. Ja onko nämä asiat sitten mitä täällä meillä odotetaan varmasti se onnen tuova juttu? En minä itsekkään osaa enää irrottautua rakkauden ja huuman odotuksista, siihen olen kasvanut, mutta jos olisin kasvanut koko ikäni siihen että odotan avioliitolta vain kumppanuutta, turvallisuutta ja tasaista perheonnea, niin todennäköisesti olisin hyvin onnellinen saatuani nuo. Ehkä pitäisin sitä rakkautena, että toisen kanssa on vain ihan tavallisen hyvä olla. En ehkä haikailisi mitään seksisirkuksia ja sydämen läpätyksiä. Meidän todellisuus on vain meidän todellisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laittakaa silmät kiinni, nyt tulee jotain aivan pöyristyttävää. Olen siis mies, ja aloitin nettideittaileen noin parin vuoden sinkkuilun jälkeen, kun erosin pitkästä parisuhteesta. Tai no, parisuhdetta ei ollut enää moneen vuoteen ennen eroa.

Anyway, kävi hyvä pöhinä netissä ja treffasin ensimmäisen naisen. Into piukeena siis treffeille kun esitiedot oli ihan hyvät. No vastassa oli jotain ihan muuta, kuin mitä odottaa saattoi. Eipä mitään, uutta matoa koukkuun ja toisille treffeille. Tämäkin nainen vaikutti speksien mukaan olevan vallan mainio. Jälleen vesiperä. Kohteliaasti vedin treffit loppuun ja sanoin kiitos, ei kiitos.

Kolmansia treffejä aloin virittelemään, mutta nyt juteltiin useampi viikko ennen tapaamista, jotain varmistelua se varmaan oli. Katsoppas, treffit meni hyvin mutta joku juttu edelleen ei vaan natsannut.

Neljäs nettideitti, viestiteltiin/soiteltiin varmaan kuukausi ennen kuin tavattiin. Nyt olin päättänyt että tämän minä haluan, ja aivan sama minkälainen (oikea ulkoinen habitus) leidi sieltä vastaan tulee. Päätin että minusta tämä ei enää ole kiinni. Hyvin meni treffit. Nainen oli näöltään tavallinen, vähän hassu, sekä oli elämän tuomaa patinaa kurveissa ja kaikenlaista muuta mitä tähän (44v) ikään nyt saattaa kaikille tulla.

Alettiiin tapaileen ja nyt sitten vuosi ollaan seurusteltu. Aivan loistava, fiksu tyyppi, ja seksi paranee joka kerralta. On mukavat lapset, eikä ole naisen tarvinnut minun lompakkoa kysellä, on siis hyvä työ ja varsin varakas (en ole minäkään tyhjätasku). Olen todella tyytyväinen että tyydyin, koska sain varmasti parhaan. Tunnen että hänen kanssaan menen päätyyn saakka.

Miksi tuossa olisi mitään pöyristyttävää, onnea suhteesta. :) Se, että et tarvitse ihastumista suhteen aloittamiseen, on suuri etu. Itse vain ahdistuisin niin ei toimi. Olen vähän kateellinen, pakko myöntää. 

ap

!

Ei kiesus. Nuorempana olisin ollut varma, että trollailet, mutta nyt on ikävä kyllä tietoa siitä, mihin äärimmäisyyksiin naiset menee vastuunpakoilussa. Kun "asiat vaan tapahtuu".

Huh huh.

Olen eri, mutta mikä tuossakin kirjoituksessa nyt oli niin järkyttävää? Kaikki ihmiset eivät kykene järkisuhteeseen vaikka kuinka haluaisivat. Esimerkiksi itseltäni puuttuu kyky suhtautua seksiin neutraalisti. Ihastuksen kohteen kanssa seksi ja kosketus on ihanaa, ilman ihastumista ajatuskin kuvottaa. Mitään sellaista "ihan ok" -vaihtoehtoa ei siinä välissä ole. Silloin on pakko etsiä kumppania, johon pystyy aidosti ihastumaan.

Mulla on ihan sama juttu kuin sulla. Jos en tarvitsisi ihastumista seksiin, olisin tienannut jo kauan sitten kivan omaisuuden maailman vanhimmalla ammatilla. 

Ihan kuin vihjailisit että me, jotka nautimme seksistä ihan seksinä viehättävän ihmisen kanssa, olisimme jotenkin taipuvaisia ottamaan maksua siitä? Hyi sinua.

Vierailija kirjoitti:

Koska nykyään se rakastuminen halutaan kokea jo ensitreffeillä. Jos ei heti synkkaa niin siirrytään seuraavaan. Etenkin naisilla on runsaudenpula niin ei tarvitse etsimällä etsiä toista.

Jaa. Tuo runsaudenpula ei todellakaan vastaa omia kokemuksiani, ja olen nainen.

Enkä myöskaan odota rakastumista ensitreffeillä, se olisi outoa sillä ihmistä ei vielä tunne ollenkaan. Sen sijaan täytyy olla joku tunne, että sen ihmisen haluaisi tavata uudestaankin. Mistä se tunne syntyy, no se on niitä henkimaailman juttuja joista ei aina ota selvää. (Vinkki: Vastaus ei ole laatikkoleuka, saalistajan silmät, pituus tai lääkärin ammatti...)

Vierailija kirjoitti:

Varmaan siksi, että tunnutaan ajattelevan kuinka heti pitää olla perhosia vatsassa ja rakastua -> jos näin ei ole ei kannata edes yrittää.

Ei ehkä rakastua, mutta kyllähän sitä nyt jonkinlainen tunne pitää tulla että se ihminen vetää puoleensa. Minä olen sitä tyyppiä, että se joko tulee ensitpaamisella tai sitten sitä ei tule koskaan. Yhtä naista mittailin 8 kuukautta ja kovin oli kiva ja fiksu ja kaikki toimi muutenkin, mutta se jokin vain jäi puuttumaan joten en voinut siihen jäädä. Nykyinen emäntä taas kun tuli ensitreffeille ravintolaan, niin sen itesi heti että tämä se on, muita en halua.

En sano, että kaikilla toimii tämä homma noin, mutta osalla meistä se menee näin ja tunnemme itsemme kokemuksen kautta. Meille ei siis auta selitellä, että pitäisi katsoa pidempään ja antaa mahdollisuus. Näitä keskusteluja lukiessa on lisäksi käynyt selväksi, että osa porukasta ei yksinkertaisesti edes koe tällaisia tunteita koskaan ja sen vuoksi he eivät voi ymmärtää, miksi niitä tunteita yleensä vaaditaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.

Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.

Pointtihan tässä nimeenomaan on se, että täytyy olla nirso eikä tyytyä mihin tahansa. Kyllähän ne on näitä tyytyjien liittoja jotka ei kestä.

Kun ei ole. Järjestetyt avioliitot kestävät pitempään, kuin nk rakkaus-avioliitot. Samassa kulttuurissa elävillä.

Siinäpä voi olla sellainenkin seikka, että noissa kulttuureissa ei avioliitosta niin vain lähdetäkään vaikka haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

"luvattiin oma-aloitteisesti lähetellä alastonkuvia", hyi hitto, oikeastiko tuollaiset naiset kiinnostaa sinua? No ei ihme ettei ole tärpännyt. Mitä jos etsisit kivoja ja kilttejä naisia ensi kerralla?

Hyi? Mikä ihmeen hyi? Kyllä minä luulen, että myös kivat ja kiltit naiset saavat halutessaan lähettää alastonkuvia jos kovasti innostuvat. Vai tarkoittaako kiva ja kiltti jotain täysin seksitöntä?

Vierailija kirjoitti:

Varmaan siksi, että tunnutaan ajattelevan kuinka heti pitää olla perhosia vatsassa ja rakastua -> jos näin ei ole ei kannata edes yrittää.

Kuinka moni oikeasti ajattelee noin? Ensi näkemällä perhosia vatsassa ei ole sitä mistä ap:kaan puhui.