Nainen, oletko iän myötä tullut enemmän tai vähemmän valikoivaksi miesten suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Miten on mahdollista, että vain miehet rakentavat yhteiskuntaa? Siltähän tuo kuulostaa, kun sinkuiksi omasta valinnastaan jäävät naiset ovat kerran ilmeisesti mielestäsi hyödyttömiä loisia, jotka eivät mitenkään työllään hyödytä tätä yhteiskuntaa. 

Suomi on ihan kärkimaita hyvinvoinnissa. Rikkaitakin olemme maailman mittakaavassa. Vauraus liittyy tutkimusten mukaan vahvasti mm. siihen, että naiset ovat työelämässä. 

Mutta toki av:n todellisuudessa näin ei ole. 

Minun nähdäkseni tässä on tietyllä tavalla naisnäkökulman harhaa. Suomi on hyvinvointivaltio siksi, että suomalaisten miesten yksityispuolen vientivetoinen työllisyys on tuonut kassaan rahaa, jota on runsaskätisesti jaettu naisia perinteisesti työllistävälle julkissektorille. Yhteiskunta on jopa ottanut monia sellaisia asioita hoitaakseen jotka monissa muissa maissa on itse ostettu tai järjestetty esimerkiksi osuuskuntien kautta. Naisten työllisyys ei siis ole hyvinvoinnin takana vaan se on ollut tukemassa hyvinvoinnin leviämistä. Nyt rahat alkaa olla loppu ja pitäisi miettiä mitä paisuneelle julkiselle sektorille tehdään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

Hyvänen aika. Näin naisena on mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa oman olemisen merkitys ja arvo on täysin ulkoistettu jonkun toisen harteille. Yhtä mahdotonta on kuvitella suhdetta noin ajattelevan miehen kanssa, tuloksena olisi ripustautuva painajainen, kaukana tasa-arvoisesta, molempia kunnioittavasta parisuhteesta. Ei yhdenkään naisen velvollisuus ole olla pelastava enkeli. Tuollaista taakkaa ei voi sälyttää kuin terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Mies voi yhä kehittää itseään ellei muuten kelpaa, onko liian vaikea asia? Mitä ilmeisemmin on ainakin kommentistasi päätellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

Ei helvtti.. miten voitte olla noin riippuvaisia naisista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

Jos miehelle pitää antaa pildeä, jotta häntä kiinnostaa tulevaisuus ja itsensä kehittäminen, niin oma on ongelmansa. Aika harvalla ensisijainen ongelma kumppanin löytämisessä on ulkonäkö, vaan laiskuus, flegmaattinen elämän asenne, lapsellisuus, pleikkari koko elämän sisältönä, epäsiisteys ja huono hygienia, lapsellisuus (tarkoituksella 2 kertaa). Miehille on tässä maassa kaikki ovet avoinna, vaaditaan vain oma halu ja draivi tavoitella asioita. Joiltakin se puuttuu täysin. Miksi ihmeessä se on naisten tehtävä ymmärtää ja rohkaista ja puskea tällaista miestä eteenpäin? Saavat mun puolesta homehtua porukoidensa kammareihin nuo, ei se minua liikuta. Ehkä parempikin, että vähemmän kelvollinen materiaali poistuu geenipoolista. Jos Suomessa alkaa hommat tökkivän tämän takia, niin onneksi kouluttautuneelle ihmiselle on Eurooppa avoin. Voitte jäädä tänne kimpassa p a k o l a i s t e n kanssa pelailemaan pleikkaria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Mies voi yhä kehittää itseään ellei muuten kelpaa, onko liian vaikea asia? Mitä ilmeisemmin on ainakin kommentistasi päätellen.

Entä jos kaikki muutkin miehet päättävät kehittää itseään? Eli absoluuttisesti ottaen kehityt, mutta koska suhteellisesti ottaen et niin sama ongelma on silti edessä. Ymmärrätkö nyt mitäongelmia ehdotuksesi sisältää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Tässäkin ketjussa kuitenkin suurin osa naisista on kertonut, että enää ei kiinnosta kliseisen komea tai korkeakoulutettu, jollei mies ole luonteeltaan sellainen, jota rakastaa, joka rakastaa ja jonka kanssa voi jakaa sen arjen ja juhlan. Lähes jokainen vastannut nainen on nimenomaan korostanut luonteen merkitystä yli sen ulkonäön.

Miten sinä et ole huomioinut yhtään näitä viestejä? Mitä sinä oikein otat huomioon kun luet naisten oikeita vastauksia? Huomioitko ainoastaan sen, mikä tukee omaa käsitystäsi naisten pinnallisuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Täällä käsiteltiin jo irtoseksi. Se harvemmin antaa mitään. En tiedä mistä vedit komeuden mukaan kun täällä on ollut naisia jotka kertoo ettei ulkonäkö merkitse niin paljon.

Hämmästyttävän moni nainen sitä irtoseksiä kuitenkin hakee jos verrataan sen vähättelyyn julkisesti. Tässä taitaa olla taas se vastataan mitä odotetaan -ilmiö kyseessä. Ja vaikka ei olisikaan niin jo sillä on merkittävä psykologinen vaikutus, että tietää saavansa miehen ravintolasta vällyjen väliin kunhan menee tyrkylle pilkun aikaan. Tavismies ei välttämättä saa naista vaikka kuinka yrittäisi tai ainakin paljon huonommalla onnistumisprosentilla.

Saat sinäkin miehen vällyjen väliin, kunhan valitset oikean ravintolan. Tällä tiedolla on varmaan sinulle merkittävä psykologinen vaikutus, kun tiedät että olisit haluttu ja himoittu. En käsitä miksi miehet valittavat kelpaamattomuuttaan. Kyllä he kelpaisivat ainakin irtosuhteisiin. Jos eivät olisi niin nirsoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Mies voi yhä kehittää itseään ellei muuten kelpaa, onko liian vaikea asia? Mitä ilmeisemmin on ainakin kommentistasi päätellen.

Entä jos kaikki muutkin miehet päättävät kehittää itseään? Eli absoluuttisesti ottaen kehityt, mutta koska suhteellisesti ottaen et niin sama ongelma on silti edessä. Ymmärrätkö nyt mitäongelmia ehdotuksesi sisältää?

Niin että ei kannata tehdä mitään, koska mistään ei tule mitään kuitenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

En nyt sanoisi tuollaisia ihan miehiksi. Ja onhan noita ollut maailman sivu, vanhempiensa murheeksi jääviä vätyksiä. Ei se mikään uusi ilmiö ole, eikä huoleta niitä aikuisia ihmisiä jotka elävät elämäänsä. Jos nuo koulun keskeyttänet alkoholistit päättävät joskus ryhdistäytyä, niin hyvä. Heille on tarjolla aikuiskoulutusta, mielenterveyspalveluita ym. tukea yhteiskunnalta. Jonka minä työssäkäyvänä naisena maksan.

Vela -72 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Tässäkin ketjussa kuitenkin suurin osa naisista on kertonut, että enää ei kiinnosta kliseisen komea tai korkeakoulutettu, jollei mies ole luonteeltaan sellainen, jota rakastaa, joka rakastaa ja jonka kanssa voi jakaa sen arjen ja juhlan. Lähes jokainen vastannut nainen on nimenomaan korostanut luonteen merkitystä yli sen ulkonäön.

Miten sinä et ole huomioinut yhtään näitä viestejä? Mitä sinä oikein otat huomioon kun luet naisten oikeita vastauksia? Huomioitko ainoastaan sen, mikä tukee omaa käsitystäsi naisten pinnallisuudesta?

Se johtuu ihan siitä, että minä ja moni muu mies on huomannut naisten puhuvan yhtä ja tarkoittavan toista. Kliseinen esimerkki on tämä kun kyselyissä vastaillaan esim. seksikumppaneiden lukumäärät alakanttiin ja samoin pettämiset. Ja esimerkiksi se, että kaikki sanovat haluavansa kiltin ja turvallisen puolison, mutta silti rentut on kuumaa kamaa edelleen nyky-yhteiskunnassakin.

"Tarkkaile naisten käytöstä ja toimi sen perusteella äläkä sen mitä he sanovat."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Miten on mahdollista, että vain miehet rakentavat yhteiskuntaa? Siltähän tuo kuulostaa, kun sinkuiksi omasta valinnastaan jäävät naiset ovat kerran ilmeisesti mielestäsi hyödyttömiä loisia, jotka eivät mitenkään työllään hyödytä tätä yhteiskuntaa. 

Suomi on ihan kärkimaita hyvinvoinnissa. Rikkaitakin olemme maailman mittakaavassa. Vauraus liittyy tutkimusten mukaan vahvasti mm. siihen, että naiset ovat työelämässä. 

Mutta toki av:n todellisuudessa näin ei ole. 

Minun nähdäkseni tässä on tietyllä tavalla naisnäkökulman harhaa. Suomi on hyvinvointivaltio siksi, että suomalaisten miesten yksityispuolen vientivetoinen työllisyys on tuonut kassaan rahaa, jota on runsaskätisesti jaettu naisia perinteisesti työllistävälle julkissektorille. Yhteiskunta on jopa ottanut monia sellaisia asioita hoitaakseen jotka monissa muissa maissa on itse ostettu tai järjestetty esimerkiksi osuuskuntien kautta. Naisten työllisyys ei siis ole hyvinvoinnin takana vaan se on ollut tukemassa hyvinvoinnin leviämistä. Nyt rahat alkaa olla loppu ja pitäisi miettiä mitä paisuneelle julkiselle sektorille tehdään.

Mä hyväksyn täysin tuon väittämän, että suurimmat vientitulot tulevat miesvoittoisilta aloilta, ja metsä- sekä metalliteollisuus ym. ovat tuoneet Suomeen rahaa joilla hyvinvointiyhteiskunta on rahoitettu. Kysyisin kuitenkin, että millä lailla "hyvinvointi" näkyisi ja toimisi yhteiskunnassamme ilman näitä naisvaltaisia aloja? Raha ei houda tai kouluta sinun lapsiasi tai huolehdin sinun terveydestäsi tai vanhoista vanhemmistani. Siihen tarvitaan ihmisiä. Eli nämä miesvaltaiset alat eivät ole samalla hoitaneet koululaitosta sekä terveydenhuoltoa ym. vaan kärjistetysti sanoen naiset ovat tehneet työn jonka miehet ovat maksaneet. Eli mielestäni on todella yksisilmäistä tuijotella pelkästään rahaa tai työtä, sillä molempia tarvitaan onnistuneen palvelun tuottamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

No, minunkin on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa. Minua ei kiinnosta, jos joku toinen yhteiskunnan rakentaja haluaa rajoittaa minun valinnanvaputtani saadakseen itselleen etuja. Tai kiinnostaa toki sen verran, että teen kaikkeni estääkseni tätä toteutumasta jos tarvetta tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

En nyt sanoisi tuollaisia ihan miehiksi. Ja onhan noita ollut maailman sivu, vanhempiensa murheeksi jääviä vätyksiä. Ei se mikään uusi ilmiö ole, eikä huoleta niitä aikuisia ihmisiä jotka elävät elämäänsä. Jos nuo koulun keskeyttänet alkoholistit päättävät joskus ryhdistäytyä, niin hyvä. Heille on tarjolla aikuiskoulutusta, mielenterveyspalveluita ym. tukea yhteiskunnalta. Jonka minä työssäkäyvänä naisena maksan.

Ongelma ei ole ilmiössä vaan sen mittakaavassa. Tällaisten syrjäytyneiden määrä ikäluokista kasvaa uhkaavaa vauhtia. Jossakin vaiheessa sinunkin verorahasi käyvät riittämättömiksi näiden ongelmatapausten hoitamiseen.

Sitten on vielä eräs toinen ryhmien liikehdintään liittyvä huoli, mutta en kuvaile sitä enempää ettei joku syytä uhkailusta tai naisvihasta.

Vierailija kirjoitti:

Vela -72 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Tässäkin ketjussa kuitenkin suurin osa naisista on kertonut, että enää ei kiinnosta kliseisen komea tai korkeakoulutettu, jollei mies ole luonteeltaan sellainen, jota rakastaa, joka rakastaa ja jonka kanssa voi jakaa sen arjen ja juhlan. Lähes jokainen vastannut nainen on nimenomaan korostanut luonteen merkitystä yli sen ulkonäön.

Miten sinä et ole huomioinut yhtään näitä viestejä? Mitä sinä oikein otat huomioon kun luet naisten oikeita vastauksia? Huomioitko ainoastaan sen, mikä tukee omaa käsitystäsi naisten pinnallisuudesta?

Se johtuu ihan siitä, että minä ja moni muu mies on huomannut naisten puhuvan yhtä ja tarkoittavan toista. Kliseinen esimerkki on tämä kun kyselyissä vastaillaan esim. seksikumppaneiden lukumäärät alakanttiin ja samoin pettämiset. Ja esimerkiksi se, että kaikki sanovat haluavansa kiltin ja turvallisen puolison, mutta silti rentut on kuumaa kamaa edelleen nyky-yhteiskunnassakin.

"Tarkkaile naisten käytöstä ja toimi sen perusteella äläkä sen mitä he sanovat."

Naiset ovat yksilöitä, ja haluavat eri asioita. Joskus samatkin naiset haluavat eri asioita eri vaiheissa elämäänsä (kuten tekevät miehetkin!). 20-, 40- ja 60-vuotiaana kiinnittää todennäköisesti huomiota eri asioihin kumppania etsiessään, ja se on ihan ok, suorastaan loogista. Ihmiset kypsyvät ja muuttuvat monessakin suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Oletko sinä siis sitä mieltä, että naiset ovat syyllisiä siihen, että sinkkutalouksien määrä kasvaa? Tajuatko kuinka halveksivasti sinä naisista puhut? Sinä puhut naisista niinkuin me olisimme jotain täysin moraalittomia "huvipuistoa" pitäviä olentoja, ja miehistä kuten te vain haluaisitte parisuhteen ja olla uskollisia ja ihania elämänne loppuun asti.

Onko oikeasti ihme, jos ei tuolla asenteella naisia löydy? Haluaisitko itse olla ihmisen kanssa, joka halveksii sinua siksi että olet mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Mies voi yhä kehittää itseään ellei muuten kelpaa, onko liian vaikea asia? Mitä ilmeisemmin on ainakin kommentistasi päätellen.

Entä jos kaikki muutkin miehet päättävät kehittää itseään? Eli absoluuttisesti ottaen kehityt, mutta koska suhteellisesti ottaen et niin sama ongelma on silti edessä. Ymmärrätkö nyt mitäongelmia ehdotuksesi sisältää?

Minä olen yksi niistä lukuisista sinkkunaisista, joka jää mielummin yksin, kuin ottaa riipukseen jonkin naisia vihaavan kakaran, jonka elämän suurin nautinto on pleikkari ja joka vain haluaa olla jonkun kanssa jotta kaverit kunnioittaisivat ja saisi pildeäkin välillä. Toisaalta jos tarjolla olisi fiksuja ja aikaansaavia, tasa-arvoa kannattavia ja mukavia, huomaavaisia, kypsiä ja hurmaavia miehiä, voisin sellaisen kanssa pyrkiä molempia miellyttävään, tasapainoiseen ja erotiikantäyteiseen suhteeseen.

Tämän valossa, millaisia ongelmia aiempi ehdotus sisältää? T. Ohis

Miksette miehet sitten tee itseänne rikkaaksi? Kaikkihan tietää että rikkaalle miehelle riittää naisia, oli sitten minkä näköinen tahansa? Luulisi siinä olevan tarpeeksi kannustinta, saa naisen ja mukavan elämäntyylin.

Vierailija kirjoitti:

Vela -72 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Tässäkin ketjussa kuitenkin suurin osa naisista on kertonut, että enää ei kiinnosta kliseisen komea tai korkeakoulutettu, jollei mies ole luonteeltaan sellainen, jota rakastaa, joka rakastaa ja jonka kanssa voi jakaa sen arjen ja juhlan. Lähes jokainen vastannut nainen on nimenomaan korostanut luonteen merkitystä yli sen ulkonäön.

Miten sinä et ole huomioinut yhtään näitä viestejä? Mitä sinä oikein otat huomioon kun luet naisten oikeita vastauksia? Huomioitko ainoastaan sen, mikä tukee omaa käsitystäsi naisten pinnallisuudesta?

Se johtuu ihan siitä, että minä ja moni muu mies on huomannut naisten puhuvan yhtä ja tarkoittavan toista. Kliseinen esimerkki on tämä kun kyselyissä vastaillaan esim. seksikumppaneiden lukumäärät alakanttiin ja samoin pettämiset. Ja esimerkiksi se, että kaikki sanovat haluavansa kiltin ja turvallisen puolison, mutta silti rentut on kuumaa kamaa edelleen nyky-yhteiskunnassakin.

"Tarkkaile naisten käytöstä ja toimi sen perusteella äläkä sen mitä he sanovat."

Miksi laitat lainausmerkit lauseeseen joka ei ole lainaus? Luuletko näyttäväsi fiksulta, kun joku ehkä luulee sinun lainaavan jonkun älyniekan tekstiä?

Ajatusmaailmasi on samanlainen kuin eräällä palstamiehellä. Hän alkoi sättiä erästä naista epärehellisyydestä, että tämä kertoi harrastavansa seksiä vain parisuhteessa. Syynä tuolla miehellä oli se, että nainen oli eräässä toisessa ketjussa sanonut pitävänsä yhden yön jutuista. Siis joku nainen, ei ollut nimimerkkiä, ei kerta kaikkiaan MITÄÄN syytä olettaa että kyseessä oli sama nainen. Tuo käsittämättömän hölmö mies ajatteli että naisilla massana on oikeus vain yhteen yhteiseen mielipiteeseen. Hän ei osannut lainkaan ajatella naisia yksilöinä. Ja ei, ei ollut provo. Naisviha oli vain sumentanut kaiken järjellistä aivotoimintaa muistuttavan, mitä sillä oli joskus ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AlfaRomeo69 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies. kirjoitti:

Jännä juttu. Naiset sanovat, että nuorena eivät olleet kranttuja, mutta vanhemmiten ovat tulleet valikoivammaksi. Silti minulla ja monilla kavereillani oli teininä suuria vaikeuksia löytää tyttöystävä. Nyt keski-ikäisenä tarjokkaita tuntuu olevan runsaasti.

Eikä tämä voi johtua siitä, että olisin niin paljon hurmaavammaksi muuttunut iän myötä.

Sanos muuta. Todella vahva esimerkki siitä, että ei kannata kuunnella mitä naiset sanoo, vaan seurata mitä tekevät. Kun edellinen suhde loppui, kokeilin sitten Tinderiä. 30+ suhteesta kiinnostuneita naisia löytyy pilvin pimein, moninkertaisesti nuoruuteni verrattuna.

Mitä epäloogista tuossa on? Nuorena tyydyttiin vähempään, joten useammalla oli seurustelukumppani. 30+ ikäisenä ne naiset, jotka ovat löytäneet kriteeriensä mukaisen miehen, ovat parisuhteessa ja osa niistä, jotka eivät ole, ovat Tinderissä.

No se, että niitä löytyy minun kohdalla todella paljon enemmän kuin nuorena, kuten monen muunkin miehen kohalla. Vaikka naiset ovat mukamas nostaneet rimaa, eivätkä laskeneet sitä.

Tuohonhan löytyy heti kaksikin loogista selitystä.

1) Parikymppisenä ei etsi vielä vakavaa suhdetta, mutta kolmekymppisenä aika moni jo haluaa nimenomaan sitä.

2) Nuorena katsoo enemmän epäoleellisia asioita, kuten ulkonäköä, ammattia, miehen kaveripiiriä. Ja on ehkä riippuvaisempi oman kaveripiirinsä mielipiteistä. Jos kaverit pitää jotain miestä rumana, dorkana, luuserina, nörttinä tai miten vaan epäkelpona, alkaa itsekin toistelemaan kavereidensa mielipiteitä sen sijaan, että muodostaisi omansa.

Itseeni sopii tuo kakkoskohta. Olin nuorena todella paljon ulkonäkökeskeisempi kuin nykyään. Halusin hyvännäköisen miehen. Siinä sitten sai pakit moni minun mielestäni "ruma" (oikeasti ihan tavallisen näköinen) mies, vaikka olisi kuinka kivalta ja mukavalta tyypiltä vaikuttanut. Toisaalta komeaa miestä etsiessä kävi usein niin ettei molemminpuolista kiinnostusta ollutkaan. Tai jos oli, niin miehellä riitti muitakin kiinnostuksen kohteita. Seurustelin vajaan vuoden parin tyypin kanssa, mutta lopulta yhteistä heidän kanssaan oli niin vähän, että molemmat suhteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Yksi kolmen vuoden erittäin repivä avoliitto oli. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin alhaalla, että pysyin miehen kanssa vaikka hän ryyppäsi joka viikonloppu, petti ja haukkui minua todella rumasti kännissä. Kun siitä h*lvetistä pääsin irti, en edes ajatellut uutta suhdetta. Halusin vain opetella olemaan itsekseni ja miettiä mitä parisuhteelta oikeasti haluan ja vaadin. Huomasin että kaikki vaatimukseni liittyivät kumppanin luonteeseen, ulkonäkö ei tuntunut enää lainkaan niin tärkeältä. Minä siis huomasin, että vaadin kumppanilta enemmän kuin nuorempana, jolloin lähinnä pinnalliset asiat menivät kaiken tärkeämmän edelle.

Nyt olen 36-vuotias ja ollut neljä vuotta yhdessä ihan tavallisen miehen kanssa, jota rakastan ihan hirveän paljon. Hän on sellainen mies, jonka olisin parikymppisenä varmaan nörttiyden ja ulkonäön perusteella ohittanut sen suurempia miettimättä. Mutta koska minä en ole enää se tyhmä ja pinnallinen parikymppinen, näen hänet lievästä karsastuksesta, pakenevasta hiusrajasta ja laihuudesta huolimatta hyvännäköisenä. Se johtuu siitä, että hän on hellä, rakastava, kiltti, huumorintajuinen, huomioonottava ja rohkeasti oma itsensä. Hän on minun puolisoni, rakastajani ja paras ystäväni.

Tyypillinen tarina siitä kuinka beetamies päätyy suhteeseen alfamiehen kaltoinkohdellun naisen kanssa:)

Kyllä. Monta repivää ja vauhdikasta suhdetta hänellä takana. Siinä on nainen kulutettu niin loppuun, että alkaa beetat kelpaamaan. Jos olisikin jostain kumman syystä mennyt toisinpäin, että sama nainen olisi nuorena mennyt tuon kiltin beetan kanssa yhteen, niin jossain kohtaa olisi alkanut jännempi ja komeampi seura ihan varmasti kutkuttamaan ja suhde mennyt vaihtoon, koska pitäähän se kaikkien kokea. Ainakin niiden, joilla on siihen mahdollisuus.

Alfan jälkeen on aina pitkän aikaa sellainen olo, etten enää koskaan sekaannu sellaiseen, vaan haluan suhteeseen kunnollisen ja vähän tylsän miehen. Kerran olen sen virheen tehnytkin ja alkanut turvalliseen betasuhteeseen, mutta eihän sellaisesta mitään tullut. Ei tarvitse teidän betojen pelätä, en tyydy teihin. Otan sellaisen, joka itseäni miellyttää, tai sitten olen kokonaan ilman miestä.

Niinhän tämän ketjun naiset tekevät. Kukaan ei tyydy. Naisen ei yksinkertaisesti kannata tyytyä. Nyt sitten jos joku mies kertoisi, miksi miehet tyytyvät?

Mutta miksi ei kannata tyytyä? Mikä siinä on niin kamalaa? Täytyykö kaikesta saada aina maksimaalinen voitto?

Koska ei onneksi ile pakko jakaa itseään ja elämäänsä henkilön kanssa, joka on vain "ihan ok". Naisen lähtökohta on hyvä elämä yksin, joten ei kannata päätyä parisuhteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa ("ihan ok" -kumppanin kanssa) eli heikentää elämänlaatua. Täältä saa sen käsityksen, että minkälainen parisuhde tahansa on miehelle parempi kuin yksinolo, ilmeisesti se siis "ihan ok"kin aina antaa enemmän kuin ottaa?

Ja täältä saa kuvan, että naiselle parisuhde on hirveä uhraus, jota ei kannata tehdä, ellei satu joku uskomaton ja epätodellinen sattuma, jossa mies antaa suhteeseen paljoin enemmän kuin nainen.

Minulle on joskus joku fiksu opettanut, että parisuhteen ja elämänkumppanin ajatus on tuoda yksilön elämään jonkinlaista lisäarvoa, helppoutta ja iloa verrattuna yksin olemiseen. Jos toinen sen sijaan syö energiaa, tuottaa lisätyötä ja hänen vuokseen joutuu luopumaan itselleen tärkeistä asioista, niin saa olla melkoisen uskomaton ja epätodellinen sattuma, että hänen kanssaan kannattaa olla.

Joo, mutta naisilla on mennyt tuo hyötyajattelu jo liian pitkälle. Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla todella menestynyt mies tai vastaavasti heikkotasoinen nainen, jotta puoliso toisi jotain lisäarvoa elämään. Kun ottaa huomioon, että naisten koulutustaso nousee koko ajan tulee puolison löytämisestä yhä vaikeampaa. Eikö se riitä, että on joku joka rakastaa jakamassa perusarkea?

-ohis

Ahaa okei nyt ymmärrän ongelman "hyötymisestä". Ajattelit että se tarkoittaa rahaa.

En tarkoittanut. Se on vaan yksi osa-alue. Jopa perusarjen suhteen ollaan tosi nirsoja eli jos mies ei ole kliseisen komea ja sujuvasanainen hurmuri niin elämään ei tule tarpeeksi lisäarvoa kun ei voi onnitella itseään ja päteä kanssasiskoille.

Monella naisella muuttuisi ajatusmaailma nopeasti jos irtoseksin saaminen olisi heille yhtä vaikeaa kuin useimmille miehille ja en tässä edes ottanut huomioon sitä, että miehillä on yleensä vielä suurempi libido.

Suurin osa tämänkin ketjun naisista on kertonut, että irtoseksin "saaminen" ei ole keskimäärin naiselle mitenkään toivottava asia ja suurin osa, kuten minäkin, on ennemmin selibaatissa kuin menee sänkyyn tuntemattoman kanssa.

Luulisi muuten, että Suomi olisi jo maailmalla tunnettu komeista miehistä, kun kerran kaikki parisuhteessa olevat miehet ovat kliseisen komeita, sujuvasanaisia hurmureita. 

Sinkkutalouksien määrä kasvaa koko ajan yhä kiihtyvällä tahdilla. Suomessa sinkkutalouksen suhteellinen osuus on Euroopan kärkeä. Mistä se kertoo? Siitä että naiset nirsoilevat ja yhä harvempi joukko miehiä pääsee parisuhteeseen. Naiset mieluummin odottavat omaa vuoroaan niiden kärkimiesten luokse kuin tinkivät vaatimuksistaan. Melko irvokasta kun otetaan huomioon, että myös niiden huvipuiston ulkopuolelle jäävien miesten on pakko rakentaa tätä yhteiskuntaa joka nykyisellään on osa tätä ongelmaa.

Pidät naisten oikeutta valita kumppaninsa ongelmana. Onko itsemääräämisoikeus laajemminkin mielestäsi ongelma, vai vain tässä asiassa?

Se on ongelma vain silloin jos se on vääristynyt mm. hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien tulonsiirtojen ja työ/opiskeluelämä sukupuolikiintiöiden vuoksi.

Itse en kannata pakkoa ellei se ole välttämätöntä. En siis tässäkään asiassa, mutta toivoisin naisten olevan realisteja miettivän mitä tapahtuu jos suurella osalla miehistä into osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja työssäkäyntiin loppuu.

Nämä kotona kaljaa kiittaavat ja pleikkaria pelaavat koulun kesken jättäneet työttömät nuoret miehet ovat ensimmäinen askel ongelman syventymisessä. Miehelle suurin kannustin elämässä on nainen ja parisuhde. Jos sen saavuttaminen tuntuu mahdottomalta niin motivaatio katoaa.

En nyt sanoisi tuollaisia ihan miehiksi. Ja onhan noita ollut maailman sivu, vanhempiensa murheeksi jääviä vätyksiä. Ei se mikään uusi ilmiö ole, eikä huoleta niitä aikuisia ihmisiä jotka elävät elämäänsä. Jos nuo koulun keskeyttänet alkoholistit päättävät joskus ryhdistäytyä, niin hyvä. Heille on tarjolla aikuiskoulutusta, mielenterveyspalveluita ym. tukea yhteiskunnalta. Jonka minä työssäkäyvänä naisena maksan.

Ongelma ei ole ilmiössä vaan sen mittakaavassa. Tällaisten syrjäytyneiden määrä ikäluokista kasvaa uhkaavaa vauhtia. Jossakin vaiheessa sinunkin verorahasi käyvät riittämättömiksi näiden ongelmatapausten hoitamiseen.

Sitten on vielä eräs toinen ryhmien liikehdintään liittyvä huoli, mutta en kuvaile sitä enempää ettei joku syytä uhkailusta tai naisvihasta.

Sinä voit tuntea itsesi uhatuksi. Minä en. En muuten edes ymmärrä mikä uhka olisivat ihmiset, jotka eivät vapaaehtoisesti nosta per*että penkistä muuta kuin lähteäkseen alkoon.

Ja eiköhän tekstisi jo osoita sinut naisvihaajaksi. Teitä riittää, onneksi feminismi voimistuu.