Yle: Mitä ihmettä kouluissa tapahtuu? Väkivaltaa ja psyykkistä oireilua yhä nuoremmilla oppilailla

Mua mietityttää se, että lapset kasvavat yhä enenevissä määrin niin, että vanhempi on paikalla mutta ei läsnä. Komennetaan luurin takaa että olkaapa nyt riehumatta siellä. Lapsi tulee sanomaan että äiti/isä, kato, ja äiti/isä sanoo katse luurissa/muussa ruudussa että joojoo. Ihan pienikin lapsi, joka ei osaa vielä puhua, tarvitsee sitä kontaktia. Ja vanhemmat ulkoiluttavat lasta kännykkä kädessä, työntävät vaunuja katse kiinni ruudussa eikä siinä omassa kehittyvässä, vaikutteita imevässä lapsessa. Mun mielestä tämä on suurempi ongelma kuin halutaan myöntää. Tottakai lapsi oppii riehumaan, kun oppii että se on se pomminvarma konsti saada huomiota. Muuten jos on vaan tavallisen kiltisti niin vanhemman on helppo vaan näppäillä somea ja kirjoittaa sinne kiltistä kullannupustaan, kun se kullannuppu istuu sydän halki vieressä ja toivoo että hänet huomattaisiin.

Kärjistettyä tekstiä, mutta ymmärtänette pointin mitä ajan takaa. Ei siis sillä etteikö voisi istua kerran tai pari päivän aikana alas ja katsoa mitä kavereille kuuluu, mutta kun se ei valitettavasti ole kerran pari päivässä. Heti kun kuuluu *plim*, vanhemman huomio herpaantuu pois lapsesta ja kiinni laitteeseen. Mitä se tekee kasvavan pienen ihmisen psyykeelle?

Pienet koulut lakkautettu, ja lapset käyvät isoja kouluja isoissa ryhmissä. Kodit hajonneet ympäriltä, eikä koulukaan enää anna vahvoja puitteita ympärille, vaan koulupäivä vie lapsen energiat. Kolmiportainen tuki on epäonnistunut, ja pienryhmiin kuuluvat lapset ovat nyt yleisopetuksen piirissä ilman tarvitsemaansa tukea. Mielenterveyspalveluihin ei pääse ja sosiaalipuoli on yhtä pompottelua ja vaihtuvaa työntekijää.

Kaikki ovat täysin uupuneita, eikä keinoja tukea haastavia perhetilanteita ole.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi miettiä, mitä kodeissa tapahtuu. Sieltä niitä oppilaita kouluihin lähetetään. Ja sitten odotetaan, että opettajat ratkaisevat nämä ongelmat siinä opettamisen lomassa, vaikkei siihen ole mitään resursseja kuten aikaa tai koulutusta. 

Kodeissa erotaan, ollaan uupuneita joko työn puutteesta tai liiasta määrästä. Kodeissa ei ole enää usein sisaruksia, joiden kanssa harjoitella sosiaalista kanssakäymistä. Lapsilla on vaikeuksia hankkia ystäviä koska sellainen ulkona pelailu ja spontaani leikki on korvautunut ruutuajalla.

Arvot ovat muuttuneet: lapset haluavat ”tykkääjiä”, olla kuuluisia ja täydellisiä, näyttää hyvältä. Aikuisten maailma näyttää heidän silmissään tyhjältä.

Suurin syy siihen että kouluissa on paljon pahoinvointia on se, että ns erityisoppilaat on nyt siirretty sinne ns normiopetukseen. Seurauksena kaikilla on paha olla.

Ja koulujen koot ovat kasvaneet, tuhat oppilasta on jonkinlainen viranomaisten ihanne. Sille oppilasmäärälle on sitten yksi terkka ja yksi psykologi, jotka jaetaan toisen koulun kanssa.

Vika ei ole kouluissa vaan vanhempien kurin ja kasvatuksen puutteissa. Lapsia ei saa nykyään käskyttää tai komentaa, vaan ne on kasvatettava pumpulissa niin hyppiihän ne silmille, kun ei mitään kunnon sääntöjä ole.

Liika rokottaminen

Siitä se johtuu

Vierailija kirjoitti:

Liika rokottaminen

Siitä se johtuu

Tämmöstä roskaa ei edes vitsillä tänne kiitos.

Mielenterveysongelmat ovat sen käytöksen syy, niitä on aina ollut ja tulee olemaan. Koulussa ollaan nykyään vanhemmaksi, siksi sen huomaa.

Kai tähänkin tulee joku vastaliike jossain vaiheessa? Että oikeasti havahdutaan että mitä helvettiä on meneillään. Varmaan viimeistään sitten, kun nämä tän päivän lapset siirtyvät työelämään ja huomataan että eihän tää homma toimi ollenkaan.

Mistä päästä te lähtisitte purkamaan ongelmaa? Jos vaikka pitäisi valita kaksi tärkeintä asiaa.

Kouluista on tullut sosiaalihuollon jatke, ja sen ydin, eli oppiminen ja lasten tietojen ja taitojen lisääntyminen on jätetty tietoisesti taka-alalle. Koulupäivät pakataan täyteen kaikenlaista muuta tekemistä, joka tekee niistä rauhattomia ja sekä oppilailta että opettajilta katoaa punainen lanka. Opettajan professio on kyseenalaistettu, joten kouluilla pyörii uupuneita opettajia, joista on yhtäkkiä tehty kansakunnan kasvattajia, joiden pitää puuttua kaikkiin yhteiskunnan epäkohtiin.

Koululaitos tarvitsee uuden (uusvanhan) suunnan ja se on opetus. Kasvatuksen hoitakoon koti tai erilliset kasvatuslaitokset. Opetusta häiriköiville oppilaille joku muu paikka kuin koulu.

Vierailija kirjoitti:

Kai tähänkin tulee joku vastaliike jossain vaiheessa? Että oikeasti havahdutaan että mitä helvettiä on meneillään. Varmaan viimeistään sitten, kun nämä tän päivän lapset siirtyvät työelämään ja huomataan että eihän tää homma toimi ollenkaan.

Mistä päästä te lähtisitte purkamaan ongelmaa? Jos vaikka pitäisi valita kaksi tärkeintä asiaa.

Fokus takaisin oppimiseen ja osaamiseen.

Pienryhmät ja erityiskoulut takaisin.

Koulussa on turha langettaa rangaistuksia; kasvatuskeskustelua tai jälkkää, koska ne oikeastaan ovat pahoinvoivien lasten/nuorten tavoitteenakin: ainakin silloin joku katsoo heitä ja huolehtii heistä (eli ope).

Jos kotona ei tule mitään seurausta esim. negatiivisesta wilmamerkinnästä (pelikieltoa tms.), ovat koulun keinot hyödyttömiä. Ns. normaaleihin ja hyvinvoiviin lapsiin negamerkinnän uhka tehoaa hyvin ja käytös korjaantuu.

T.ope

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen lapseni koulun arviointikeskustelussa opettaja kertoi, että valitettavasti luokalla on ollut koko syksyn ajan sellainen tilanne, että päivittäin joudutaan aikuisen avulla selvittämään kiusaamis- ja häiriköintitilanteita. Ja nämä lapseni kaltaiset rauhallisemmat oppilaat jäävät sillä ajalla vaille opetusta.

Lapselta sitten kyselin, ketkä ovat kyseessä ja lapsi luetteli saman porukan, jonka tiedän saavan pelata ilman rajoituksia. Ja jotka pelaavat valtavasti.

Tietenkään suoraa seuraussuhdetta ei voi vetää. Luultavasti näissä perheissä on muitakin asioita vinossa. Mutta kyllä minä omissa lapsissa näen jo vähäisenkin pelaamisen jälkeen, miten pelaaminen heihin vaikuttaa. Posket ja korvat hehkuvat, elimistö käy huikeilla kierroksilla, äänenvoimakkuus nousee ja itsensä rauhoittamiskyky vähenee.

Minä ja kaverini pelattiin kouluaikana todella paljon (itse vieläkin). Viikonloppuisin saattoi mennä rikki 14h per päivä. Ihan korkeakoulutettuja kunnon kansalaisia meistä tuli, mm. DI ja KTM

Sillä erotuksella, että pelaaminen rajoittui kotiin tai kaverille, sillä vaati pelikoneen. Eikös?

Tämän päivän lapsilla on pelit houkuttelemassa taskussa kokoajan. Puhelin on liian helppo ottaa esiin koulumatkalla, mummolassa ja jopa välitunneilla.

Puhutaan ihan eri skaalan pelaamisesta, kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

Pelejä kehitetään mahdollisimman paljon riippuvuutta aiheuttaviksi. Ei kaikilla pienillä lapsilla ole keinoja tai taitoja vastustaa pelaamisen kiusausta.

(Eikä aikuisilla sen vähempää, some koukuttaa myös.)

-Pelaaminen: tuttavani tokaluokkalainen lapsi pelaa koko illan heti koulusta päästyään. Koulussa kiukuttelee opettajalle. Äiti on päiväkodissa kasvattajana, mutta jostain syystä ei tajua rajoittaa pelaamista.

- Vanhempien mt-ongelmat: olen tullut siihen lopputulokseen, että paljon lasten oireilusta on vanhempien ongelmista lähtöisin. Kun olen jutellut tyttäreni harrastuskavereiden kanssa, joilla on eritasoisia tunteidenhallintaongelmia, keskittymisvaikeuksia tai masennusta, niin kaikilta kuulee aivan uskomattomia juttuja mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Tai kun juttelen näiden lasten vanhempien kanssa, niin suu loksahtaa auki heidän asenteistaan ja aatoksistaan. En yhtään ihmettele miksi lapsista ei kasva tasapainoisia.

- Koulussa ei toteudu kolmiportainen tuki, ja osa lapsista on todellakin liian sairaita tavalliseen luokkaan. Erityisluokat takaisin, ehdottomasti!

Vierailija kirjoitti:

Kai tähänkin tulee joku vastaliike jossain vaiheessa? Että oikeasti havahdutaan että mitä helvettiä on meneillään. Varmaan viimeistään sitten, kun nämä tän päivän lapset siirtyvät työelämään ja huomataan että eihän tää homma toimi ollenkaan.

Mistä päästä te lähtisitte purkamaan ongelmaa? Jos vaikka pitäisi valita kaksi tärkeintä asiaa.

Mihin työelämään? Ainoa työelämä mitä lapset näkevät on se, jossa isälle ja äidille kävi yt eikä uusia töitä löydy. Koulussa pärjännyt vanhempi sisarus on jo toista vuotta työttömänä hakemisesta huolimatta

Ongelmat alkaa muodostua jo varhaislapsuudessa. Meluisat, isot päiväkotiryhmät, liian vähän aikuisia ja avustajia ei saada jos ei ole lapsella diagnoosia. Siihen päälle liian paljon joko harrastuksia tai pelaamista. Lapset ovat ylikierroksilla jo pienestä pitäen ja joillakin aamusta iltaan kiirettä ja suorittamista. Ongelmat siirtyy kouluun jossa on vielä isommat ryhmät ja vähemmän aikuisia.

Vika voi olla koulussakin eikä vaan kodeissa..

Lapseni koulussa oli paljon kiusaamista ja väkivaltatilanteita. Sekä lapseen itseensä ja muihin kohdistuvaa. Lapsi reagoi käyttäytymällä itse levottomammin. Koulussa vika nähtiin vain lapsessa,ei ympäristössä. Ei ollut halua siellä panostaa kiusaamisen ehkäisyyn.

Kun sitten koulu vaihtui muuton myötä pienempään jossa selkeästi rauhallisempaa,lapsikin rauhoittui. Oli siinä koululla ja koululla eroa.

Nykyään on paljon isoja kouluja ja lisäksi taitaa olla kouluilla myös haluttomuutta ottaa vastuuta siitä millainen oppimisympäristö se on, ja tehdä muutoksia tarvittaessa. Olen myös lukenut maailmalta juttuja kouluista joissa ollut paljon ongelmia mutta joisaa on pystytty tekemään muutoksia ja rauhoittamaan koulua ja parantamaan oppimistuloksia. Ei se mahdotonta ole,jos halua on.

Vierailija kirjoitti:

Pienet koulut lakkautettu, ja lapset käyvät isoja kouluja isoissa ryhmissä. Kodit hajonneet ympäriltä, eikä koulukaan enää anna vahvoja puitteita ympärille, vaan koulupäivä vie lapsen energiat. Kolmiportainen tuki on epäonnistunut, ja pienryhmiin kuuluvat lapset ovat nyt yleisopetuksen piirissä ilman tarvitsemaansa tukea. Mielenterveyspalveluihin ei pääse ja sosiaalipuoli on yhtä pompottelua ja vaihtuvaa työntekijää.

Kaikki ovat täysin uupuneita, eikä keinoja tukea haastavia perhetilanteita ole.

Tämä ja lisänä se, että lapsen päiväkodin henkilökunta sekä koulun opettajat pinnistelevät viimeisillä voimillaan vaikeassa tilanteessa... Ja kotona vanhemmat, joista myös vaativa työelämä kikyineen puristanut joka tipan irti.

Vierailija kirjoitti:

Kodeista se kasvatus lähtee. Pitäisi kysyä että mitä kodeissa tapahtuu?

Ei, vaan päiväkodeista. Lapset viettävät nykyään suurimman osan lapsuutensa valveillaoloajasta päiväkodissa tai illalla jommankumman vanhemman kanssa, jos eivät ole itse harrastuksissa. Meillähän piti olla se maailman laadukkain varhaiskasvatus... Varhaislapsuus luo perustan myös koululaisen käytökselle.

Vierailija kirjoitti:

Mua mietityttää se, että lapset kasvavat yhä enenevissä määrin niin, että vanhempi on paikalla mutta ei läsnä. Komennetaan luurin takaa että olkaapa nyt riehumatta siellä. Lapsi tulee sanomaan että äiti/isä, kato, ja äiti/isä sanoo katse luurissa/muussa ruudussa että joojoo. Ihan pienikin lapsi, joka ei osaa vielä puhua, tarvitsee sitä kontaktia. Ja vanhemmat ulkoiluttavat lasta kännykkä kädessä, työntävät vaunuja katse kiinni ruudussa eikä siinä omassa kehittyvässä, vaikutteita imevässä lapsessa. Mun mielestä tämä on suurempi ongelma kuin halutaan myöntää. Tottakai lapsi oppii riehumaan, kun oppii että se on se pomminvarma konsti saada huomiota. Muuten jos on vaan tavallisen kiltisti niin vanhemman on helppo vaan näppäillä somea ja kirjoittaa sinne kiltistä kullannupustaan, kun se kullannuppu istuu sydän halki vieressä ja toivoo että hänet huomattaisiin.

Kärjistettyä tekstiä, mutta ymmärtänette pointin mitä ajan takaa. Ei siis sillä etteikö voisi istua kerran tai pari päivän aikana alas ja katsoa mitä kavereille kuuluu, mutta kun se ei valitettavasti ole kerran pari päivässä. Heti kun kuuluu *plim*, vanhemman huomio herpaantuu pois lapsesta ja kiinni laitteeseen. Mitä se tekee kasvavan pienen ihmisen psyykeelle?

Kännykkäriippuvuus on ihan todellinen ilmiö, ja itsekin kärsin siitä kun kello lyö kahdeksan ja lapset menevät nukkumaan. On kuitenkin fiksua muistaa, ettei toisen katossa voi pörrätä kuin kärpänen, eikä siten tietää miten kukanenkin arkeaan elää. Esim. itse en pysty (eikä moni ystävänikään) olemaan puhelimella kun olen lasten kanssa kotona. Jos nostan puhelimen katsoakseni viestit, niin kyllä 99% varmuudella taapero tulee siihen koheltamaan niin, että se on pakko laskea.

Minä itse olen tarkka, että olen netissä vain kun lapset nukkuvat tai ovat hoidossa. Mulla on kaksi pientä lasta lyhyellä ikäerolla, ja toisella näistä on todella paha uhmaikä. Arki on hetkestä toiseen selviytymistä, jatkuvaa tunteiden vastaanottamista ja tunnetta siitä että tekee kaiken väärin. Kävin yksi päivä vaunulenkillä ja molemmat nukahtivat! Nämä siis eivät ikinä nuku samaan aikaan, ovat ihan eri kehitysvaiheissa. Pysähdyin kävelytien laitaan ja laitoin kaverille viestin pitkästä aikaa, sitten sekasin uutisia yms. Lapset nukkuivat kokoajan. Ohitseni käveli keski-ikäinen nainen, joka otti asiakseen tuhahdella kuinka pienten lasten äiti on nenä kiinni puhelimessa. Mulle tuli oikeasti paha mieli. Olen todella uupunut arkeeni ja parhaani teen. Ei ole isovanhempia hoitamassa lapsia eikä naapuriyhteisöä, joissa jaettaisiin ilot ja surut.

Varmasti vanhemmuudessa on nykypäivänä ongelmia, joista yksi on sosiaalisen median käyttö. Mutta kyllä vanhemmat ovat todella yksin ja aivan eri tavalla täynnä syyllisyyden tunnetta läsnäolon puutteesta yms. kuin edeltävät polvet.