Lue keskustelun säännöt.
Seurustelukumppani heitti pihalle kun kerroin sairaudesta
Vakavasti sairas
29.11.2018 |
Tänä iltana mies heitti karusti pihalle kun olimme makkarissa riisumassa vaatteita aikeissa harrastaa seksiä. Olin kertonut olevani sairas mutta illan aikana vaatteiden vähennyttyä mies näki mitä kehossani on kiinni. Mies raivostui ja alkoi huutaa ettei hän halua seurustella saatika maata vammaisen kanssa. Puolialastomana heitti minut pihalle josta keräsin tavarani ja soitin taksin viemään kotiin. Olenkin nyt aivan romuna puun takaa tulleesta erosta. :( Ero oli välitön eikä mies halua enää nähdä minua. Ensimmäinen ja näillä näkyvin viimeinen (rakkaus)suhde koska en usko löytäväni ketään kenelle kelpaisin sairauteni takia.
Kommentit (67)
Onpas kurjaa. Mainitsitko miehelle etukäteen, että sulla on se insuliinipumppu? saattoihan hän pelästyä ja järkyttyä kun ei tiennyt mikä se on ja mitä se tekee, jos et kertonut? Ehkä hän jopa luuli, että se on joku tauti mikä tarttuu tai josta vois olla hänellekin haittaa (tiedä häntä, kaikki ei aina ole tietoisia esim. lisälaitteista ja noista insuliinipumpuista, itsekin ihmettelin kun näin ekaa kertaa yhdellä luokkakaverilla sellaisen kiinni lantiossa). Suosittelen ensikerralla kertomaan ihan avoimesti tuommoisista ennen seksiä. Toki tuo miehen reagointi oli ihan liian yliampuvaa ja vähän jo outoa, mutta silti. Et kyllä toki ansainnut mitään pihalle heittämistä, normaali mies ei olis noin toiminu vaikka halut olis loppunutkin vaan varmaan sanonu että tuo tuli niin yllättäin et tarvii hiukan aikaa totutella siihen, ettei nyt pysty seksiin tms.
Mulla on pari noloa sairautta jotka vaikuttaa ulkonäköön (ei tosin kasvoihin, joten ei näy päällepäin), pelkäsin tosi paljon kertoa poikaystäväehdokkaalle, kun ajattelin että ilmanmuuta sitä oksettaa ja se ei enää halua mua. Kerroin kuitenkin, mutta en seksitilanteessa. Nykyinen poikaystävä suhtautui siihen ihan ok, ja sanoi et oon ihan normaali nainen silti eikä hän pidä mua mitenkäänpäin oksettavana tai epäseksikkäänä näiden seikkojen takia. Mies sanoi että arvostaa sitä, että kerroin avoimesti ja otin hänetkin siinä huomioon olemalla avoin. Sanoi että kaikki on okei ja hänestä olen kaunis joka tapauksessa, mutta että olis saattanut yllättyy jos en olisi mitään maininnut ensin. Eli kannatta aina kertoa, jos on jotain erilaista itsessä. vaikka sitä ei mitenkään tarvii hävetä eikä se olis itelle mikään juttu niin toiselle voi olla. Tarkoitan siis, että sellaiseen mihin ei oo tottunut voi ihmiset reagoida tökeröstikin, vaikka ei sitä suoraan tarkottaiskaan. JA toisaalta jos on sairaus jossa on hengenvaarassa jos toimii väärin tietyissä tilatneissa, niin niistähän täytyy kertoa ihan oman turvallisuudenkin takia. esim just jos tulee joku kohtaus tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäistä kertaa olette olleet sänkyyn menossa ja sinä puhut rakkaussuhteesta??
Kaikki ei mene sänkyyn heti?
Järkyttävän epäkypsä mies. Toivottavasti löydät jatkossa fiksumman, kyllä sellaisiakin on olemassa.
Ja mitä ihmettä te naiset näette miehissä ? :D Suurin osa ihan k-päitä.
Miten ihmiset ei kerro tärkeistä asioista siinä vaiheessa kun tapailu on muuttumassa vakavaksi? Itselläni on sydänsairaus ja kerron siitä aina viimeistään siinä kohtaa kun itse alan tuntea voimakkaita tunteita toista kohtaan.Saa sitten toinen päättää tahtooko olla kanssani vai ei.Kumpiakin vastaan tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sitten ehtinyt nälväistä miestä ihan kunnolla ennenkuin katosi ovesta? Sen olisi ansainnut. Itselläni on päävamman takia ongelmia yhä, vaikka tapahtuneesta on jo aikaa. Pystyn hoitamaan jotenkin arkeni, vaikka kaikki ei suju muistin ja stressinsietokyvyn ja meluisan työympäristön kanssa täysin ongelmitta. Oma miesystäväni ei ymmärtänyt että elämäni ei ole kuten ennen, esim seksuaalisuuden kanssa. Laitoin itse poikki. En jaksanut sitä vaatimusta olla täydellinen ihminen, nainen.(jatkuva moite, valitus, kontrollointi, vittuilu, elämänasioideni ruoti minen negatiivisesti, kaikkeen puuttuminen, jne vaikkemme asuneet yhdessä) Kummallista että töistä ei valitusta ole tullut. (eivät seuraa niin tarkoin, mitä teen tai milloin olo herpaantuu tai miten ylipäätään suoriudun?)
Pystyn hoitamaan raha-asiani itse- vaikka miesystävää suututti, kun käytin omia varojani esimerkiksi talouspaperiin, lankojakin joskus ostin ja yhä ostan, jne mielestäni naisen elämän tavallisiin juttuihin. Milloinkaan ei kertonut mitä minun omilla tuloillani olisi pitänyt tehdä- mutta etenkin vammautumiseni jälkeen se kiukkuaminen, valitus ja vahtiminen mitä ostankin, oli huipussaan.
On paljon stressittömämpi olo, kun voin työni lisäksi itse aikatauluttaa lämän jaksamiseni mukaan. Liikun luonnossa valtaosan vapaa-ajasta- helpotus on ollut suuri, kun selviydyn kartanluvun ja kompassin kanssa lähes kuten ennen. Itse asiassa moni ajattelujuttu säilyi, päättelykyky on entisellään, ja opettelenkin aikkea uutta, minkä pystyn ja ehdin. Käsityön tekemiseen vammajutut on vaikuttaneet, silmän ja käden yhteispeli ei toimi nopeasti- esimerkiksi langan saaminen koneeseen kestää, ja virkkaaminen on vaikeampaa. (ne pienet motoriikan jutut!) Alkuaikoina vammautumisen jälkeen en pystynyt löytämään sanoja- kokonaiset käsitteet oli sanallisina ihan hukassa, ja yhä pitää toisinaan puhua kiertotietä, kun asiat ei kertakaikkiaan löydy, esimerkiksi mielessäni kuvana näkyvää eläinlajia en saa ilmaistua- joten puhun sitten tyyliin, se joka on sellainen, ei ole sitä eläinlahkoa... monissa muissakin asioissa näin, ja olen harkinnut kuvata arkisen kuvavaraston avuksi, kännukän muistikortille helpottaakseni kommunikointia ihmisten kanssa, työasioihin- ja muutoinkin olisi hyvä joku kymmenkunta asiaa kuvina, vähintään ettei tarvitse saada paniikkia, ja vastapuoli sitten kuvittele mitä tahansa.
Entäs kun pitkässä liitossa jompikumpi vammautuu tai sairastuu johonkin perussairauteen kuten sinulle kävi? Heitetäänkö se sairastunut ulos elämästä, vai vaaditaanko siltä täydellistä tervettä kykyä olla ja tehdä? Ei- jos kyse on rakkaudesta!
Jos sitä tyyppiä kaduttaa, kerro sille- ihan rakkaudellisesti ettei oikea rakkaus katso niitä juttuja mitä meille tapahtuu matkan varrella- kaikille kun tapahtuu. Moni vanheneekin vielä... Moni sairastuu, vammautuu, tai tulee mielen ongelmia, työttömyyttä, rahattomuutta, ja vaikka mitä. Ihailen vanhempiani. He olivat yli 40 v. aviossa. Suhde päättyi toisen kuolemaan, eikä jäljellejäänyt muista kuin hyvällä, monen vuoden mentyäkin yhä puhuu puolisostaan. Kaipaa.
Diabetes on vahvasti periytyvää ja tällaista yksilöä ei pitäisi käyttää jalostukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jagex kirjoitti:
rupesin seurustelemaan tässä vajaa pari kuukautta sitten ihanan naisen kanssa. Tinderissä tavattiin, ja jo ensimmäisen kerran kun puhelimessa juteltiin ilmoitti että hänellä on diabetes ja kysyi, olenko edelleen kiinnostunut.
No hämmästelin siinä vähän että miten diabetes mitenkään liittyy mitenkään mun kiinnostukseen, varsinkin kun ihan sporttinen ja työssäkäyvä ihminen on joka hoitaa sairauttaan parhaimman kykynsä mukaan. Onhan se nyt ihan tärkeä asia ilmoittaa mutta ensimmäisen minuutin aikana? Kieltämättä herätti kysymyksen että miten sitten tähän on suhtauduttu aikaisempien miesten toimesta.
Asuu maalla. Olen päätynyt siihen lopputulokseen että sielläpäin diabeetikko on kyborgi, josta kukaan normaali mies ei voi kiihottua. Arvostelijana mies, jonka kaljamaha on 30 kg painava.
Mutta kun toista rakastaa, ei nuo asiat ole ratkaisevia. Toki ottaisin tuon naisen mieluummin ilman diabetesta mutta rakastan häntä kuitenkin niin paljon ettei sillä loppupeleissä ole väliä.
olemme keski-ikäisiä kummatkin, ja fakta on että tässä nyt on enää keskimäärin 30-40 vuotta elämää jäljellä joka tapauksessa niin mitä väliä jos diabetes muutaman vuoden haukkaisee niistä kaikkein raihnaisimmista vuosista....
Minulla on nivelreuma. Olen 34 vuotias ja ei ole nivelmuutoksia eikä tauti millään tavalla rajoita mun elämää. Lääkkeitä toki joudun käyttämään. Ja kerron aina heti mun sairaudesta ettei tule kenellekään yllätyksenä. Ja voin kertoa että hyvin harva enää sen jälkeen jatkaa edes viestittelyä saatika haluaisi tavata. Ja ei ole edes kiinni perinnöllisyysajatukdesta koska lapsiluku on jo täynnä.
Siinä kävi niin, että miehellä lurpahti ja sitä kävi hävettämään se niin paljon, että heitti sut pihalle, ap. Mutta älä huoli, mitä tekee epäkypsällä äijällä, jolla ei edes vehje toimi? Joten hyvä vaan, kun pääsit eroon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Diabetes on vahvasti periytyvää ja tällaista yksilöä ei pitäisi käyttää jalostukseen.
No itseasiassa ei ole. 2-5% jos äidillä on tyypin 1 diabetes. Useimmat muut sairaudet periytyvät voimakkaammin.
Valitettavasti ihmiset ja eläimet etsii luontaisesti sitä parasta suvunjatkajaa. Terve,vahva ja lompakko kunnossa.
Kyllä siitä kelkasta jää osa aina pois. Luonnonlaki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensiksi faktat.
En ole rikas, edes hyvin toimeentuleva. En myöskään komea tai kuuluisa :-)
Tapasin vaimoni melko pian saatuani syöpädiagnoosin. Ensimmäinen leikkaus oli määrä tapahtua, olisikohan ollut muutaman viikon kuluttua (kymmenen vuotta aikaa niin en muista tarkasti).
Syöpä oli agressiivinen, eikä siinä vaiheessa ollut vielä tietoa kuinka pitkälle se oli levinnyt.
Tapasin naisen johon rakastuin päätäpahkaa ja tavattuamme muutaman kerran, kerroin hänelle sairaudestani ja mahdollisuudesta että voisin kuolla hyvinkin pikaisella aikataululla, riippuen minne syöpä oli lähettänyt etäpesäkkeitä.
Viihdyimme hyvin yhdessä ja itkettyään itkunsa, päätti jatkaa yhdessäoloa kanssani loppuun saakka jos pahin tapahtuisi.
Kymmenisen vuotta olemme nyt olleet naimisissa ja leikkausten, sädehoidon ja kahden vuoden interferonikuurin jälkeen syöpäni on ainakin toistaiseksi kurissa, joskin mahdollisesti alkaa oireilemaan jossain vaiheessa tulevaisuutta. Sen aika näyttää.
Minä löysin helmen, todellisen rakkauden jonka harva elämässään pystyy löytämään.
Vierailija kirjoitti:
Et sinä ole "vakavasti sairas", sori nyt. Diabeetikkoja on maailma täynnä, et sä siihen kuole. Ja toisekseen, ai rakastava ihminen? Tommonen mul*ku? Lopeta jo hyvä nainen. Toosaa se vaan oli vailla.
Siellä taas yhden sortin keittiö psykologi sooloilee. Diabetes ON erittäin vakava sairaus ja kaikilla se käyttäytyy eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa ihminen menettää näkökyvyn kokonaan ja raajat, yleensä jalat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä sairauden takia hylkäämistä :(
Itsellä on fyysisiä sairauksia, kivuliaita ja rajoittavat elämää, kumppanilla diagnisoitiin viikko sitten eräs suht. harvinainen mielenterveyshäiriö (oltiin kyllä epäilty jonkin aikaa sitä), eikä tulisi mieleenkään hylätä toista tuollaisen asian takia :(
Olen pahoillani puolestasi, ansaitset parempaa ❤️
Se on eri asia jos sinullakin on sairauksia niin ymmärtää toista.
Mutta harva nuori (kaikki alle keski-ikäiset) joilla ei ole mitään sairauksia haluaa seurustella ihmisen kanssa jolla on vamma tai sairaus.
Kuvittelin jo, että tämä on joku fetus in fetu -juttu.
Mulla on kanssa d1 enkä ole ikinä seurustellut. Minusta ei ole miehet edes erityisen kiinnostuneita vaikka olen kropaltani kuin malli ja hyvin kaunis. En koe kyllä olevani sairas. Ilmeisesti miehet sitten jotenkin aistivat sen olemassaolon..minulle ei olisi ongelma jos miehellä olisi joku sairaus. Varmaan on silti luonnollista että jokainen metsästää sitä vahvaa kumppania. Kaikesta huolimatta tahdon joskus naimisiin ja lapsia. Koen itseni aika normaaliksi. Toki voi tulla lisäsairauksia.
Vierailija kirjoitti:
Diabetes on vahvasti periytyvää ja tällaista yksilöä ei pitäisi käyttää jalostukseen.
Idiotismi on vahvasti periytyvää ja tällaista yksilöä ei VARSINKAAN pitäisi käyttää jalostukseen.
En ymmärrä. Miksi en kertoisi sairaudestani ajoissa (tai ottaisi selvää mitä mies ajattelee ihmisistä, joilla on ollut masennus)? Ja miksi loukkaaantuisin jos joku ei halua minua sairauteni takia? En minäkään halua miestä, jolla ei ole tarpeeksi tietoa ja ymmärrystä masennuksesta. Minulle sellainen ihminen on juntti, joka on suvaitsematon mielenterveyden ongelmia kohtaan.
rupesin seurustelemaan tässä vajaa pari kuukautta sitten ihanan naisen kanssa. Tinderissä tavattiin, ja jo ensimmäisen kerran kun puhelimessa juteltiin ilmoitti että hänellä on diabetes ja kysyi, olenko edelleen kiinnostunut.
No hämmästelin siinä vähän että miten diabetes mitenkään liittyy mitenkään mun kiinnostukseen, varsinkin kun ihan sporttinen ja työssäkäyvä ihminen on joka hoitaa sairauttaan parhaimman kykynsä mukaan. Onhan se nyt ihan tärkeä asia ilmoittaa mutta ensimmäisen minuutin aikana? Kieltämättä herätti kysymyksen että miten sitten tähän on suhtauduttu aikaisempien miesten toimesta.
Asuu maalla. Olen päätynyt siihen lopputulokseen että sielläpäin diabeetikko on kyborgi, josta kukaan normaali mies ei voi kiihottua. Arvostelijana mies, jonka kaljamaha on 30 kg painava.
Mutta kun toista rakastaa, ei nuo asiat ole ratkaisevia. Toki ottaisin tuon naisen mieluummin ilman diabetesta mutta rakastan häntä kuitenkin niin paljon ettei sillä loppupeleissä ole väliä.
olemme keski-ikäisiä kummatkin, ja fakta on että tässä nyt on enää keskimäärin 30-40 vuotta elämää jäljellä joka tapauksessa niin mitä väliä jos diabetes muutaman vuoden haukkaisee niistä kaikkein raihnaisimmista vuosista....