Lue keskustelun säännöt.
Onko vaimo narsisti?
28.11.2018 |
Aina ennen nauroin näitä vauva.fi:n juttuja huonoista parisuhteista, mutta viime aikoina on tullut kova tarve kirjoittaa itse anonyymi avautuminen.
Olen 35-vuotias mies, vaimo on 33. Kun menimme naimisiin 7 vuotta sitten niin puhuimme perheestä jne. Viimeiset 2 vuotta olen yrittänyt varovasti kysyä, että olisiko ehkä aika lapsille, mutta homma menee aina riitelyksi, koska vaimo ei halua puhua aiheesta. Viime kerralla hän sanoi, että ei kyllä jaksa mitään lapsia vaan käy mieluummin töissä. Tosin töistäkin valittaa koko ajan, että ei halua sinne mennä vaan haluaisi pysyä kotona, mutta lapsi olisi ainoa syy siihen.
Parisuhteemme on viimeisten 2 vuoden aikana ollut ennemminkin sisarusssuhde kuin aviopari. Vaimoa ei kiinnosta seksi yhtään. Tänä vuonna seksiä oli 4 kertaa: ystävänpäivänä, hääpäivänä, lomalla ja kerran kun vaimo tuli viinipäissään juhlista kotiin. Aina kun yritän ehdottaa niin joko väsyttää liikaa tai vaimo keksii syyn riidellä, jos on sattunut itse vahingossa ehdottomaan seksiä aiemmin päivällä.
Kotona en osaa tehdä mitään oikein. Imuroin ja pesen lattiat ja vaimo tekee pyykit ja pesee vessat. Minä kokkaan ruokaa, vaimo ei. Kotityöt on jaettu 50/50, mutta minun tekemiseni on tottakai aina väärin tehty. Lisäksi minä olen se, joka remontoi vaatehuoneen kun vaimo välttämättä halusi uudet kaapit jne.
Kotona en uskalla istua sohvalle esim. katsomaan urheilua, koska vaimo tulee heti kysymään, että eikö ole mitään tekemistä. Itse hän saa toki katsoa salkkareita ja muuta makuuhuoneessa, koska töissä oli niin rankkaa. Minä käyn siis myös 8-16 töissä ma-pe. Viikonloppu alkaa mulle ehkä lauantaina klo 16 j loppuu sunnuntaina klo 12 kun vaimo herää. Lauantaisin pitää aina väkisin tehdä jotain ja sunnuntaina saan kuulla, että voisin tehdä pyykit. Omat pyykit hän toki tekee vasta maanantaina töiden jälkeen. Jos sillä aikaa luen vaikka lehteä niin tuloksena on ripitys, että voisin tehdä jotain.
Vaihdan työpäivän päätteeksi aina kotoisemmat vaatteet päälle, koska olen muuten puvussa / pikkutakissa. Viime viikot olen saanut kuulla, että eikö muka ole muuta päälle pantavaa kuin rennot vaatteet? Ja voisin kuulemma jo alkaa miettimään, että mitä kesällä takapihalle tehdään.
Kavereilleen vaimo valittaa, että hän saa aina tehdä kaiken itse ja minusta ei ole mihinkään. Miksi hän on kanssani vielä yhdessä?
Kommentit (179)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Menneisyytesi heijastuu parisuhteeseesi. Oletko käsitellyt sitä esim. terapiassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Menneisyytesi heijastuu parisuhteeseesi. Oletko käsitellyt sitä esim. terapiassa?
Puolitoista vuotta meni hukkaan sellaisessa terapiassa, jossa minä puhuin ja terapeutti hymisi. Self helpin olen kokenut paremmaksi, netti on täynnä kaikkea.
Olen oireeton, jos olen yksin tai vakaassa ja hyvässä suhteessa. Hajoan täysin, jos suhteeseen tulee henkistä etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Menneisyytesi heijastuu parisuhteeseesi. Oletko käsitellyt sitä esim. terapiassa?
Puolitoista vuotta meni hukkaan sellaisessa terapiassa, jossa minä puhuin ja terapeutti hymisi. Self helpin olen kokenut paremmaksi, netti on täynnä kaikkea.
Olen oireeton, jos olen yksin tai vakaassa ja hyvässä suhteessa. Hajoan täysin, jos suhteeseen tulee henkistä etäisyyttä.
Oletko ollut hyvässä ja vakaassa suhteessa? Vaikuttaa, ettet ole eheä ja sinun pitäisi vielä työstää lapsuuttasi. Parisuhteelta et voi vaatia jatkuvaa henkistä läheisyyttä. Vaimosi ei ole äitisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni kynnys mennä terapiaan on vaimon kaverisuhteissa. En usko, että vaimo ottaisi sitä tosissaan ja toisaalta nekin ovat vain ihmisiä. Yleensä siellä istuu joku itsekin eronnut 55-vuotias nainen tai hymisevä filosofimies.
Katsoin tota Ensitreffit alttarilla- ohjelmaa ja sen Rosan käytös oli muuten peilattavissa oman vaimoni käytökseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kiinnostavampaa olisi ymmärtää, mikä sinua vaivaa. Perut omankin Egyptin matkasi, kun vaimo ei halua lähteä - minkä ihmeen takia? Miksi muutenkin annat kohdella itseäsi noin?
Jos tietäisin vastauksen miksi annan kohdella itseäni noin niin tuskin tätä kirjottaisin tänne.
Matka piti tottakai perua, koska vaimo ei halunnut lähteä ja teki selväksi, että jos yhdessä oltiin menossa niin yhdessä ei myöskään lähdetä. Siitähän olisi tullut kauhea farssi, jos olisin lähtenyt noin vain lomalle.
Farssi? Mitä olisi tarkoittanut "farssi"? Minun on hyvin vaikea tuntea myötätuntoa sinua kohtaan, en pysty edes ymmärtämään. Oma puolisoni ei ikimaailmassa alistuisi tuollaiseen, emme olisi parisuhteessa jos olisin tehnyt hänelle tuollaisen tempun. Jos sanoisin hänelle, että en lähdekään peli-iltaan hänen kavereidensa luo, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan ja toivottaisi minulle mukavaa koti-iltaa ja lähtisi itse. Jos ilmoittaisin, etten lähdekään ulkomaanmatkalle, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan, sanoisi luultavasti että seuraavan kerran kun yhteistä matkaa suunnittelemme niin käydään hyvin vakava keskustelu siitä, ovatko molemmat siihen myös sitoutuneita, ja sen jälkeen toivottaisi mukavaa viikkoa ja lähtisi sopimalleen matkalle.
Minusta alkaa tuntua, että tämän on pakko olla provo.
Minusta taas tuntuu, että te ette kunnolla ymmärrä alistavan suhteen dynamiikkaa. Kun puoliso on jatkuvasti hyökkäävä, negatiivinen, haukkuu ja kritisoi ja mitätöi, niin hiljalleen toisesta tulee sellainen lapanen. Ei sitä omaa tahtoa löydy kun sitä on riittämiin nujerrettu. Minua ahdistaa tällaiset ihmiset jotka syyttelevät jo muutenkin huonosti voivaa ihmistä siitä, että hän voi huonosti. Usein, kuten nyt tässä ap:n esimerkissä, ne yksittäiset tapaukset eivät kerrottuna kuulosta kummoisilta, mutta se jatkuvuus niistä tekeekin piinallista. Toinen alkaa epäillä kaikkea itsessän, kun kaikki palaute on huonoa, toki välillä tulee jokin ohimenevä positiivinen juttu mutta sitten taas vedetään matto alta. Se syövyttää psykologisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kiinnostavampaa olisi ymmärtää, mikä sinua vaivaa. Perut omankin Egyptin matkasi, kun vaimo ei halua lähteä - minkä ihmeen takia? Miksi muutenkin annat kohdella itseäsi noin?
Jos tietäisin vastauksen miksi annan kohdella itseäni noin niin tuskin tätä kirjottaisin tänne.
Matka piti tottakai perua, koska vaimo ei halunnut lähteä ja teki selväksi, että jos yhdessä oltiin menossa niin yhdessä ei myöskään lähdetä. Siitähän olisi tullut kauhea farssi, jos olisin lähtenyt noin vain lomalle.
Farssi? Mitä olisi tarkoittanut "farssi"? Minun on hyvin vaikea tuntea myötätuntoa sinua kohtaan, en pysty edes ymmärtämään. Oma puolisoni ei ikimaailmassa alistuisi tuollaiseen, emme olisi parisuhteessa jos olisin tehnyt hänelle tuollaisen tempun. Jos sanoisin hänelle, että en lähdekään peli-iltaan hänen kavereidensa luo, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan ja toivottaisi minulle mukavaa koti-iltaa ja lähtisi itse. Jos ilmoittaisin, etten lähdekään ulkomaanmatkalle, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan, sanoisi luultavasti että seuraavan kerran kun yhteistä matkaa suunnittelemme niin käydään hyvin vakava keskustelu siitä, ovatko molemmat siihen myös sitoutuneita, ja sen jälkeen toivottaisi mukavaa viikkoa ja lähtisi sopimalleen matkalle.
Minusta alkaa tuntua, että tämän on pakko olla provo.
Minusta taas tuntuu, että te ette kunnolla ymmärrä alistavan suhteen dynamiikkaa. Kun puoliso on jatkuvasti hyökkäävä, negatiivinen, haukkuu ja kritisoi ja mitätöi, niin hiljalleen toisesta tulee sellainen lapanen. Ei sitä omaa tahtoa löydy kun sitä on riittämiin nujerrettu. Minua ahdistaa tällaiset ihmiset jotka syyttelevät jo muutenkin huonosti voivaa ihmistä siitä, että hän voi huonosti. Usein, kuten nyt tässä ap:n esimerkissä, ne yksittäiset tapaukset eivät kerrottuna kuulosta kummoisilta, mutta se jatkuvuus niistä tekeekin piinallista. Toinen alkaa epäillä kaikkea itsessän, kun kaikki palaute on huonoa, toki välillä tulee jokin ohimenevä positiivinen juttu mutta sitten taas vedetään matto alta. Se syövyttää psykologisesti.
Pitäisikö meidän siis kannustaa ap:tä jatkamaan suhteessa ja odottamaan, että ihme tapahtuu ja hänen puolisonsa alkaa arvostaa häntä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Jos tuollaisen asennemuutoksen joutuu tekemään parisuhteessa, se tarkoittaa mun mielestä sitä että parisuhde on huono. Parisuhteessa kuuluu tukea toista läpi elämän karikoiden. Jos mä joutuisin asennoitumaan mieheeni niin että saan häneltä vain arkista yhdessäoloa, ei me oltaisi enää pariskunta.
Kokeile toista terapeuttia, mullakin auttoi vasta toinen. Ensimmäisen kanssa meni niin että se itki mun jutuille peilaten niitä omaan elämäänsä ja mä lohdutin sitä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kiinnostavampaa olisi ymmärtää, mikä sinua vaivaa. Perut omankin Egyptin matkasi, kun vaimo ei halua lähteä - minkä ihmeen takia? Miksi muutenkin annat kohdella itseäsi noin?
Jos tietäisin vastauksen miksi annan kohdella itseäni noin niin tuskin tätä kirjottaisin tänne.
Matka piti tottakai perua, koska vaimo ei halunnut lähteä ja teki selväksi, että jos yhdessä oltiin menossa niin yhdessä ei myöskään lähdetä. Siitähän olisi tullut kauhea farssi, jos olisin lähtenyt noin vain lomalle.
Farssi? Mitä olisi tarkoittanut "farssi"? Minun on hyvin vaikea tuntea myötätuntoa sinua kohtaan, en pysty edes ymmärtämään. Oma puolisoni ei ikimaailmassa alistuisi tuollaiseen, emme olisi parisuhteessa jos olisin tehnyt hänelle tuollaisen tempun. Jos sanoisin hänelle, että en lähdekään peli-iltaan hänen kavereidensa luo, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan ja toivottaisi minulle mukavaa koti-iltaa ja lähtisi itse. Jos ilmoittaisin, etten lähdekään ulkomaanmatkalle, hän ilmoittaisi olevansa siitä pahoillaan, sanoisi luultavasti että seuraavan kerran kun yhteistä matkaa suunnittelemme niin käydään hyvin vakava keskustelu siitä, ovatko molemmat siihen myös sitoutuneita, ja sen jälkeen toivottaisi mukavaa viikkoa ja lähtisi sopimalleen matkalle.
Minusta alkaa tuntua, että tämän on pakko olla provo.
Minusta taas tuntuu, että te ette kunnolla ymmärrä alistavan suhteen dynamiikkaa. Kun puoliso on jatkuvasti hyökkäävä, negatiivinen, haukkuu ja kritisoi ja mitätöi, niin hiljalleen toisesta tulee sellainen lapanen. Ei sitä omaa tahtoa löydy kun sitä on riittämiin nujerrettu. Minua ahdistaa tällaiset ihmiset jotka syyttelevät jo muutenkin huonosti voivaa ihmistä siitä, että hän voi huonosti. Usein, kuten nyt tässä ap:n esimerkissä, ne yksittäiset tapaukset eivät kerrottuna kuulosta kummoisilta, mutta se jatkuvuus niistä tekeekin piinallista. Toinen alkaa epäillä kaikkea itsessän, kun kaikki palaute on huonoa, toki välillä tulee jokin ohimenevä positiivinen juttu mutta sitten taas vedetään matto alta. Se syövyttää psykologisesti.
Pitäisikö meidän siis kannustaa ap:tä jatkamaan suhteessa ja odottamaan, että ihme tapahtuu ja hänen puolisonsa alkaa arvostaa häntä?
No ei pidä mutta luuletko että tuosta lyttäämisestä on hyötyä? Nyt porukalla tsempataan ap aloittamaan uusi elämä. Olen itse ollut lytätty ja se oikeasti vaatii rohkeutta lähteä.
Kotona alistettu ja lytätty hakeutuu parisuhteeseen, jossa puoliso muistuttaa vanhempaa. Asetelma korostuu roolien syventyessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde kun vielä voit. Mulla on vähän samanlainen vaimo, sillä erolla että on lapsia. Nyt kun lapset on tullu kouluikään niin niitä on alettu kohtelemaan samalla tavalla. Lasten pitäisi koko ajan olla äidille mieliksi tai alkaa huuto. Ja huutamiseen liittyy se että sanotaan jotain todella ilkeää.
Vaikea tästä on erota kun en haluaisi että lapset joutuu kestämään tuota huutajaa yksin. Sanottakoon että kaikki ydinperheen ulkopuoliset pitävät häntä ihanana ihmisenä. Huutaa vain rakkaimmilleen.
Tosi surullinen tilanne sun ja lasten kannalta. Ei ihan terveeltä kuulosta vaimosi. Mulla oli samantyyppistä oireilua mutta onneksi itse tajusin tilanteen ja tein sille jotain. Nyt on epävakaus aika hyvin hallinnassa. Se vaan vaatii sen että tunnistaa itsessä ongelman, muiden sanomiset ei auta.
Miten sinä sait epävakauden hallintaan? Onnistuiko muutos aivan yksin vai auttoiko tai muuttiko puoliso jotain omassa käytöksessään?
Minulla hylkäämistrauma lapsuudessa ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin minulla on riittävän turvallinen olo. Kun koen kumppanin henkisesti liian kaukana olevaksi, olen kuin vauhko hevonen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Voiko sen varmuuden taikoa takaisin omaan päähän vai auttaako siihen vain se, että kumppani antaa riittävän turvan? Ja onko aidosti hyvä ja tyytyväinen olo, jos on työstänyt asiat yksin päässään?
Hylkäämisjuttuja mullakin on taustalla eli ymmärrän sun tilanteen aika hyvin. Se auttaa että puoliso ymmärtää syyt käytöksen takana mutta muutoksen voit tehdä vain sä itse. Yksin ei kannata edes yrittää, mulla oli psykiatrinen sairaanhoitaja tukena. Suosittelen sullekin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito… hyviä ohjeita epävakauden omahoitoon, kannattaa tutustua ajan kanssa.
Olen edelleen epävarma mutta olen oppinut hengittämään ennen täysraivaria. Opettelen siis tunnistamaan eron todellisen tilanteen ja mun mielen luoman tilanteen välillä. Usein todellisuudessa ei ole mitään hätää eikä uhkaa tulla hylätyksi mutta mieli värittää trauman perusteella asiat uusiksi. Ne kun oppii erottamaan niin ollaan hyvällä mallilla.
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.
Haluaisitko kertoa jonkin esimerkkitilanteen? Tiedän että alkuun on vaikea nähdä missä "vika" on. Vaatii paljon analysointia ja kannattaa jutella ulkopuolisen kanssa myös asioista. Ihan vaikka kaverin, monesti siitä parisuhteen ulkopuolelta tulee hyviä näkökulmia asiaan. Jos parisuhteessa on vikaa niin sitten on hieman turhaa alkaa itseä terapoida ja siedättää siihen. En mäkään suostu jaksamaan mitään mitä ei tarvi jaksaa, jos aihetta on aidosti niin suutun kyllä reippaasti edelleen. :D Mutta suutun vain "oikeista" asioista.
No esimerkiksi suhde äitiini. Äiti oli ihana ihminen ja rakastimme toisiamme aidosti, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta henkisesti niissä vaikeimmissa asioissa. En voinut puhua hänelle sanaakaan isästä ja suhteestamme, joka oli minulle todella vaurioittava ja traumaattinen. Niinpä kestin kaiken hiljaa yksin ikävuodet 5-20. Se aiheutti minussa purkauksia äitiäni kohtaan ja äiti piti minua "hankalana".
Lopulta sain itse itseni kuosiin ja kohtaukset loppuivat, koska lakkasin odottamasta äidiltäni mitään muuta kuin kivaa pinnallista yhdessäoloa ja sellaista arkista huolenpitoa, että hän auttaa vaikka aidan maalaamisessa tai tulee mukaan autokauppaan. En odottanut enää, että hän henkisesti tukisi minua suruissa tai vaikeuksissa.
Mutta jos tuollaisen saman asennemuutoksen tekee parisuhteessa niin eikö siitä poistu se olennaisin osa kun alistuu siihen, että ei tule syvimmiltään kohdatuksi ja ymmärretyksi.
Voin olla ihan pihalla siitä, millainen on normaali ja hyvä suhde, koska oma tunne-elämäni on niin vaurioitunut.
Jos tuollaisen asennemuutoksen joutuu tekemään parisuhteessa, se tarkoittaa mun mielestä sitä että parisuhde on huono. Parisuhteessa kuuluu tukea toista läpi elämän karikoiden. Jos mä joutuisin asennoitumaan mieheeni niin että saan häneltä vain arkista yhdessäoloa, ei me oltaisi enää pariskunta.
Kokeile toista terapeuttia, mullakin auttoi vasta toinen. Ensimmäisen kanssa meni niin että se itki mun jutuille peilaten niitä omaan elämäänsä ja mä lohdutin sitä. :D
Kiitos sulle. Mullakin se terapeutti itki pari kertaa, mutta ei antanut mitään suuntaviivoja, mikä on tervettä ja mikä ei. Sain vaan vuodattaa tuntojani ilman vastakaikua. Yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa päiväkirjaa enkä ainakaan tuntea tulevani hylätyksi siellä terapiassakin, kun toinen ihminen ei ole interaktiivinen.
Niin, olen samaa mieltä tuosta huonoudesta, mutta toisaalta mietin, vaadinko toiselta osapuolelta mahdottomia eli mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta ja ei kai täydellistä yhteyttä ole kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen ei ole tyytyväinen sinuun ja itseensä. Seksittömyys ja "virheistäsi" huomauttelu on naisen itsetuntemuksen puutteesta johtuen ainoa tapa, millä hän sen osaa ilmaista. Joku on sanonut jotain tämän suuntaista: "Jos ihminen ei tee töitä itsensä kanssa, paholainen antaa hänelle muita töitä, nimittäin virheiden etsimisen muista."
Ehkä tukahdutat ilmatilan vaatimalla täydellisyyttä.
En haukkunut miestä, mutta jouduin kehään, jossa käyttäydyin hankalasti. Syvimmiltään tarve oli se, että mies ottaa tilanteen vahvemmin haltuun ja antaa fyysistä ja henkistä turvaa. Sen sijaan mies meni epävarmemmamksi ja vetäytyvämmäksi ja minun mieleni laukkasi villimmin ja villlimmin.
Puskin ja puskin ja lopulta sain miehen ryhdistäytymään ja se oli se askel, että mies halusi eroon minusta.
Olen pahoillani omasta toiminnastani, mutta en osannut muuta enkä kokenut saavani mitään apua miehen taholta. Rakastimme molemmat toisiamme ja ero oli surullinen molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Olet ihan liian alistuva. En kestäisi tuollaista päsmäröintiä, jota vaimosi tekee. T. N43
Heidän parisuhteensa kuitenkin perustuu tuollaiselle dynamiikalle. Eli jos ap alkaa päättää asioista itse, niin nainen ei voi sietää sitä ja ap huomaa ajan myötä, kuinka rikkinäinen hänen vaimonsa onkaan ja että miten ihmeessä hän kesti sellaista käytöstä vaimolta aiemmin. Vetovoima katoaa ja parisuhde päättyy joka tapauksessa.
Eron voi tässä tapauksessa välttää vain molempien päätös siitä, että aikuistutaan yhdessä.
Parisuhdehan on kasvua ja nyt tuossa on jumituttu kasvamattomuuden tilaan. Molempien toki pitää haluta kasvaa yhdessä, jolloin kasvetaan entistä vahvemmaksi ja kiinteämmäksi eikä erilleen.
Käykö vaimosi töissä, mutta sinä et?
Kiitos. Mietin vain sitä, missä erottaa raja sen välillä, mikä on omaa ylireagointia ja mikä on sellaista reagointia, että parisuhteessa on oikeasti vikaa ja hullua tehdä korjaus vain toisen päänsisällä niin, että hänen pitää jaksaa, koska muuten on 'hullu'.